Asiat ovat hyvin

Minulla on vielä yksi viikko töitä, ja sitten alkaa kolmen viikon mittainen kesäloma. Se on ihanaa. Olen ollut nykyisessä työpaikassa nyt reilut viisi vuotta. Olin ehtinyt käydä tradenomiopintoja vuoden verran, kun pääsin paikkaan kesätöihin. Jatkoin osa-aikaisena opintojen ohella, kunnes valmistuin joulukuussa 2017 ja aloitin kokoaikaisena tammikuussa 2018. Olen ihan tyytyväinen työpaikkaan. Siellä on hyvä henki ja ilmapiiri, ja palkka on asiallinen. Vaikka kääntäminen oli unelma-ammattini, kirjanpito ja taloushallinto sopii minulle myös: onhan se tarkkaa työtä, jossa perfektionisti pääsee toteuttamaan itseään mielin määrin. Nautin myös ongelmanratkaisusta suunnattomasti.

Työkuormani oli pitkään liian kova. Selviydyin töistäni juuri ja juuri ja oikeastaan vain sen takia, että kokoaikaisena ollessani pidin ensimmäiset sairauslomapäivät tänä keväänä. Paahdoin vajaan kaksi ja puoli vuotta ilman ainuttakaan sairauspoissaoloa, vaikka välillä olisi varmaan syytä ollut jäädä kotiin sairastamaan. Olen liiaksi omaksunut asenteen, että kyllä flunssassa voi töihin tulla, jos ei ole kuumetta. Viimeistään tämä korona-aika on korjannut asennetta. Jatkossa pahimmat räkäpäivät aion todellakin olla kotona.

Kova työtahti aiheutti jonkin sortin työuupumuksen, josta olen onneksi alkanut palautua. Muistan kun saatoin iltaisin itkeä lohduttomana väsymystä, etten halua mennä seuraavana päivänä töihin. Onneksi työpaikallamme välitetään työntekijöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista, ja vuosi sitten yksi iso kirjanpidettävä siirrettiin minulta pois kokonaan talon ulkopuolelle, mikä oli lopulta suuri helpotus. Pidin kyseisen yhtiön kirjanpidosta todella paljon, ja tuntui haikealta luopua siitä, koska olin vuosien varrella nähnyt, miten yritys kehittyi piskuisesta toiminnasta merkittäväksi muoti- ja lifestyle-brändiksi. Luopuminen kuitenkin mahdollisti työtahdin höllentämisen ja pystyin pitämään jouluna kolmen viikon mittaisen loman, mikä ei ole taloushallinnon alalla mikään itsestäänselvyys. Kolmen viikon loma oli sen verran kiva kokemus, että päätin toistaa sen nyt kesällä ja seuraavan kerran taas jouluna.

Nyt tuntuu, että asiat ovat aika hyvin. Töissä ei tarvitse paahtaa täydellä raivolla vaan hommat ehtii tehdä rauhassa ja samalla syventää osaamistaan kirjallisuuden ja koulutusten avulla. Poikaystäväni kanssa olen ollut yhdessä nyt kuutisen vuotta, ja olen hänestä joka päivä kiitollinen. Kuntosaliharrastuksen myötä olen saanut selkäni kuntoon. Rahallisesti pärjään hyvin, ja on ihanaa, kun saan säännöllistä ja kunnollista palkkaa. Elin niin pitkään opiskelijana ja erilaisten tukien varassa, että olen vieläkin ihan pyörällä päästäni, kun ihan oikeasti pystyn elättämään itseni ja sijoittamaan kuukausittain suht merkittäviä summia säästöön eri rahastoihin. Tavoitteeni on saavuttaa taloudellinen riippumattomuus noin 15 vuoden sisällä ja sen myötä irrottautua yhteiskunnan oravanpyörästä. Siitä on tietyllä tavalla hyötyä, kun on elänyt valtaosan elämästään niukasti ja vähään tyytyen, koska vaikka jokaista penniä ei tarvitse enää venyttää samalla tavalla kuin ennen, säästäminen on iskostunut syvälle selkärankaan, mistä on etua matkallani kohti taloudellisen riippumattomuuden tuomaa vapautta. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Ihana elämä

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Jou, elämä, olet kiva.

On hymyilyttänyt. Elämä rullaa nyt oikeilla raiteilla. Kevään ahdistus on hiipunut pois. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että sisäinen solmuni oli pitkälti väärässä ihmissuhteessa olemisen syytä. Suhteessa ei varsinaisesti ollut mikään vikaa, mutta kotini ei sitten vain ollutkaan siinä. Jonkin aikaa yritin yrittää ja rimpuilla sisäistä ääntäni vastaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Onneksi ymmärsin kuitenkin kuunnella sitä verrattain nopeasti, sillä ei ole kenenkään edun mukaista pitää kiinni jostakin, joka lopulta kuitenkin päättyisi.

Sain opiskelupaikan! Ensi kuussa alkavat liiketalouden opinnot. Voi apua ja jee samaan aikaan.

Olen käynyt kahtena peräkkäisenä lauantaiaamuna sadhanassa. Kello on soinut neljältä, ja puoli viiden maissa olen noussut pyörän selkään, pyöräillyt tyhjillä kaduilla auringon noustessa. Kahden ja puolen tunnin jooga- ja meditaatioharjoituksen jälkeen sielu on syväpuhdistettu, egoa pistetty aisoihin ja oma ääni tuntuu taas kirkkaammalta.

Olo jotenkin tosi vapaa ja vapautunut. Toiveikas. Tulevaisuus on ihanalla tavalla avoin ja täynnä mahdollisuuksia, uusia haasteita, uusia ihmisiä, täynnä hetkiä olla onnellinen.

Monta hyvää asiaa

Tänään kävin yin-joogassa. Se oli ehkä parasta vähään aikaan. Kävin sunnuntaina ja maanantaina astangassa, mutta tällä hetkellä tarvitsen ihan selkeästi rauhallisempaa joogaa. Pitkät, syvälle vaikuttavat venytykset saivat kehon ja mielen jännitystiloja aukeamaan. Kahvakuulatunneilla vien itseni alati voimieni äärirajoille, ja treeniin on tullut ihan uudenlaista tavoitteellisuutta ja kunnianhimoa elokuun kisoja kohti mentäessä. Sen vuoksi keholle lempeä liikunta on nyt ehdottoman tärkeää vastapainoa. Välillä on hyvä, kun ei tarvitse kilpailla yhtään kenenkään ja kaikkein vähiten itsensä kanssa.

Pyöräilin joogakoululle ja takaisin pienellä ja punaisella Tukaanillani. Oli lämpöinen keli, ja tuntui hyvältä pyöräillä. Minulla oli ylläni uusi, hienon vihreä urheilutoppi, ja ilahduin, kun tajusin, että olen edennyt lopultakin siihen pisteeseen, että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla hihattomassa paidassa ilman, että edes ajattelen asiaa. Tiedä sitten, johtuuko se kasvaneesta habasta vai itsetunnosta. Ehkä molemmista.

Hyviä asioita tapahtuu. Aion nyt entistä enemmän keskittyä siihen, mistä hyvä mieli lisääntyy.

Rauha

Tulin äsken kotiin sadhanasta. Oli ihanaa. Samoin oli ihanaa torstain meditaatiossa ja gongirentoutuksessa. Jo mantran ensimmäisten sanojen aikana aloin itkeä. Tajusin, että olen kaivannut sitä henkisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jota kundaliinijooga on minulle antanut. Eivät kotona tehdyt parinkymmenen minuutin mittaiset Namaste jooga -sessiot anna samaa, joskin niillä on oma tärkeä tehtävänsä kehon huollossa ja arjen rauhoittajina.

Tänään sadhanassa ymmärsin, että olen edennyt alkuvuoden stressi- ja suoritustilassa. Liikunta kahvakuulineen ja punnerruksineen on ollut intensiivistä. Uudessa parisuhteessa olen hakenut paikkaani ja selvitellyt ajatuksia, tunteita ja odotuksiani. Sadhanassa rauha ja levollisuus laskeutui sisimpääni, ja muistin taas, että maailmankaikkeus kyllä tukee minua lempeästi matkallani, kunhan en itse hangoittele vastaan.

Mantrojen jälkeen lauloimme vielä aurinkolaulun, ja kuten tavallista, taas piti vähän itkeä.

May the long time sun
Shine upon you
All love surround you
And the pure light within you
Guide your way on

Iloinen

[Musiikki: Mirabai Ceiba - A Hundred Blessings]

Tänään uskaltauduin vaa'alle joulutauon jälkeen. Paino oli 81,4 kg (BMI 26,0), ja olen supertyytyväinen. Väistin kuuluisat joulukilot, vaikka eittämättä mussutin suklaata parin viikon aikana liki kaksi kiloa, huh huh. Nyt olen palannut taas normaaliin syömiseen, ja hyvältä tuntuu.

Paluu liikunta-arkeen on käynnistymässä, kun kahvakuulatunnit alkavat tällä viikolla pyöriä taas normaalisti. Tallipäivän vaihdoin perjantaista maanantaille, niin pääsen voimissani perjantain kuulatreeneihin. Jees, olen ihan intona. Tästä vuodesta tulee niin loistava! Minulla on nyt kuukauden ajan ollut terve olo, ja se on huumaavaa. Jaksan kerta toisensa jälkeen hehkuttaa, miten ihanaa on, kun ei palella eikä väsytä jatkuvasti.

Lisäksi sisimmässäni on lämmin olo, sillä olen tutustunut erääseen mieheen. Ja kyseessä EI siis ole se sama heppu, jonka kanssa kävin joulukuussa treffeillä, taivas varjelkoon. Olen itse asiassa enemmän kuin tyytyväinen, ettei siitä jutusta tullut mitään, sillä juttu tämän uuden tuttavuuden kanssa tuntuu tosi hyvältä, iih.

Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Parempi

En oikein tiedä mitä ajatella, mutta minulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olo. Eikä tuo siis ollut sarkasmia. Parin päivän aikana henkinen ja fyysinen hyvinvointi on noussut kohisten, ja olen ihan ulapalla, missä mennään. Ensisijaisesti olen tietenkin onnellinen ja iloinen.

Viime yönä nukuin pelkässä yöpaidassa ilman pitkiä kalsareita ja villasukkia ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Aamulla heräsin poskilla terve puna eikä peilistä katsonut enää vastaan se kalpea ja väsynyt nainen, johon olin jo tottunut. Ruumiinlämpö on kohonnut takaisin normaaliin lukemiin enkä kärsi enää kroonisesta palelusta. Olen parina aamuna herännyt kello 7-10 välillä ilman herätyskelloa, eikä minua ole enää nukuttanut, vaan olen noussut pirteänä sängystä ylös. Ja mikä tärkeintä: olen halunnut nousta sängystä ylös. Lukemattomina aamuina olen jäänyt turtana ja puolihorroksessa sänkyyn makaamaan, koska en ole nähnyt syytä nousta ylös, koska en kuitenkaan olisi jaksanut tehdä mitään. Monesti olen torkkunut iltapäiväkahteen ihan vain aikaa tappaakseni. Sitten on ollut pakko nousta ylös, jotta olen ehtinyt tehdä edes vähän töitä ja raahautua harrastuksiin. Nyt olen alkanut katsella innokkaana työpaikkailmoituksia, jos hankkisin lisää osa-aikatöitä tuon nykyisen rinnalle. Eilen kävelylenkillä askelissani oli ihan eri pontta ja energiaa kuin aikoihin.

Paino oli eilisessä mittauksessa pudota humpsahtanut 81,2 kilogrammaan (BMI 25,9). Aamuissa on ollut ihanaa se, että minulla on ollut terve nälkä. Ihan kuin kehoni olisi yhtäkkiä herännyt horroksestaan ja alkanut taas itse vaatia ruokaa eikä vain ota sitä passiivisesti vastaan kykenemättä sitä kuitenkaan hyödyntämään. Ylöspäin kipuavasta painosta huolimatta olen siis viime kuukausina pakottanut itseni syömään terveellisesti ja riittävästi, sillä olen ajatellut, että kituuttaminen ei voi olla hyväksi, kun kroppa selvästi on jo muutenkin ihan pois raiteiltaan. On sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun elimistö alkaa lopulta imeä ruoasta energiaa, mikä heijastuu välittömästi omaan jaksamiseen, eikä niin että vatsanpohjassa on ruokaklöntti, joka vain turvottaa. Samaten suolen toiminta on vilkastunut ja ilmavaivat vähentyneet.

Toivon totisesti, että tämä olotila jatkuu, koska nyt oloni on sellainen kuin sen pitäisikin olla: normaali. Jokunen viikko sitten kirjoitin, miten minulla oli pari päivää hyvä fiilis, kunnes otin taas takapakkia ennen tätä tämänhetkistä olon paranemista. En tiedä, mistä nämä olojen vaihtelut johtuvat. Kenties kilpirauhasesta, kenties jostain muusta. Mutta voi kunpa tuo menneiden kuukausien kooma olisi nyt taaksejäänyttä elämää. Aion kuitenkin tarkkailla oireita, jos ne palaavat takaisin. Innokkaana itsediagnosoijana luulen, että oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, mutta kilpirauhaseni ei ole vielä sanonut lopullista yhteistyösopimusta irti. Jostain syystä se toimii välillä normaalisti ja välillä taas tekee minusta lattiarätin.

Olen nyt vähän kahden vaiheilla, hakeudunko tarkempiin kilpirauhastesteihin vai en. Ehkä kuuntelen tässäkin omaa oloani, ja jos oireet alkavat taas puskea päälle, menen verikokeisiin. Mutta nyt aion vain nauttia siitä, että minusta tuntuu hyvältä. Pitkästä aikaa.

Matkalla onnessa

[Musiikki: Goo Goo Dolls - Superstar Car Wash]

Olen hämmentynyt. Kävin äsken keskiviikkovaa'alla, ja tuomion mukaan painan nyt 78,8 kiloa (BMI 25,2). Se on 1,6 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Mitä ihmettä!

Paino tuntuu tippuvan nyt todella helposti. Epäilen kaiken juontavan juurensa kevään eroon. Aluksi se teki tietysti kipeää, mutta viikkojen kuluessa tajusin voivani henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Olin tainnut olla suhteessa paljon ahdistuneempi kuin olin osannut aavistaa. Nyt kun olen viettänyt paljon aikaa yksin, tuntuu kuin pystyisin taas hengittämään vapaasti. Mieleni on levollisempi, ja stressitasoni laskeneet. Jooga on tukenut hyvinvointia ja auttanut minua pääsemään tasapainoon. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla.

Uskon vahvasti, että painonhallinta tapahtuu pään sisällä ja nimenomaan positiivisten muutosten kautta. Kun mieli voi hyvin, myös keho voi hyvin. Myös minä olen kokeillut väkipakolla laihduttamista, jossa motivaatio haetaan itseinhon ja negatiivisuuden kautta: "Nyt sinne lenkille, mokoma läski. Itsepä olet itsesi tuohon kuntoon saattanut, joten kärsi nyt." Päin pylsteriähän ne laihdutusyritykset ovat menneet. Kaikki lukijat, jotka seurasivat matkani ensimmäistä vaihetta 25-blogissani, todennäköisesti huomasivat, mikä lopulta auttoi minua onnistumaan. Opin rakastamaan itseäni ja kääntämään puutteeni voimavaroiksi. Ammensin voimaa siitä, että jaksoin juosta 20 minuutin sijasta jo puoli tuntia, vaikka negatiivisesti ajatellen olisin voinut morkata itseäni siitä, että olenpa paska, kun jaksan juosta vain puoli tuntia ja senkin ihan kamalan hitaasti. Kun juoksin puolimaratonin aikaan 2:43:33, en ajatellut, että olinpa surkea kun en juossut matkaa kahteen tuntiin, vaan hymyilin ja itkin onnesta samaan aikaan, koska jumalauta sentään minä olin juossut puolimaratonin! Kun painoni ei pudonnut maagista puolen kilon viikkovauhtia, katsoin kokonaiskuvaa ja onnittelin itseäni, koska olin menossa oikeaan suuntaan. Ja kun lopulta saavutin tavoitteeni, ajattelin: Mitä sitten vaikka 18 kilon pudottamiseen meni 36 viikon sijasta yli puolitoista vuotta? Lopputulos oli kuitenkin sama, 18 kiloa kevyempi.

Tämä kevät on ollut jälleen osoitus mielen voimasta. Sinä hetkenä, kun ymmärtää halata itseään ja antaa itselleen armoa, on olennaisen äärellä. On tärkeää hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat ja nähdä ne mahdollisuutena. Minulla kesti reilun vuoden päästä yli kiukkupolven aiheuttamista toistuvista juoksupettymyksistä, mutta nyt vihdoinkin näen edessäni uusia ihania mahdollisuuksia, joita kohti en välttämättä olisi lähtenyt, jos olisin pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Eilen muun muassa sain työnnöllä ylös 20-kiloisen kahvakuulan. Se tuntui hyvältä. Vahvalta. Kaikki eivät siihen pysty, mutta jokainen joka oikeasti haluaa, pystyy.

On mieletön tunne olla taas onnellinen.

Onnellista päivää teille kaikille. Hymyilkää ja muistakaa itsenne.

Taikuutta

Heräsin aamulla kuin persiille ammuttu karhu. Kiukutti, ahdisti ja motkotutti. Pyörin aikani ikeessäni, minkä jälkeen levitin joogamaton lattialle ja joogasin 25 minuuttia Namaste joogan ohjaamana. Nyt on selkeästi seesteisempi olo. Joogalla on ihan uskomaton vaikutus. Onneksi sitä saa tänään lisää. Viideltä on lämpöjoogatunti ja tällä kertaa lempeää hathaa. Ihanaa!

Hyviä asioita

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kirjoittelin äsken parin viikon liikuntakoosteet, ja ne löytyvät tämän postauksen alta. Siinä sivussa totesin, että änkyräpolveni on paremmassa kunnossa kuin en-edes-muista-milloin. Viime vuoden lopulla ensimmäisen kerran huomasin, että kävellessä polvi tuntui ajoittain normaalilta. Nyt menneiden viikkojen aikana olen havainnut eläväni arkea, jota jäykkä, naksuva, paineinen ja tasaisin väliajoin kipuileva polvi ei enää jatkuvasti varjosta.

Aloin viime syksynä syödä glukosamiinisulfaattia, kondroitiinisulfaattia ja MSM:ää sisältävää valmistetta. Pikkuhiljaa tunsin polven olon kohenevan, ja saatoin tosiaan välillä nauttia siitä, miltä tuntuu kävellä ilman ylimääräisiä viboja. Tästä Doctor's Best / Glucosamine Chondroitin MSM -valmisteesta olen saanut päivittäin glukosamiinisulfaattia 1500 mg, kondroitiinisulfaattia 1200 mg ja MSM:ää 1000 mg. Polvesta tuli parempi, mutta kontrasti vasempaan polveen oli edelleen huomattava.

Noin kuukausi sitten päätin laittaa pökköä pesään ja aloin syödä yllä mainitun valmisteen ohessa lisää MSM:ää. Yksi tabletti sisältää 1,5 grammaa MSM:ää, ja syön niitä yhteensä neljä päivässä: kaksi aamulla ja kaksi illalla. Yhteensä saan nyt päivittäin 7 grammaa MSM:ää. Ja mielestäni polven kunto on kohentunut. No siis eihän sillä edelleenkään maratoneja juosta, mutta jo pelkästään se, että pystyn arjen keskellä unohtamaan, että polvessani olisi jotain vikaa, on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Sitä ei pysty ymmärtämään, jos ei itse ole kokenut vastaavaa. Kun on vuoden itkenyt ja ahdistunut, toivonut ja pettynyt ja pettynyt vielä vähän lisää, niin eihän tällaista osaa edes uskoa mahdolliseksi. Totta kai samalla takaraivossa nakuttaa pieni ääni, että kohta on taas takapakin vuoro. Mutta silti... Kun unelmat saavat taas tuulta siipiensä alle, niin pakko sen tunteen on antaa viedä mukanaan. Edes hetkeksi.

Olen koko ikäni ollut surkea nielemään pillereitä. Pelkkä nelisatanen buranakin piti ennen puolittaa, sillä en muuten saanut sitä kurkusta alas. Nyt kiskon kahdesti päivässä tällaisen satsin:

Kaikkeen sitä ryhtyykin, kun ei vain ole valmis antamaan periksi. MSM:ää saisi myös jauheena, mutta toistaiseksi olen kokenut nuo tabletit kätevämmiksi. Mitä sitten jos ne välillä tarttuvat poikittain kiinni kurkkuun, umph. Nykyään niin käy onneksi enää harvemmin.

Valmisteista kiinnostuneille tiedoksi, että molemmat ovat ostettu Amazonista.

Ja Amazonista puheen ollen... Olen tunnetusti toivoton nettishoppailija varsinkin yön pikkutunteina, jolloin ostokynnykseni on olematon. Tuorein ostos on joogapyyhe, sillä yhtäkkiä vain tajusin, että sellainen on pakko saada! No ei muuta kuin tuumasta toimeen, ja pyyhe tilaukseen. Toivuttuani viikon takaisesta suorastaan tyrmäävästä lämpöjoogatunnista totesin itsekseni, että kyllä minä sinne hikoilun mekkaan aion vielä uudestaan uskaltautua. Mutta koska en halua joka kerta pestä hiessä uitettua joogamattoani, tulin siihen johtopäätökseen, että hankin joogapyyhkeen. Siinä on jotkut sellaiset nypylät, että se pysyy paikoillaan maton päällä. Että ei muuta kuin toivotaan, että pyyhe tulee pian kotiin ja pääsen taas hikoilemaan itseni mystisiin ulottuvuuksiin.

Kävin viime viikolla kolmesti ohjatuilla joogatunneilla, kun minulla on nyt se kolmen kuukauden kortti Om Yogaan. Maanantaina oli sitä pahamaineista lämpöjoogaa, keskiviikkona lempeää hathaa ja sunnuntaina astangaa. Astangatunnilla oli hartiaseisontaa, josta syksyllä kirjoitin pitemmänkin pätkän, miten minulle jäi yläasteelta kauheat traumat hartiaseisonnasta. Viime syksynä ylitin ja yllätin itseni, kun tajusin, että kyllä minä jonkinlaiseen hartiaseisontaan itseni saan, kunhan uskallan yrittää. Sitten tuli talvi, enkä käynyt lainkaan joogatunneilla. Kotona joogatessa keskityin muihin asanoihin, sillä hartiaseisonta oli edelleen vähän turhan työläs ja ehkä inhottavakin asento. No mutta nyt sitä taas pääsi harjoittelemaan, ja kuulkaas, viime syksystä oli tapahtunut huomattavaa kehitystä! Olin ihmeissäni, kun tajusin, miten jalkani ojentuivat kauniisti ja hallitusti ylöspäin ja sain kehoni huomattavasti aiempaa suorempaan asentoon. Jee! Siinähän alkoi jo nauttia olostaan ja pohtia, että aika mahtavaa.

En keksinyt edistykselle muuta syytä kuin kahvakuulailun. Aloitin lajin maaliskuussa, ja ilmeisesti se on huomaamattani vahvistanut keskivartalon lihaksia ja hallintaa, mikä sitten konkretisoitui hartiaseisonnassa. CityDealista ostamani kahvakuulatunnit loppuvat kesäkuun lopussa, ja olen ollut vähän kahden vaiheilla, jatkanko tunneilla käymistä sen jälkeen. Viime aikoina on vahvistunut tunne, että ehkä minä voisin syyskauden tunneista sen 160 euroa maksaa. Olen tykännyt käydä noilla tunneilla tosi paljon, sillä siellä on tosi mahtava ryhmähenki ja siellä saa revittyä itsestään enemmän irti kuin yksin luultavasti onnistuisi. Meininki ei ole mitään pikkusievää, vaan siellä saa oikeasti ähistä ja puskea hikeä niin paljon kuin sielu sietää. Ja onhan se aika mahtava tunne, kun 16 kilon kuula nousee suorille käsille. Siitä fiiliksestä tahtoisin mieluusti pitää kiinni. Toki tuolla 160 eurolla saisin ostettua itselleni kotiin kunnolliset 12 ja 16 kilon kisakuulat, mutta uskon, että on järkevämpää käydä noilla tunneilla varsinkin kun tämä minun lukaalini on vähän ahdas kahvakuulailuun.

Nuo tunnit järjestää K4 Center, ja voin suositella niitä kaikille Tampereella asuville. Viime viikonloppuna seuraa edustanut Riikka Viiala muuten voitti Irlannissa järjestetyissä kahvakuulakisoissa EM-kultaa. Riikka ohjaa aina osan noista tunneista, eli mestarin opissa siis ollaan, cool. Hyvä Riikka!

Nyt tuli pitkä postaus, mutta kun oli niin paljon hyviä asioita, joista kirjoittaa.

Voimahehku

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Kävin kahvakuulailemassa, ja kivaa oli! Olo ei tuntunut puolikuntoiselta, vaikka eihän se sinänsä kaikkea kerro. Loppujen lopuksi treenasin koko tunnin 12 kilon kuulalla, vaikka joku pyhä suunnitelma oli tyytyä 8-kiloiseen... Jälkimmäinen möhkäle nakotti vieressä hyvänä henkisenä tukena. Luulen, että seuraavilla kerroilla jätän 8 kilon kuulan varastoon ja nappaan 12-kiloisen kaveriksi 16 kilon kuulan. Tuntuu nimittäin siltä, että nyt teen liikkeet tosi paljon käsivoimilla, vaikka tarkoitus kai olisi tehdä töitä pikemminkin koko kropalla. Painavampi kuula pakottaisi kiinnittämään enemmän huomiota tekniikkaan.

Olen nyt jotenkin ihan tosi innoissani tuosta kahvakuulailusta. Tuntuu hyvältä päästä hyödyntämään tätä kropassa olevaa voimaa ja huomata, että ei ole punnerrukset hukkaan menneet. Sitä kun äheltää täällä kotona, punnertamisesta tulee jollain tapaa "normaalia" eikä edistymistä tajua konkreettisesti. Ja tiedättekö muuten mikä tuntuu erityisen hyvältä? Kahvakuulatunneilla tehdään kuulailun ohella myös perinteisiä etunojapunnerruksia, ja on ihan mahtia tehdä ne suorin vartaloin. Ikimaailmassa en väheksy kevennettyjä punnerruksia, sillä niitä on jokunen itsekin tullut tehtyä, mutta on vain niin huippua tajuta olevansa vahva. Rakastan tätä voimaa.

Aikoinaan kun aloin laihduttaa, minulla ei käynyt mielessäkään mitkään lihasharjoittelut. Silloin treenattiin Porin juoksukoulua ja syötiin suklaata kerran tai kahdesti viikossa seitsemän kerran sijasta. Ja silloin se riitti sytyttämään liekin sisälläni. Jossain vaiheessa kun edistyin juoksussa, aloin miettiä yläkropan kehittämistä, ettei se jäisi kokonaan vaille huomiota. Pari kertaa tahkosin punnerrusohjelman kevennetyin punnerruksin läpi. Ihan hirveätä piinaahan se punnertaminen oli ja on edelleen, mutta kiesus, mitä onnistumisen tunteita siitä on saanut, kun sitä nyt tarkemmin miettii. Joka ikinen lähestulkoon väkipakolla puserrettu toisto on ollut kaiken tuskan arvoista. Nyt tuntuu niin hyvältä!

Ei tällaista osannut ennen edes kaivata. Kun olin lössykkä sohvaperuna, en minä edes ajatellut mitään lihaksia. Silloin halusin vain olla hoikka. Jos minun annettaisiin valita, olisinko nyt vaikkapa 65-kiloinen hoikka mutta fyysisesti varsin voimaton ihminen vai tämä noin 80-kiloinen lievästi ylipainoinen ihminen, joka jaksaa, pystyy, osaa ja tekee ihan mitä vain, valinta ei olisi vaikea. Voima kasvoi minussa, ja minä kasvoin kiinni voimaan.

Tiedättekö, ensimmäisen kerran pitkään aikaan - eli siitä lähtien kun rampautin polveni - minusta tuntuu taas tältä. Hyvältä, vahvalta, voittajalta. Selviän, koska

We are all born superstars

Liikuntaviikko 9

maanantai

vapaa

tiistai

vapaa

keskiviikko

2,7 km kävely, 28 min

ratsastus, 1 h

ratsastus, 45 min

torstai

voimapyörä, 4 x 15

putkirullaus, 40 min

perjantai

10,8 km kävely, 2 h

ratsastus, 1 h 10 min

putkirullaus, 45 min

lauantai

jooga, 2 h

sunnuntai

4,0 km kävely, 45 min

uinti, 1 h

+ 24 punnerrusta joka päivä

Pidin helpomman liikuntaviikon kuin tavallisesti. Teki terää. Sen sijaan että olisin taiteillut hiihtoladulla, röhnötin onnellisena sohvan pohjalla peiton alla ja katselin digiboksista miljoona rästiin jäänyttä ohjelmaa. Olen vihdoinkin taas kartalla siitä, mitä Fringessä, Mentalistissa, American Idolissa, Olipa kerran- ja Iholla-sarjoissa, Modernissa perheessä, Big Lovessa, Walking Deadissa ja ties missä on viime viikkoina tapahtunut. Nyt on suorastaan valaistunut olo!

Ei vaan. Oli oikeasti tosi ihanaa levätä. Kävin parina päivänä tallilla ja tänään uimassa, mutta muuten pyhitin viikon levolle ja kehonhuollolle. Putkirullailin ja eilen joogasin. Oli mennyt ihan liian pitkä aika, kun olin viimeksi joogannut. Kroppa oli ihan jäykkis. Jooga tuntui hyvältä. Olo alkoi notkistua ja vertyä, ja putkirullauksen suoranaisen väkivallan jälkeen oli vain ihana unohtua lempeisiin venytyksiin ja havahtua joskus usean minuutin jälkeen takaisin todellisuuteen. Loppurentoutuksineen joogahetki venyi parin tunnin mittaiseksi.

Keskiviikon kaksi ratsastuskertaa tarkoittavat sitä, että ratsastin ensin Oskulla normaalisti ja sen jälkeen testasin Ykää. Hyvin taas huomasi, miten erilaisia hevoset ovat. Kontrasti oli tosi iso varsinkin kun viimeksi olen ratsastanut jollain muulla hevosella kuin Oskulla syksyllä 2009. Osku-postauksessa kirjoitinkin, miten Osku on aika sähäkkä ja eteenpäinpyrkivä hevonen. Ykä sen sijaan on oikea rauhallisuuden perikuva. Jokainen joka on koskaan ratsastanut ratsastuskoulussa tietää, että tuntihevosten joukossa on aina se yksi luottohevonen, jota ei edes maailmanloppu hetkauta ja jonka selkään voi laittaa sen kaikkein arimman ja kokemattomimman ratsastajan. No, Ykä on juuri sellainen hevonen. Se oli kuin valtamerilaiva, joka lipuu eteenpäin. Siihen vain luotti, ettei se tee mitään yllättävää. Oskun kanssa olin aina vähän varuillani, että mihin suuntaan se seuraavaksi loikkaa, mutta Ykä oli ihan toista maata. On tietysti makuasioita, millaisista hevosista kukin pitää, mutta minulle rauhalliset ja jopa laiskat hevoset sopivat vallan mainiosti. Harmi sinänsä, että seuraava Ykä-kerta taitaa siirtyä kahden viikon päähän, sillä Ykän omistaja laittoi viestiä, että hevonen oli aristanut selkäänsä eikä sen selkään nousta alkavan viikon aikana lainkaan.

Hei apua, ensi sunnuntaina alkavat kahvakuulatunnit. Jännittää! Vähän aikaa sitten kokeilin Intersportissa ihan vain nostaa vissiin 8 kilon kuulaa, ja kiesus se oli painava. En kyllä yhtään ihmettele, kun osa ihmisistä saa kahvakuulalla itsensä aika tyrmäävään kuntoon.

Uintionnistuminen

[Musiikki: Brooke Fraser - What To Do With Daylight]

Kirjoittelin viime postauksessa masentavista rintauintipyristelyistäni. Torstaina vähän ahdisti lähteä taas uimakouluun, mutta jee, mikä fiilis oli tunnin aikana ja tunnin jälkeen!

Harjoiteltiin vapaauintia, ja se sujui miljoona kertaa paremmin kuin rintauinti. Aluksi meidän käskettiin vain uida vapaauintia ihan millä tahansa tekniikalla, jotta opettaja pääsisi perille, missä mennään. Jännitti, sillä en ollut oikeastaan ikinä uinut vapaauintia. Länttäsin sitten naaman veteen (edistystä!) ja lähdin kauhomaan. Se tuntui älyttömän luontevalta. Puolivälissä allasta pysähdyin ja sain kehuja, omg! Kuulemma käsien liike ja yläkropan kierto oli hyvää ja rentoa. Vautsi. Tuntui ihan uskomattomalta, sillä edelleenkin osallistuin kurssille ihan mummosammakkopohjalta. 

Oli kivaa tuntea, että osaa jotain. Opettaja sanoi, että vauhtini oli yllättävän nopeaa, vaikka käsien liike oli rauhallinen. Ei sillä, että pääasia olisi päästä mahdollisimman nopeasti altaan päästä päähän, mutta kuitenkin. Siinä vaiheessa tuntui, että joka ikinen tekemäni punnerrus on ollut kaiken vaivan, tuskan, hien ja kasvojen verenpurkaumien arvoinen. Uskon, että yläkropan voima ja hallinta auttoi vapaauinnissa tosi paljon.

Harjoiteltiin hengitystekniikkaa, ja se ei mennyt ihan niin putkeen, mutta ihan ok kuitenkin. Olisipa muuten tosi kätevää, jos uidessa ei tarvitsisi hengittää!

Seuraavan kerran uimakoulua on vasta ensi viikon sunnuntaina. Pitää kuitenkin yrittää käydä uimassa ainakin kerran tässä välissä ja harjoitella saatuja oppeja.

Ostin muuten uimalakin (Amazonista tietysti). Se on sellainen oikein hieno nypylämalli! Tuota ilman en enää altaaseen mene, sillä pipo piti ihan loistavasti tukan pois silmiltä ja jostain syystä uimakakkulatkin istuivat paremmin päähän lakin kanssa kuin ilman lakkia. Enää ei jäänyt lasien reunojen alle mitään vettä hörppääviä rakoja.

Kuvalähde + tuotelinkki

Lakki on myös sopivan iso. Pääni ympärys on noin 59 senttiä eli keskivertonaisen pollaan verrattuna kupolini on jonkin verran isompi. Lakin alle mahtui myös tukka hyvin. Minulla on aika pitkät hiukset, ja vaikka luonnollisesti pidän ne uidessa kiinni, niin välillä ahdistaa, kun mietin, että kuitenkin niitä irtoilee veteen ja ne sotkeutuvat sitten muiden ihmisten sormiin ja yyh. Nyt ei enää tarvitse sitäkään murehtia.

Hiljainen hiihtäjä

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Kävin äsken keskustassa hoitamassa pari käytännön asiaa, joihin kuului muun muassa magneettikuvien vieminen Terveystaloon. Soittelin sinne eilen, ja sieltä luvattiin antaa lausunto kuvista. Kustantaa kuulemma 113 euroa, mutta kustantakoon. Toisaalta viime aikoina on tullut ihan höhlä olo noiden magneettikuvien suhteen, kun olen entistä vakuuttuneempi, että kondromalasia siellä on eikä luultavasti mitään "sen kummempaa". Viime kevääseen verrattuna polvi on myös huomattavasti paremmassa kunnossa, ja vaikka se tahtookin herkästi ottaa itseensä, se myös palautuu nopeasti rasituksesta. Ei ole vähään aikaan enää ollut niitä monta päivää kestäviä kolotuksia ja naksumisia. Paitsi joulukuussa, kun menin juoksemaan juoksumatolla puoli tuntia Nike Free -kengät jalassa. En edelleenkään käsitä, mitä päässäni liikkui, varsinkin kun juoksumatolla juoksu on muutenkin ihan perseestä.

Viime päivinä on tullut hiihdettyä. Kävin sekä toissapäivänä että eilen sivakoimassa Nirvaan ja takaisin. Siitä tulee ihan kiva lenkki, 11,6 kilometriä. Eilen oli aivan ihanaa, kun palautin saksa-suomi-käännösprojektin toimeksiantajalle, ja lähdin sitten hiihtämään. Oli niin vapaa olo! Olin siis päkistellyt tuon käännöstyön kanssa reilut kaksi kuukautta, ja se oli varsin haastava työ, joten tuntui huipulta palauttaa se vihdoin ja viimein. Hiihtelin pöljä ilme kasvoilla, kun oli niin hyvä mieli. Ajattelin käydä tänäänkin hiihtämässä, mutta tyydyn varmaan kiertämään Suolijärven kerran ympäri. Aiemmin tänään tuli nimittäin jo liikuttua, kun käytiin kissan kanssa kävellen (minä kävelin ja kissa keikkui kantokopassa) eläinlääkärissä hakemassa uudet rokotukset. Vähän meinaa sohva houkutella, mutta jospa sinne ladulle ensin kuitenkin menisin. Enkä usko, että joudun kauheasti edes itseäni ylipuhumaan. Hiihdosta on tullut minulle sellainen hyvän mielen laji. Hiihdän juuri sitä tahtia, kun minusta tuntuu hyvältä – eli aika hiljaa, lol. Enemmän se on sellaista rentoutumista. Ei niinkään mitään juoksun tapaista puhisemista vaan joogan tapaista mielen rauhoittumista. Nautinnollista.

Nyt pitääkin hiihtää varastoon, sillä lähden torstaina viikoksi Pohjois-Karjalaan eikä suksien mukana raahaaminen junassa ja bussissa oikein inspiroi. Kotikotona tuleekin varmaan sitten tehtyä kävelylenkkejä. Kokonaan lomalle en pääse, sillä kannettava tietokone ja uusi käännösprojekti lähtevät mukaan. Tällä kertaa lähtöteksti on onneksi saksankielisen tietokirjallisuuden sijasta englanninkielistä kaunokirjallisuutta. Jee.

Punanaaman paluu

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Kävin eilen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Ajattelin testata polven kestävyyttä vuorotellen kävelemällä kaksi minuuttia ja juoksemalla yhden minuutin. Tuntui ihan huipulta! Polvi oli suosiollinen, siihen ei ruvennut pistämään, eikä se ole jälkikipuillutkaan. Aavistuksen verran enemmän naksumista siinä on ollut, mutta se oli ihan odotettavissa.

Vuorottelin juoksua ja kävelyä yhteensä 18 kertaa. Yhden mäen kohdalla oli pakko juosta kaksi minuuttia, kun en vain yksinkertaisesti voinut siirtyä ylämäessä kävelyyn. Yhteensä juoksin 19 minuuttia, jee. Lopuksi vielä loppujäähdyttelin kävellen kuusi minuuttia. Treenin kesto oli siis tasan tunnin, ja lenkille tuli mittaa 7,2 kilometriä.

Lenkillä muistin taas, miten kovasti olen juoksua kaivannut. Minuutin juoksupätkät saattavat kuulostaa ihan lällykamalta, mutta jo ensimmäisen pätkän aikana tunsin, miten eräänlainen tulppa avautui sisälläni ja kroppaani virtasi sitä vanhaa tuttua voimaa ja "minä pystyn aivan kaikkeen" -fiilistä, joka aikoinaan puski minut normaalipainoon. Se vapaus ja kehon täyttävä rakkaus. 

Kun kuulokkeissa laulaa Sia: "You shoot me down but I won't fall, I am titanium" ja sitten Lady Gaga: "We are all born superstars", ei voi muuta kuin hymyillä leveästi ja samaan aikaan tuntea, miten onnenkyynelet kohoavat silmiin. Ai jesta. Mikään muu liikuntalaji ei koskaan ole pystynyt herättämään samaa voittajaoloa kuin juoksu.

Kotona katsoin peilistä tuttua tulipunaista naamaa. Olikin jo ollut ikävä. Sitten piti itkeä vähän.

Tällä hetkellä olen kiitollinen joka ikisestä minuutista, jonka pystyn juoksemaan.

Aulanko

Käytiin lomailemassa miesystävän kanssa pari vuorokautta Aulangon kylpylässä. Oli aika ihanaa! Vitsi, miten nättiä Aulangolla on. Sunnuntaina kierreltiin luonnonpuistoa, ja kerrankin oli hyvä keli.

Maanantaina pääsin ekaa kertaa elämässäni keilaamaan. Olin vähän huono, mutta ei se mitään. Sain sentään tehtyä pari aika komeaa kaatoakin. Lisäksi vietettiin parituntinen 4event Areenalla pelaamaassa muun muassa pingistä ja sulkapalloa. Siinä ohessa oli myös kuntosali, ja nousin niin ikään ensimmäistä kertaa elämässäni juoksumatolle. Juoksin 11 minuuttia, ja voi elämä, että se teki hyvää päälle. En uskaltanut juosta enempää, sillä jalassani olivat uudet Free-tossut, ja päätin lopettaa kerrankin ennen kuin polveen alkaa sattua. Hassu kapistus muuten tuo juoksumatto. Jotenkin tuntui, että siinä oli helpompi juosta kuin pihalla, kun matto ikään kuin hoiti ponnistusvaiheen eikä oikeastaan tarvinnut kuin heittää jalkaa toisen eteen. Toisaalta en oikein osaa ajatella itseäni säännöllisesti juoksumatolle. Eikö siinä ala pidemmän päälle tympäistä, kun maisema ei vaihdu lainkaan? Toisaalta nopeuden säätö oli aika kiva!

Kylpylässä oli 25 metrin mittainen kuntouintiallas. Mönginkin molempina aamuna seitsemältä uimaan kilometrin. Voi kun olisi mahdollista aloittaa jokainen päivä uimalla. Lisäksi maanantai-iltana kävin vielä illalla uimassa yhden kilometrin.

Jos miniloman aikana tuli liikuttua paljon, niin kyllä tuli syötyäkin. Nyt on sen verran muhkea olo, että huominen keskiviikkovaakailu saa jäädä väliin. Mietin mieluummin mukavia asioita kuten sorsia ja tyyntä järvenpintaa.

Hyvän olon joogaa

Olo on ollut vähän väsynyt, ja alaselkäkin on pitkästä aikaa änkyröinyt. Olenkin tällä viikolla keskittynyt lepäilyyn ja rentouttavaan liikuntaan.

Päädyin tänäänkin joogaamaan, vaikka aluksi olin, että emmää jaksa. Rullasin kuitenkin joogamaton auki, laitoin veden lorinaa soimaan, ja ei tarvinnut hengitellä syvään ja rauhallisesti kuin muutama minuutti, niin olo alkoi tyyntyä ja mieli rauhoittua ja yhtäkkiä olikin tosi kivaa!

Pääasiassa keskityin venyttäviin asanoihin eli rentouttamaan jalan ja selän jäykkiä lihaksia, mutta tein jokusen rankemmankin asanan. Lopuksi vielä rentouduin viitisentoista minuuttia peiton alla, ja kissakin päätti liittyä seuraan ja tuli jalkoihin köllimään.

Namaste vaan sullekin

Hyvän mielen lähteitä

Mieli on viime aikoina taas seilannut ristiaallokossa, ja olo on välillä ollut vähän apea. Kestoharmistuksen aiheuttaja on tietenkin polvi, joka on nyt jymähtänyt johonkin omituiseen limboon, että ei ole varsinaisesti kipeä vaikkakin omituisen tuntuinen, mutta normaalia siitä ei nyt näytä millään tulevan. Sen lisäksi rassaa ja stressaa vähän taas kaikki.

Eilen en olisi jaksanut lähteä puistojoogaan. Ketutti ajatus tympeässä säässä pyöräilystä, mutta hyppäsin sitten kuitenkin Tukaanin selkään ja lähdin rouskuttamaan sillä Pyynikille. Onneksi olen niin pihi, että jos kerta ostan jonkun kausikortin, niin sitten myös taatusti käytän sitä, ettei mene rahat hukkaan. Ja joogassa oli ihanaa! Kävin alkuvuodesta paljon Om Yogan lempeä hathajooga -tunneilla (hevosen selästä putoamisen takia selkä oli sen verran paskana, että muiden joogalajien kokeilu jäi siihen), ja tykästyin lempään hathaan tosi paljon. Ohjaaja Martti oli hirmu mukava, ja olin tuntien jälkeen aina ihan rento rötkylä ja loppurentoutusten aikana meinasin useampaankin otteeseen nukahtaa joogamaton päälle. No, puistojoogassa oli tällä kertaa juurikin tuota lempeää hathaa ja ohjaajana Martti, ja sain tunnista tosi hyvän fiiliksen. En ole hakenut joogasta niinkään haastavia fyysisiä liikkeitä vaan kehon ja mielen tasapainoa, ja lempeässä hathassa se on onnistunut.

Päätin sitten valokuvata asioita, joista on viime aikoina tullut hyvä mieli.

Ensimmäisessä kuvassa on siis joogamattoni ja -kassini. (On siinä kissakin.) Ostin nuo Amazonilta nimenomaan puistojoogaa varten. Kassi on kiva, kun siihen mahtuu maton lisäksi muun muassa vesipullo ja muuta pikkusälää.

  

Koska nettikaupoista ostelu tekee onnelliseksi, minua on ilahduttanut myös uusi H&M:n alesta bongattu suihkuverho! Siinä on kivoja kuvioita ja tuollainen tilkkutäkkifiilis.

On myös hauskaa seurata, kun kissa yrittää pyydystää lattiakaivoon valuvia vesinoroja.

Kesän ehkä paras ostos ovat nämä Lee Cooperin tennarit. Olen jo pitkään haaveillut uusista tennareista, ja nämä ovat aivan täydelliset. Olivat edulliset ja löytyi sopivaa kokoakin (42). Tilattu SportsDirectistä (terkkuja iivelle!).

Ja jotta kallo ei halkeaisi eikä oikeasta kädestä lähtisi tunto vallan kokonaan, ostoshurmoksessani päätin hankkia myös uuden pyöräilykypärän (entinen oli mallia "Prismasta ostettu vuonna Jeesus") ja uusia hanskoja. Oheisessa kuvassa Giro Savant -kypärä sekä BG-hanskat, joiden pitäisi auttaa nimenomaan ulnaris-hermon pinteestä johtuvaan nimettömän ja pikkurillin tunnottomuuteen. Hanskojen toimivuus on vielä testin alla, mutta kypärä istuu päähäni loistavasti ja on ihanan värinen (mikä on tietysti tärkeintä). Entisessä kypärässä oli joku säätöosa napsahtanut poikki, ja koko potta nakotti päässä ihan vinossa dorkan näköisesti.

Kaikkein paras mieli tulee kuitenkin siitä, kun katselee nukkuvaa kissaa. En tiedä rauhoittavampaa näkyä.