Toisinto

It's a beautiful sound

When my life comes crashing down

- The Goo Goo Dolls: We Are The Normal

Miten minusta tuntuu, että kesäni menevät tätä nykyä joogatessa ja tunne-elämäni kolhuja paikkaillessa? Minun oli pakko päästää irti miehestä, joka on ehkä paras koskaan tapaamani mies. Fyysisesti ja toki osin myös henkisesti minun oli hyvä olla, mutta se kaikkein määrittävin osa minua repi toisaalle. Joskus lupasin itselleni, että mitä ikinä elämässäni teenkään, kuuntelen aina sisintäni. Minun on vain pakko luottaa, että se ohjaa minua oikeaan suuntaan.

Kyllä tämä silti ihan ahterista on.

Onneksi on tosiaan tuo joogakortti. On hyvä syy lähteä pois kotoa märehtimästä. Olen kesäkuun alusta lähtien käynyt jo viidesti joogassa, ja tänään menen taas. Ja jälleen astangaan. Kirjoittelin aiemmin, että rauhallisempi jooga on sitä, mitä nyt tarvitsen, mutta jostain syystä noista viidestä joogakerrasta kolme on ollut astangaa. Astangatunnit vain sattuvat olemaan sopivaan aikaan. No, mikäs siinä hikoillessa aurinkotervehdyksissä ja kaikissa staattisissa ja haastavissa asanoissa. Kasvaa voima ja kehonhallinta.

Huomenna menen ennen kahvakuulatuntia pilatekseen ja keskiviikkona pitkästä aikaa lempeään hathajoogaan. Siitä tulee ihanaa. Saa vain olla eikä tarvitse tehdä mikään, mikä tuntuu ikävältä.

Herra U:n paluu

[Musiikki: Kent - Röd]

Varasin ajan lääkäriin. Väsymys puskee jälleen päälleni, paino nousee (eilen 81,6 kg), tuntuu etten jaksa mitään ylimääräistä.

Pidän kiinni pienestä arjestani, koska se auttaa minua jaksamaan. Teen saamani toimeksiannot (onneksi niitä on keskimäärin vain noin 0-20 tuntia viikossa) ja harrastan liikuntaa. Yritän pitää pyörän pyörimässä, etten lamaannu.

Mutta muuten en jaksa oikein muuta kuin hautautua sohvalle peiton alle katsomaan televisiota tai notkua internetissä. Ja sitten mennä nukkumaan. Nukkuakin voisin vaikka kuinka kauan. Normaalisti aikuisen kai pitäisi pärjätä 7-8 tunnin yöunilla. Minä tarvitsen vähintään 9 tuntia ja senkin jälkeen voisin vain jäädä puolihorrokseen sänkyyn.

Pitkään olen uskonut, että painoni nousee, koska syön jotenkin väärin. Että en vain osaa. Pitkään olen uskonut, ettei minua huvita tehdä kokopäiväisesti töitä, koska olen laiska ja liian mukavuudenhaluinen. Pitkään olen uskonut, etten innostu mistään sosiaalisista tapahtumista, koska minä nyt vain olen tämmöinen: introvertti ja ujo.

Mutta ehkä minun kehossani on oikeasti jotakin pielessä. Ei ole normaalia, että olen yhä useammin näin uupunut, vaikka en edes tee raskasta kokopäivätyötä eikä minulla ole kakaroita joista huolehtia. Ei ole normaalia, että vaikka kuinka liikun ja syön terveellisesti, painoni hädin tuskin pysyy paikoillaan.

Mittasin verenpaineen isän luona viikko sitten. Se oli noin 140/100. Näillä elämäntavoilla sen ei pitäisi olla noin korkea, vaikka korkea verenpaine onkin suvussani rasitteena. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kolme vuotta sitten noin 87-kiloisena verenpaineeni oli 115/80. Juoksun pois jääminen ei voi vaikuttaa noin paljon, koska muuten liikun edelleen. Herkkuja en syö yhtään sen enempää kuin tuolloinkaan.

Kävin äsken optikolla korjauttamassa rempsottavat silmälasini, apteekissa ja kaupassa. Kun pääsin kotiin, istuin vain hetken sohvalla itkemässä.

Haluan olla taas pirteä ja jaksava. Mutta kun välillä tuntuu kuin rinnan kohdalla olisi raskas möykky, joka saa hengittämisenkin tuntumaan vaikealta.

Nyt lepään pari tuntia, sillä tahdon jaksaa mennä kahvakuulatunnille. Siellä minusta tuntuu ainakin hetken ajan vahvalta. Normaalilta.

Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.

Sininen olo

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Pari päivää on väsyttänyt tosi paljon. Luulin sen johtuvan vain siitä, että olen nukkunut liian vähän ja liikkunut liikaa, mutta ilmeisesti pitkään kestäneen hyvän olon jälkeen olikin aika tulla hieman alaspäin.

Eilen itkin jotain tyhmiä ja mitättömiä asioita. Tänään tulin kotiin kahvakuulatunnilta, ja kun ulko-ovi sulkeutui takanani, rupesin vain itkemään. Kaappasin kissan sohvalta syliini ja kuuntelin sen hurinaa poskeani vasten ja annoin kyynelten tulla.

Mielellä on jotain asiaa. Niinhän sillä aina. Pitänee nyt vain antaa itselleen taas aikaa. Ja jotenkin omituisella tavalla tämänkertainen melankolia tuntuu hyvältä vaikka tekeekin hieman kipeää. Puhdistavalta.

Olen kuunnellut pitkän tauon jälkeen Sigur Rósia. Se musiikki jos mikä antaa sielulle tilaa. Ja huomenna aamulla menen joogaan. Sunnuntaille olen suunnitellut kundaliinijoogaa. Pelottaa jo valmiiksi, mitä patoja siellä mahtaakaan aueta.

Tarpeellisia kaiketi.

Ulkopuolella

[Musiikki: Lana Del Rey - Born To Die]

Kun lukee toisten puolimaratonjuttuja blogeissa ja Facebookissa, niin pahalta se tuntuu. Enkä nyt halua, että kukaan käsittää väärin: olen totta kai iloinen ja onnellinen kaikkien juoksijoiden puolesta, eivätkä toisten juoksemat kilometrit ja onnistumiset ole minulta mitenkään pois.

Silti se kirpaisee. Sitä on vaikea kuvailla, miltä tuntuu kun oma kroppa on yksinkertaisesti yhdestä kohdasta sen verran rikki, että ei sillä juosta unelmiin. Nyt se jotenkin korostuu, kun juoksukausi on parhaimmillaan.

No, ei auta itku markkinoilla vaikka kuinka itkettää. Lähden kohta köpöttelemään omaa lenkkiäni. Olisi vain niin ihanaa juosta muiden joukossa. Mutta jotkut matkat on kaiketi taitettava yksin vailla tietoa, minne reitti vie. Kohti onnistumisia vai unelmien pirstaloitumista.

Polvimotkotus, osa tuhat

[Musiikki: Marina and the Diamonds - Electra Heart]

Puuh, mielialat vaihtelevat aika paljon. Välillä on hyvä fiilis ja välillä taas mennään pohjamutia myöten. Voi ahdistus.

Ilahduttaa, että pyöräilykunto on kasvanut, ja kävinkin maanantaina huristelemassa kevään ekan 50 kilometrin lenkin. Mutta voi, ei siitä yksinkertaisesti saa samaa tunnetta kuin juoksusta.

Tuntuu, että jollotan tätä samaa vanhaa päivästä toiseen.

Polviasiassa olen edistynyt jonkin verran. Selailin nettiä ja törmäsin erääseen blogiin, josta luin, että Vantaalla toimii sellainen lafka kuin Philips Medical Systems MR Finland. Firma ilmeisesti valmistaa magneettikuvauslaitteita ja ottaa ihmisiä koekaniineiksi testaamaan niitä. Soitin siis tänään tuonne paikkaan, ja olen nyt magneettikuvausjonossa. Kuvaus on ilmainen ja siitä saa vastineeksi magneettikuvan haluamaltaan alueelta. Sen jälkeen vain pitää sitten suostutella joku lääkäri antamaan kuvista lausunto.

Jonotusaika kuvauksiin on kysymysmerkki, mutta jospa tällä saisin hieman nopeutettua tätä polviprosessia. Nähtäväksi jää. Sinänsä polven tila on ennallaan: ei ole oikeastaan muuttunut huonompaan eikä parempaan suuntaan.

Melankolista onnea

[Musiikki: Kent - Du & Jag Döden]

Päätin piristyä ja ajatella, että ehkä elämäni ei ole niin kauhean surkeaa kuin miltä se on viime päivinä tuntunut. Minä en ole lihomassa takaisin 96-kiloiseksi enkä ole ikuisesti liikuntarajoitteinen. Saatan nyt näyttää potkupallon nielaisseelta, mutta on tässä maailmassa isompiakin ongelmia.

Sinänsä on hieman arveluttavaa yrittää piristää itseään pohtimalla vaikkapa nälänhätää tai raajarikkoja ihmisiä, eikä se suoraan sanottuna toiminutkaan kauhean hyvin.

Ehkä pitää vain suosiolla antautua melankolian syleilyyn ja märehtiä murheita kaikessa rauhassa. Kaiketi siksi stereoissani soi tällä hetkellä Kent eikä Lady Gaga.

~*~

Olen tehnyt järjettömästä ylensyönnistä ja liikkumattomuudesta havainnon: mässäily ja sohvannurkassa kyhjöttäminen on loppujen lopuksi aikamoista helvettiä. Tunnen, miten kehoni kärsii ja on hälytystilassa. Se ei ymmärrä, miksi olen yhtäkkiä jämähtänyt paikoilleni ja kauhonut suuhuni valtaisan määrän energiaa. Kammottavaa on se, että ennen tämä oli normaalia.

Opin uuden elämän, jota huomasin rakastavani. Tällä hetkellä harhailen jossain rämeikössä, mutta edessä siintää polku, joka odottaa minua. Polulle suodattuu pehmeitä auringonsäteitä puiden lehtien lomasta. Se ei ole menossa minnekään. Se on lempeä ja hellä ja pitää minusta huolen. Se on minun polkuni ja sinne minä suuntaan. Paluuta entiseen ei ole.

Lämpöä (ja keksinmuru)

Kun kaikki on ihan mälsää

[Musiikki: Au Revoir Simone - Still Night, Still Light]

Jotenkin kamalan ristiriitaista. Toisaalta tämä selkätilanne masentaa ja turhauttaa suunnattomasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä, että ei käynyt pahemmin. Kipuja on, mutta ne eivät ole hermokipua. Siinä on valtavan iso syy olla kiitollinen. Kipu alkaa myös olla siedettävää ilman kipulääkkeitäkin, mikä on hyvä juttu. Otin aamulla 800 milligrammaa Buranaa, ja pari seuraavaa tuntia meni oksennusta pidätellessä. Ibuprofeeni on viikon aikana tehnyt limakalvoille tehtävänsä, eikä vatsa enää suostu mukisematta vastaanottamaan kyseistä ainetta. Testasin viikon aikana aspiriinit, kodeiinit ja lihasrelaksantit, mutta Burana yksinkertaisesti auttoi parhaiten. Nyt sekin tie on kuljettu loppuun.

Olen onnistunut kehittämään joulukiloahdistuksen. Turhaahan se on, mutta minkäs sille mahtaa. Laskeskelin, että parin viikon aikana söin noin 2-2,5 kiloa suklaata plus muut herkut ja mätöt päälle. Voi elämä. Olin laskenut sen varaan, että joulupyhinäkin käyn juoksemassa ja kulutan siten kaloreita, mutta kuinkas kävi. Tuiskahdan alas hevosen selästä ja yhtäkkiä pelkkä sängystä ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Päivät kuluvat selkää parannellessa, kun myrsky pauhaa ulkona ja kävelyllekin meno tuntuu ylivoimaiselta. Liikkumattomuuden kompensoiminen syömisten rajoittamisella ei kuitenkaan tule kysymykseen. Suklaata kuluu ja vatsa kasvaa lähestulkoon silmissä. Alun perin päätin käydä vaa'alla vasta ensi viikon keskiviikkona, mutta tänä aamuna päätin tuijottaa totuutta eli vaakaa silmiin, ja 79,6 kiloahan (BMI 25,4) se näytti. Helpotus, että pysyin sentään 80 kilon alla.

Sääkin masentaa. Milloin tämä marraskuu päättyy? Kävin äsken kävelemässä reilut viisi kilometriä vesisateessa ja mustilla kaduilla. Minun oli tarkoitus mennä sauvakävelemään lenkkipolku ympäri, mutta polulle päästyäni huomasin, ettei siellä ollut valoja. Liekö myrskyn syytä.

Myrsky. Siellä se velloo myös sisälläni ja aivan turhaan. Tiedän, että kyllä tästä sinne 78 kiloon vielä laskeudutaan.  Tiedän, että luultavasti viikon tai kahden sisällä juoksen, ratsastan ja punnerran taas entiseen tapaan, mutta nyt a-h-d-i-s-t-a-a.

Voi pöllö.

Pysähdy

[Musiikki: Kent - Du och Jag Döden]

Eilen alkoi olla jo aika hyvä fiilis, ja illalla satoi ihania valtavia lumihiutaleitakin. Tänään herätessäni olin kuitenkin taas aivan kuolemanväsynyt. Päätin sitten pitkästä aikaa pitää kunnon kalsaripäivän kotosalla. Olo on niin vetämätön, että kai tässä on vain myönnyttävä siihen, että lepopäivä ei ehkä olisi pahitteeksi. Yleensä pyrin tällaisessa olossa lähtemään edes kävelylle, mutta nyt päätin hyvällä omatunnolla hautautua sohvan nurkkaan peiton alle. Ei vain jaksa. Tuskin minä tähän vapaapäivään kuolen, sillä huomenna joka tapauksessa tulee ratsastettua, puuhailtua hevosen kanssa ja käveltyä tallille ja takaisin, mistä kertyy yhteensä kymmenen kilometriä.

Olen huomannut, että liikunnasta on sisänsä tullut jonkinlainen pakkomielle, että minun on hirvittävän vaikea jättää lähtemättä esimerkiksi lenkille, jos olen suunnitellut sen kyseisen päivän ohjelmistoon. Pelkään jotenkin kauheasti, että jos jätän kerran menemättä, syöksyn välittömästi vanhaan kahden ja puolen vuoden takaiseen elämääni ja lihon pudottamani vajaat 20 kiloa takaisin ennen kuin ehdin huomatakaan. Hoen koko ajan itselleni: "pysy liikkeessä, älä missään nimessä pysähdy". Jossain vaiheessahan tuon on pakko kääntyä itseään vastaan. Kroppa on alkanut jo oireilla. Oikea polvi on ruvennut taas kipuilemaan, juoksulenkeillä veto on ollut pois, niska ja hartiat ovat oikeassa tappolukossa, että aivastaminenkin sattuu. Vaikka liikunta tekeekin hyvää mielelle, jossain kulkee raja, milloin homma menee yli. Nyt tuntuu, että pitää hellittää. Ja rehellisesti sanoen olisi pitänyt hellittää jo pari viikkoa sitten. Kun mieli pakottaa uupuneen kropan liikkeelle päivästä toiseen, myös mieli alkaa väsyä, ja jos se pettää, niin syöksykierre on valmis.

Ehkä on aika opetella uusi taito. Pysähtyä.

Angst, angst

[Musiikki: Kate Nash - Made of Bricks]

HeiaHeian mukaan olen juossut tänä vuonna 1007 kilometriä, aika hurjaa! Koomista sinänsä, että lenkki, jonka aikana tuo tuhat kilsaa meni rikki, oli paskin pitkään aikaan. Kun ei kulje, niin ei kulje. Hengitys ei pelannut kunnolla, ja jalat olivat ihan vötkylät ja jäykät. No, rutiinin voimin puskin 8,4 kilometrin peruslenkkini läpi melko tarkalleen tuntiin, mutta olipa ankeaa.

Muutenkin perusvire on päivä päivältä mennyt matalammaksi. Tänään en olisi millään jaksanut kammeta itseäni sängystä ylös. Ulkona on aivan hirveää, ja lenkille meno on ollut vaikeampaa kuin koskaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että mitä vähemmän minun tekee mieli liikkua, sitä enemmän sitä tarvitsen. Tu(u)lta päin, perkele! Ei tässä enää kauaa mene, kun päivä alkaa taas pidetä ja kevät tulee.

Punnersin tänään kuudennen viikon toisen päivän harjoitukset. Lueskelin vanhasta blogistani aiempia punnerruskokemuksia, ja aika jännää on se, että kun tein ohjelman ensimmäisen kerran läpi, kolmas ja viides viikko olivat pahimmat, ja niin ne olivat tällä toisellakin kerralla. Tämä kuudes viikko on mennyt yllättävän helposti, ja olo paranikin, kun pistin kropan töihin heti heräämisen jälkeen. Vielä olisi edessä viimeinen harjoitus, minkä jälkeen kokeilen, irtoavatko lopputestin sata punnerrusta putkeen.

Huomenna aamulla kutsuu talli. Olen pyrkinyt käymään tallilla valoisan aikaan, vaikka herääminen onkin välillä vaikeaa. Pimeällä ratsastaminen ei kauheasti houkuttele, vaikka kenttä toki onkin valaistu. Enimmäkseen ratsastan Oskulla kuitenkin maastossa, ja tällä hetkellä tiet ja metsät ovat niin järkyttävän pimeät, että ei kiitos. Pakkasten ja lumen saapuminen olisi siitäkin kiva juttu, että tarhojen siivoaminen helpottuisi, kun maa olisi jäässä. Märkä paska painaa ihan pirusti, ja viime perjantaina juutuinkin mutaiseen tarhaan kikkaroita kukkuroillaan olevien kottikärryjen kanssa, jotka eivät suostuneet hievahtamaan senttiäkään. Otti kalloon. Ei siinä muu auttanut kuin hakea toiset kottikärryt ja jakaa lasti.

Viikonloppua onneksi piristää hyvän ystäväni vierailu Helsingistä. Kivaa!

Voiman lähteillä

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Viime päivinä ulkona vallitseva pimeys on alkanut käydä voimille. Vaikka pitkään jatkuneessa syksyssä on omat puolensa, kun esimerkiksi pystyn edelleen käymään pyörällä tallilla, toivon pysyvän lumen satavan pian maahan. 

En tiedä, miten jaksaisin nämä illat ilman liikuntaa. Lenkille lähtö on välillä ollut vaikeaa, ja alaovella on tehnyt mieli kääntyä ympäri, kun ulkona odottaa kosteankylmä ja pimeä sää. Kertaakaan en ole kuitenkaan jättänyt lähtemättä liikkeelle sään takia. Jos ei muu innosta, niin olen käynyt suosiolla kävelemässä.

Juoksussa kurjista olosuhteista oikeastaan saa lisävoimaa, kun puskee sateessa silmälasit huurussa eteenpäin ja mustuutta puhkovat ainoastaan autojen valot ja himmeät katulamput. Silloin kehon ja mielen täyttää se fiilis, että mikään ei pysäytä minua. Eikä mene kauaa, kun kroppa alkaa lämmittää itse itseään, ja jos ulos tullessa vähän hytisyttikin, niin se menee nopeasti ohi. Kaiken lisäksi vastaan tulevista juoksijoista saa todella paljon energiaa. Tuntuu kuin kuuluisi johonkin salaseuraan, yhteisöön. Jaan noiden tuntemattomien ihmisten kanssa salaisuuden, keinon pysyä hengissä ja pinnalla, kun pimeys on imaisemassa minut syövereihinsä.

~*~

Kävin aamulla itsepuolustuskurssin viimeisellä tunnilla. Yhdestätoista kurssin aloittaneesta meitä oli loppujen lopuksi enää neljä jäljellä, mikä on mielestäni hirvittävä sääli. Ehkä kurssin fyysisyys oli osalle sitten liikaa, mutta ei kukaan pelkän teorian avulla opi puolustamaan itseään käytännössä. Aina voi psyykata itseään ja pohtia, mitä tekisi missäkin tilanteessa, mutta ei se tositilanteessa oikeasti auta.

Me neljä mukana pysynyttä saimme muistoksi t-paidat, ja opettajan loppupuheen aikana minä tietysti tuttuun tapaani purskahdin itkuun. Välillä sosiaaliset tilanteet ovat minulle todella kiusallisia, sillä minun on vaikea hillitä esimerkiksi liikutuksen tunteita. Itken todella herkästi ilosta, surusta, toisen puolesta. Jo pelkästään jos näen jonkun ihmisen auttavan toista, saatan liikuttua kyyneliin.

En nyt kuitenkaan onneksi saanut aikaan mitään räkätyrskiskohtausta, mutta pakko oli vuodattaa pari kyyneltä. Mutta ei se tuossa tilanteessa haitannut. Naisten (ja totta kai kenen tahansa ihmisen) oikeus koskemattomuuteen on minulle tärkeä asia, ja sain kurssin aikana purettua tehokkaasti vuosien varrella sisälleni kertynyttä tuskaa siitä, miten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalirikoksia vähätellään ja miten monet - sekä miehet että naiset - pitävät ainakin osassa tapauksista naista itseään osasyyllisenä, jos tämä on raiskattu. Mitäs kulki kymmenen jälkeen kaupungilla, mitäs oli juonut pari siideriä, mitäs oli väärässä paikassa väärään aikaan. Vihaan sitä. Sen vuoksi olin kurssin päätteeksi aika herkässä tilassa. Minä en enää yksinkertaisesti suostu siihen, miten yhteiskunta hyysää raiskaajia ja siten hallitsee naisia pelolla.

~*~

Tulin kotiin puoli yhden maissa ja punnersin. Punnertaminen sujui todella hyvin. Lihakset olivat ilmeisesti lämmenneet itsepuolustuskurssilla sopivasti, ja viidennen viikon kolmas päivä (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50, tein 60) sujui oikein mallikkaasti. Ensi viikolla olisi sitten aika siirtyä kuudennelle ja viimeiselle viikolle, joka sanalla sanoen näyttää aivan kamalalta. Saattaa tulla itku. Sitten olisikin lopputestin vuoro. Kun ensimmäisen kerran tein sadan punnerruksen ohjelman läpi, en huomannut kauhean isoa muutosta kehossani. Toki lihakset olivat kasvaneet ja yläkroppa kiinteytynyt kivasti, mutta vasta tämä toinen kierros raskaammalla tyylillä on oikeasti saanut aikaan silminnähtävän muutoksen kehossani. Tuntuu aika hyvältä huomata, että sitkeä puurtaminen kannattaa. Kolmannelle kierrokselle lähdetäänkin sitten punnertamaan ilman polvien tukea. Siitä tulee taatusti kiintoisaa.