Hiljainen hiihtäjä

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Kävin äsken keskustassa hoitamassa pari käytännön asiaa, joihin kuului muun muassa magneettikuvien vieminen Terveystaloon. Soittelin sinne eilen, ja sieltä luvattiin antaa lausunto kuvista. Kustantaa kuulemma 113 euroa, mutta kustantakoon. Toisaalta viime aikoina on tullut ihan höhlä olo noiden magneettikuvien suhteen, kun olen entistä vakuuttuneempi, että kondromalasia siellä on eikä luultavasti mitään "sen kummempaa". Viime kevääseen verrattuna polvi on myös huomattavasti paremmassa kunnossa, ja vaikka se tahtookin herkästi ottaa itseensä, se myös palautuu nopeasti rasituksesta. Ei ole vähään aikaan enää ollut niitä monta päivää kestäviä kolotuksia ja naksumisia. Paitsi joulukuussa, kun menin juoksemaan juoksumatolla puoli tuntia Nike Free -kengät jalassa. En edelleenkään käsitä, mitä päässäni liikkui, varsinkin kun juoksumatolla juoksu on muutenkin ihan perseestä.

Viime päivinä on tullut hiihdettyä. Kävin sekä toissapäivänä että eilen sivakoimassa Nirvaan ja takaisin. Siitä tulee ihan kiva lenkki, 11,6 kilometriä. Eilen oli aivan ihanaa, kun palautin saksa-suomi-käännösprojektin toimeksiantajalle, ja lähdin sitten hiihtämään. Oli niin vapaa olo! Olin siis päkistellyt tuon käännöstyön kanssa reilut kaksi kuukautta, ja se oli varsin haastava työ, joten tuntui huipulta palauttaa se vihdoin ja viimein. Hiihtelin pöljä ilme kasvoilla, kun oli niin hyvä mieli. Ajattelin käydä tänäänkin hiihtämässä, mutta tyydyn varmaan kiertämään Suolijärven kerran ympäri. Aiemmin tänään tuli nimittäin jo liikuttua, kun käytiin kissan kanssa kävellen (minä kävelin ja kissa keikkui kantokopassa) eläinlääkärissä hakemassa uudet rokotukset. Vähän meinaa sohva houkutella, mutta jospa sinne ladulle ensin kuitenkin menisin. Enkä usko, että joudun kauheasti edes itseäni ylipuhumaan. Hiihdosta on tullut minulle sellainen hyvän mielen laji. Hiihdän juuri sitä tahtia, kun minusta tuntuu hyvältä – eli aika hiljaa, lol. Enemmän se on sellaista rentoutumista. Ei niinkään mitään juoksun tapaista puhisemista vaan joogan tapaista mielen rauhoittumista. Nautinnollista.

Nyt pitääkin hiihtää varastoon, sillä lähden torstaina viikoksi Pohjois-Karjalaan eikä suksien mukana raahaaminen junassa ja bussissa oikein inspiroi. Kotikotona tuleekin varmaan sitten tehtyä kävelylenkkejä. Kokonaan lomalle en pääse, sillä kannettava tietokone ja uusi käännösprojekti lähtevät mukaan. Tällä kertaa lähtöteksti on onneksi saksankielisen tietokirjallisuuden sijasta englanninkielistä kaunokirjallisuutta. Jee.

Liikuntaviikot 3 & 4

[Musiikki: Au Revoir Simone - Still Night, Still Light]

En tiedä, kiinnostavatko nämä viikottaiset liikuntakoosteet ketään, mutta nyt niitä pukkaa oikein kaksin kappalein!

VIIKKO 3

maanantai
vapaa

tiistai
voimapyörä, 4 x 15
7,2 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

keskiviikko
2,4 km kävely, 30 min
4,3 km hiihto, 37:07

torstai
10,8 km kävely, 2 h
ratsastus, 1 h

perjantai
jooga, 1 h 35 min

lauantai
voimapyörä, 4 x 15
2,4 km kävely, 30 min
8,6 km hiihto, 1:21:05

sunnuntai
vapaa

+ joka päivä 12 punnerrusta

----

VIIKKO 4

maanantai
vapaa

tiistai
vapaa

keskiviikko
vapaa

torstai
4,1 km kävely, 45 min
ratsastus, 1 h

perjantai
2,4 km kävely, 30 min
4,3 km hiihto, 35:47

lauantai
2,4 km kävely, 30 min
4,3 km hiihto, 36:44

sunnuntai
2,6 km kävely, 30 min
11,6 km hiihto, 1:34:00

+ joka päivä 14 punnerrusta

Alkuviikko meni huiliessa, kun olin Vantaalla/Espoossa. Kävin maanantaina siellä magneettikuvauksessa Philips Medical Systemsillä ja vietin rattoisat puolitoista tuntia putkessa. Onneksi en kuitenkaan joutunut sinne pää edellä! Ensimmäisen tunnin köllin mahallani, kun minusta otettiin ties mitä testikuvia mestan tutkimuskäyttöön. Sitten meni vielä puoli tuntia, kun otettiin kuvat polvesta. Minkäänlaista lausuntoa minulla ei vielä polvesta ole, sillä sain tietää, että Philipsillä ei enää ole yhteistyökumppania, jolta lausunnon voisi pyytää. Mutta sain helsinkiläisen Unilabsin yhteystiedot, jossa ihmiset ovat kuulemma noita kuviaan käyneet näyttämässä. Ajattelin kyllä ensin kokeilla, jos löytäisin täältä Tampereelta jonkun yksityisen lääkärin, joka voisi lausunnon kuvista antaa. Julkiselle puolelle kuvia ei kuulemma saa kiikuttaa. Tai jos blogiani lukee joku magneettikuvista jotain älyävä asiantuntija, niin saa ottaa yhteyttä. Maksan rahaa!

Tilasin muuten Amazonilta Tangle Teezerin matkaversion (kultaisen) ja hyppääjänpolviremmin (vihreän). Toivottavasti niillä saan tukan ja oikkupolven ojennukseen.

Töitä ja hiihtoa

[Musiikki: Kate Nash - Made of Bricks]

Uhhuh, sain juuri pakettiin viimeisen sivun saksankielisestä tietokirjaprojektista, ja olo on hivenen epätodellinen. Toki edessä ovat vielä käännöksen tarkistuskierrokset, mutta työläin vaihe on nyt takana. Ihanaa.

Huomenna suuntaan Vantaalle magneettikuvaukseen ja jään samalla pariksi päiväksi pääkaupunkiseudulle ystäväni luokse. Tulee sopiva miniloma työn lomaan, niin jaksaa sitten (ehkä) uudella innolla käydä työn tarkistusosuuden kimppuun.

Kävin eilen hiihtämässä 8,6 kilometriä ja oli ihan huippua! Oli satanut ja satoi lunta, mikä teki ladusta tosi hitaan hiihtää (jos minä nyt muutenkaan se latujen sukkelin karpaasi ole), mutta sehän passasi minulle vallan mainiosti! Kun luistoa ei ole, mutta pito on erinomainen, niin silloin uskaltaa hyvin laskea alamäet perinteisen uraa pitkin. Ja niinhän minä laskin, viuh vaan! Siinä sai kyytiä Suolijärven reitin vauhdikas laskukin, hah!

Kohta mennään!

Tuolta sitä tultiin.

Kuvat ovat vanhasta blogistani, ja kuten nokkelimmat ehkä huomaavat ne on otettu kesällä, mutta onko tuo nyt niin tarkkaa.

Kävin pari kertaa hiihtämässä Lukonmäen ja Nirvan reittejä, mutta sitten huomasin taas palanneeni kiertämään Suolijärveä, vaikka reitille ei mahdukaan mäkien lisäksi mitään muuta. Mäissä on se huono puoli, että polveen tulee vääntöä kun könyän v-tyylillä mäet ylös ja nössönä auraan jyrkät mäet alas. Nirvan reitti oli siitä hyvä, että siellä oli enemmän tasaista menoa, kunhan pääsi ensin Hervannasta pois.

Tämä päivä taitaa mennä liikunnan osalta huiliessa. Punnerrukset tosin teen, mutta muuten ulkoiluksi saa riittää lähikaupassa käynti. Töiden ja liikunnan takia en ole ehtinyt käymään vissiin koko viikon aikana kaupassa, ja maitokin loppui jo pari päivää sitten, katastrofi! Nyt pitää käydä hamstraamassa kassit täyteen.

Ai niin! Kävin eilen vaa'alla, ja se tuumasi painoksi 81,4 kiloa (BMI 26,0). Laskua siis aiemmista lukemista 800 grammaa. Kelpaa!

Lukuja, toivoa ja valinta

Kuten viime postauksessa totesin, keskiviikkopunnitus jäi epähuomiossa väliin. Ja koska olen jonkin asteen kontrollifriikki, niin eihän sitä punnitusta voinut esimerkiksi tänään torstaina tehdä.

Ajattelin silti vähän pyöritellä lukuja, joita tulin pohtineeksi vuodenvaihteessa, kun tutkailin HeiaHeian tilastoja ja märehdin vuoden aikana keräämääni neljän kilon massaa.

Yksi kilogramma rasvaa sisältää noin 7700 kaloria. Neljän kilon lihominen edellyttää siis ylimääräisen 30 800 kalorin pupeltamista. Näyttää aika hurjalta luvulta. Karkeasti sanottuna 30 suklaalevyä sisältää tuon määrän. Sitten laskin paljonko 30 800 kaloria on jaettuna vuoden jokaiselle päivälle. Noin 85 kaloria. Pienestä se on kiinni. Yksi leipäpalanen, desilitra jogurttia. Tilanne valoi minuun uskoa ja jotenkin konkretisoi lauseen "Kyse on pienistä päivittäisistä valinnoista." Sillä niistä se ihan oikeasti on kyse. Välillä olen vaipunut suoranaiseen epätoivoon, että byääh, ei tätä lihomista voi estää millään. Kyllä sen voi. Sillä asia on niin yksinkertainen, että ihan jokaista vastaan tulevaa ruoanmurusta ei tarvitse kitaansa imuroida.

Juokseminen antoi niin paljon anteeksi. Liian paljon. Aina sanotaan, että liikunnalla ei laihduta. Uskallan väittää, että minä laihduin. Totta kai korjasin ruokavaliotanikin, mutta nykyinen tilanne on paljastanut sen karun totuuden, että laihduttaessani en paneutunut riittävän syvällisesti ruokapuolen hallintaan. Saatoin syödä aika löperistikin, mutta juoksu paikkasi heikon kohtani ja loi minulle illuusion siitä, että homma on hanskassa. Juoksu opetti, että ei jokaisella suupalalla nyt niin isoa merkitystä ole. Eikä silloin ollutkaan. Nyt on. Ja nyt sen oikeasti tajuan.

Joutuessani luopumaan säännöllisestä juoksemisesta aloin pitkin hampain harrastaa pyöräilyä. Olen kävellyt, joogannut, uinut ja kokeillut monia lajeja, sillä tiesin, että jos jään paikalleni, homma on menetetty lopullisesti. Välillä on ketuttanut, sillä esimerkiksi kävelyyn verrattuna juoksu on tajuttoman paljon tehokkaampaa. On tuntunut, että miten ikinä pystyn kuluttamaan saman määrän energiaa kuin juostessa. Se herätti ahdistusta ja jopa katkeruutta. Ihmismieli kuitenkin sopeutuu, ja olen hyväksynyt tilanteen. Vammapolveni ei yksinkertaisesti salli yhtä tehokasta ja intensiivistä harjoittelua kuin ennen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että pyöräily tai kävely olisi turhaa. HeiaHeian mukaan liikuin viime vuonna vajaa 500 tuntia. Tunteihin ei ole laskettu esimerkiksi punnerruksiin tai voimapyörätreeneihin käytettyä aikaa. En oikein tiedä, miten paljon mikin urheilulaji kuluttaa tunnissa kaloreita, sillä en ole niitä koskaan mitannut. Mutta jos ajatellaan, että olen kuluttanut keskimäärin 300 kaloria tunnissa liikunnalla, se tekee vuodessa 150 000 kaloria. Kilogrammoiksi muutettuna tämä on 19,5 kiloa. Vau. Ei sitä edes ole aiemmin osannut ajatella. Jos olisin jäänyt sohvalle istumaan, painaisin nyt yli 100 kiloa.

Karkeita lukemiahan nämä ovat, eivätkä asiat välttämättä mene niin yksiselitteisesti kuin yllä olen esittänyt. Mutta laskelmat antavat minulle osviittaa siitä, mitä minun tulee ja kannattaa tehdä: Jatkaa liikkumista polven sallimalla tavalla. Sen lisäksi on ensiarvoisen tärkeää, että kun illan pimeinä tunteina katson televisiota ja mietin, pitäisikö syödä samalla vaikka pari leipäpalasta, mietin toisen kerran. Kyse on valinnasta. Haluanko lihoa tänä vuonna toiset neljä kiloa vai kenties pikkuhiljaa karistaa viime vuonna hankitut mokomat?

Minua ei estä laihtumasta kukaan tai mikään muu kuin minä itse.

Putkessa

[Musiikki: Ellie Goulding - Halcyon]

Blogin päivittäminen on jäänyt vähän sivuun, kun päivät hurahtavat muutenkin kirjoittaessa. Ei ole oikein riittänyt iltaisin enää innostusta jaaritella omia juttuja blogiin, vaikka sinänsä oman tekstin kirjoittaminen omasta päästä tekee hyvää, kun työkseen kääntää muiden kirjoittamia tekstejä. Minulla on siis nyt menossa viimeinen loppurutistus tietokirjaprojektin parissa, ja onpa muuten ollutkin toisaalta tosi haastavat mutta toisaalta taas palkitsevat kaksi kuukautta. Käännän nimittäin ensimmäistä kerrasta saksasta suomeen. Saksan lauserakenteet ja pitkät virkkeet ovat kyllä asettaneet aikamoisen haasteen, kun sisältö on pitänyt saattaa sujuvasti suomen kielelle. Toinen haaste on ollut, kun saksan kielessä tykätään ilmaista asioita substantiivein. Siinä on ollut tekemistä, kun olen purkanut substantiiveja verbeiksi, sillä suomessa moinen substantiiviviidakko tekisi tekstistä kapulakielisen ja äärimmäisen raskaan lukea. Mutta on ihanaa huomata, että oma ammattitaito kantaa. Kun alkukielen staattinen substantiivitykitys viimein taipuu suomen kielen tahtoon, tuntuu se hienolta. On ihanaa kirjoittaa ja luoda.

---

En tiedä muistaako kukaan, mutta soittelin viime keväänä vantaalaiseen magneettikuvauslaitteita valmistavaan puljuun. He tarvitsevat aika ajoin koehenkilöitä laitteiden testaamiseen, ja ilmoittauduin jonoon. No, ensi maanantaina minua odottaa polven magneettikuvaus! Jee. Toisaalta jännittää se putki. Olen ollut sellaisessa kerran aiemmin (syksyllä 2007, kun välilevy pullistui), ja onhan se ahdas kuin mikä. Mutta kaipa siitä selviää. Haluan nyt lähinnä varmistaa, että polvessa ei kondromalasian lisäksi ole mitään oikeasti rikki. Ja jos on, niin ehkä magneettikuvat auttavat asian viemisessä eteenpäin.

Soittelivat tuolta siis keskiviikkoaamuna. Ajatukset pyörivät magneettikuvauksessa sen verran tiiviisti, että muistin keskiviikkopunnituksen vasta kun olin ryystänyt puolesta litrasta litraan vettä. Että se siitä punnituksesta sitten. No, eipä tuo kauheasti harmittanut. Kroppa ei tunnu varsinaisesti laihtuneelta, jos nyt ei lihoneeltakaan.

Mutta nyt menen laittamaan ruokaa ja sitten katson uusimman Biggest Loser -jakson. Yhdysvalloissa on viimein alkanut uusi kausi. Pari jaksoa olen jo katsonut, ja itku on tullut. Mukana on kolme lasta/nuorta, ja heidän tarinansa ovat koskettaneet erityisesti. He eivät ole mukana varsinaisessa kisassa, mutta heidän matkaansa seurataan ohjelman aikana.

Liikuntaviikko 2

maanantai
63 punnerrusta (vko 4 - pv 1: 12 - 14 - 11 - 10 - 16)

tiistai
voimapyörä, 4 x 15
6,2 km kävely, 1:04:38

keskiviikko
10 punnerrusta

torstai
10 punnerrusta
10,8 km kävely, 2 h
ratsastus, 1 h

perjantai
10 punnerrusta
voimapyörä, 4 x 15
7,2 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

lauantai
10 punnerrusta
jooga, 1 h 35 min

sunnuntai
10 punnerrusta
2,6 km kävely, 30 min
11,6 km hiihto, 1:35:12

Uusia suunnitelmia

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Kävin tänään perinteisellä keskiviikkovaa'alla, ja kapistus näytti samaa lukemaa kuin viime viikolla: 82,2 kg (BMI 26,2). Herkut olen jo saanut aika hyvin karsittua pois ruokavaliosta, ja seuraavana on vuorossa leipä. Sen ainoan kerran kun minulta on lähtenyt painoa tasaisesti se maagiset puoli kiloa viikossa oli loppuvuodesta 2010, jolloin luovuin leivästä. Parissa kuukaudessa lähti neljä kiloa, mikä on minulle todella erinomainen saavutus. Sittemmin leipä on taas hiipinyt ruokavaliooni, ja suorastaan jumaloin vaaleaa reissumiestä. Nyt kuitenkin aion testata, auttaisiko leivän välttely painopyristelyssäni.

Sitten punnerrusjuttuja. Olen tämän vuoden puolella punnertanut pari kertaa. Pakitin viikkoon neljä, sillä ajattelin, että on hyvä aloittaa tauon jälkeen vähän kevyemmin. Ja hitot, noista punnerruskerroista on kyllä ollut keveys kaukana. Ensimmäisellä kerralla menoa tosin jarrutti pitkälti vasemman pakaran kireä lihas, jota juili niin maan perkeleesti, että keskivartalon kannattelu meni ihan pipariksi. Toisella kerralla sitten meno maistui puulta ihan vain habojen tukkoisuuden ja jäykkyyden takia. Hyvä kun sain sarjat suoritettua loppuun.

Punnerrusohjelma siis tökkii nyt pahasti ja motivaatio on vähän hakusessa. Tuntuu, että ei tästä mitään tule, kun harjoitukset ovat niin epämiellyttäviä ja rankkoja ja palautumiseen menee turhan monta päivää. Koska ihannetilanne olisi tehdä punnerrusharjoitukset säännöllisesti, jotta lihasten herkkyys ei katoaisi. Mutta nykyinen tilanne on se, että punnerran kerran tai kahdesti viikossa, enkä pääse kunnolliseen rytmiin, kun aina kolottaa jotain lihasta tai sitten lihakset ovat taukojen takia tukossa ja blaah.

Joten! Päätin pistää koko punnerrusohjelman jäihin, ja aloittaa oman ohjelmani (ihan ite suunnittelin!). Homma menee näin: tämän ensimmäisen viikon aikana teen joka päivä 10 punnerrusta. Ei ole paha. Ensi viikolla punnerran päivittäin 12 kertaa, sitä seuraavalla viikolla 14 kertaa ja niin edelleen. Uskon, että tällainen voisi toimia paremmin kuin nykyinen epäsäännöllinen punnertaminen. Lisäksi olen kehittänyt pääni sisällä kammon noita punnerrusohjelman harjoituksia kohtaan, ja tuntuu, että niihin pitää aloittaa henkinen valmistautuminen jo edellisenä päivänä. Mutta kun päivässä tarvitseekin tehdä (näin alkuun) vain kymmenen punnerrusta, niin se ei pelota. Punnertamiseen tulee säännöllisyyttä, ja lihakset pysyvät vireessä, eikä niiden pitäisi toisaalta päästä rasittumaan liikaa, koska saan helposti tehtyä esimerkiksi tuon kymmenen toistoa. Ja kun viikottain punnerrusten määrää lisää vähitellen, niin kehitystäkin tapahtuu pikkuhiljaa. Jos hommaa rullaa niin kuin olen päättänyt, että se rullaa, niin loppuvuodesta 100 punnerrusta putkeen on tosiasia.

Menenkin tästä nyt heti tekemään tämän päivän punnerrukset. Kuka lähtee messiin?

Liikuntaviikko 1

maanantai
2,4 km kävely, 25 min
8,6 km hiihto, 1:07:38

tiistai
voimapyörä, 4 x 15
5,2 km kävely, 1 h 10 min

keskiviikko
63 punnerrusta (vko 4 - pv 1: 12 - 14 - 11 - 10 - 16)
jooga, 1 h 20 min

torstai
ratsastus, 1 h 20 min

perjantai
4,0 km kävely, 43:06

lauantai
voimapyörä, 5 x 10
7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

sunnuntai
2,7 km kävely, 30 min
7,9 km hiihto, 1:06:08

Älä anna sen kuolla

[Musiikki: Antti Tuisku - Hengitän]

Kävin tiistaina vaa'alla (82,2 kg, BMI 26,2) vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi, ja samalla päätin taas aktivoida viikottaiset punnitukset. Nyt tuntuu, että olisi taas puhtia panostaa laihtumiseen lihomisen sijasta. Tai no, tiistain kävelylenkki meni kyllä itku kurkussa, kun ahdisti ja tietkin olivat joko nilkkaan asti sohjoa tai muuten vain tappoliukkaat. Joka tapauksessa olen nyt saanut normalisoitua syömiset, ja keskivartalo tuntuu taas hengittävän.

Vuoden suklaalakko on edelleen harkinnassa, mutta taidan kallistua sen kannalle, että keskityn jokaiseen päivään erikseen. Kävin äsken kaupassa, ja suklaahammasta kolotti, mutta jätin ostamatta. Tiedän, että selviän ilmankin. Nyt on pakko selvitä. Askel kerrallaan. Tulin siihen tulokseen, että kuuriluontoiset vuosiprojektit eivät ole minua varten. Tahdon oppia selviämään päivästä, siitä mitä jokainen aamu tuo eteeni. Oppia jälleen suunnittelemaan herkkupäivät siten, että niistä voi oikeasti nauttia ilman kuristavaa tunnetta kurkussa.

Konkreettinen tavoite on kuitenkin mielessä. Ja mikäs muukaan kuin painoindeksi 25,0. Sitä kohti, unelmista uudestaan totta.

2012

[Musiikki: Manboy - Stretch Your Religion]

Kun palaan ajassa taaksepäin, muistan vuoden 2011 luultavasti elämäni hienoimpana vuotena: koko ikäni ylipainosta kärsineenä saavutin lopultakin normaalipainon ja juoksin kaiken lisäksi puolimaratonin. Olin onneni huipulla ja valmis vaikka mihin. En osannut lainkaan odottaa, miten korkealta ja kovaa tulisin vielä putoamaan.

Mennyt vuosi 2012 on ollut yhtä kärvistelyä. Vuosi alkoi selkäongelmilla pudottuani loppuvuodesta 2011 hevosen selästä. Maaliskuussa puolestaan alkoivat krooniseksi yltyneet polviongelmat. Ja sitten vielä aloin lihoakin. Välillä olen vain katsonut sormieni välistä valuvaa hiekkaa, ja pohtinut, miten tällaista voi tapahtua. Vielä vähän aikaa sitten kaikki oli täydellisesti. Olin löytänyt onnen ja rakkauden sisältäni. Sitten tuntui kuin joku olisi riuhtaissut sen kaiken yhtäkkiä käsistäni ja ilkkunut päälle.

On ollut rankka vuosi. Jouduin palaamaan painonhallinnassa lähtöruutuun, sillä reistaava polvi on estänyt juoksemisen käytännössä kokonaan. Uuden tavan opettelu ei ole mennyt täysin nappiin, sillä painoa on vuoden aikana kertynyt noin 4 kiloa. Olen pyrkinyt pysymään liikkeessä ja yrittänyt löytää juoksun korvaavia liikuntalajeja. Enkä usko, että kukaan voi ainakaan väittää, että liikkuisin liian vähän.

HeiaHeian mukaan vuoteeni mahtui 623 treeniä ja 496 tuntia liikuntaa. Se on taatusti aivan riittävästi. Ruokapuolella siis mättää, jos noista liikuntamääristä huolimatta olen onnistunut lihomaan. Ja jos tarkkoja ollaan, niin herkkupuolella se ongelma piilee. Olen pohtinut suklaalakkoa ensi vuoden jouluaattoon asti, mutta kypsyttelen vielä asiaa. Ja joo, edelleen on se PCOS, mutta vaikka hokisin sanaa päivät pääksytysten, niin ei se poista sitä ongelmaa, että rasva nyt vain tykkää tarttua hanakammin meikän hanuriin kuin terveen naisen. Pakko siis vähän tsempata, että mitä sinne suuhunsa ujuttaa.

Tässä vielä vuoden liikuntatilasto:

Kävely oli ykköslaji kerrallisesti, mutta pyöräily veti kilometreissä mitattuna pisimmän korren. 2588 kilometriä on aika paljon. Ihanaa muuten, että punnertaminen on tilastoissa kolmantena! Luulisi, että olisin tässä vaiheessa ihan hillitön kaappi, mutta mennyt vuosi on ollut osoitus, että eivät ne lihakset ilmaiseksi tule. Olen edelleen jumissa punnerrusohjelman vitosviikossa, mutta vakaa päätökseni on jatkaa ohjelmaa mitä pikimmiten, ja otan tavoitteekseni päästä vuoden 2013 aikana kutosviikolle. Jee! Muita liikuntatavoitteita ei oikeastaan ole. Minun on tässä vaiheessa täysin turha miettiä esimerkiksi juoksukilometritavoitteita, kun tuosta polvesta ei koskaan tiedä. Yksi toive minulla tosin on: toivoisin polven olevan jossain vaiheessa sen verran hyvässä kunnossa, että pystyisin juoksemaan 8,4 kilometrin vakiolenkkini edes kerran ympäri. Tuolla reitillä on minulle niin valtavan suuri symbolinen merkitys, sillä sen varrelle karistin muinoin liikakiloni. Siksi sen juokseminen tekisi suunnattoman hyvää jo pelkästään henkisesti.

Varovasti mutta toiveikkaasti eteenpäin kohti uutta vuotta. Olkoon se meille kaikille ystävällinen.

P.S. Jaha, vietin näköjään vuodenvaihteen blogia päivittämällä.