Huomenna tulee tasan vuosi täyteen, kun siirryin rakkaasta 25-blogistani kirjoittamaan tätä Matkalla onnessa -blogia. Syksyllä 2009 aloin rempata elämääni ja laihdutin puolentoista vuoden aikana sen vajaa parikymmentä kiloa. Sen jälkeen kaiken piti olla paljon helpompaa, kaiken piti sujua omalla painollaan.
Kävi niin, että menneistä kolmesta vuodesta viimeisin on ollut kaikkein haastavin. Painon pudottaminen ei missään vaiheessa ollut niin vaikeaa kuin tämä nykyinen sätkyttely, kun yritän epätoivoisesti edes estää painoa nousemasta. Vuoteen on mahtunut hevosen selästä tippuminen, joka runnoi selkäni järkyttävään kuntoon. Maaliskuun alusta asti arkeani on käytännössä jatkuvasti varjostanut oikean polven vammailu, joka asetti painonhallinnalleni täysin uusia haasteita. Mitään järkyttävää överilihomista ei ole onneksi tapahtunut. Kurkkasin vanhasta blogista, että 16.11.2011 painoin 78,4 kiloa, ja vaikka skippasin viime keskiviikon punnituksen muhkean olon takia, ei kai tässä ainakaan yli 82 kilon killuta. No, se selviää huomenna, jos sisu riittää kammeta vaa'alle.
Jotenkin on tosi väsynyt olo. Olen erittäin kyllästynyt taistelemaan painon kanssa. Ei sillä, että rupeaisin nyt tältä istumalta syömään kilon suklaata joka päivä ja lopettaisin liikunnan. Ei ole siitä kyse. Olen oppinut nauttimaan uudesta elämästäni, siitä miten jaksan ja pystyn ja miten osaan nykyään erottaa terveellisen ja epäterveellisen ruoan aiheuttamat olot kehossani. On ihanaa olla minä. Mutta olen käytännössä kolmen vuoden ajan keskeytyksettä pitänyt ajatukseni laihdutus-/painonhallintamoodissa, ja se alkaa viedä veronsa. Haluaisin joskus käyttää sen ajatustilan johonkin muuhun. Haluaisin, että sanasta keskiviikko ei heti tulisi mieleeni vaaka.
Odotan uutta vuotta. Tuntuu, että olen saanut tästä vuodesta tarpeekseni. Vannon Vanilla Sky -leffassa väläytetyn ajatuksen nimeen, että jokainen hetki on mahdollisuus muuttaa elämänsä suunta, mutta jotenkin tuntuu, että tarvitsen nyt jotakin konkreettista, että pääsen eroon nykyisestä ajatuslukosta, joka ei johda enää mihinkään.
Olen pohtinut vaa'an hylkäämistä toistaiseksi määrittämättömäksi ajaksi. Ehkä se voisi olla kuuluisa uudenvuodenlupaus. Unohtaa vaaka ja keskittyä oikeasti siihen, miltä minusta tuntuu. Tajuan nyt, että viimeaikaiset ongelmat painon kanssa taitavat johtua yksinkertaisesti siitä, että olen yrittänyt laihduttaa keskiviikkopunnitusta varten. Siinä missä 25-aikoina laihduttamiseni tursui suorastaan melodramaattisiin ja yltiösiirappisiin ulottuvuuksiin yltänyttä rakkautta omaa sisintäni, itseäni ja kehoani kohtaan, hukkasin sen tunteen jossain matkan ja kuluneen vuoden varralla. Unohdin, että tärkeintä ei ollut vaaka, vaan minä itse.
Ehkä aloitan uuden vuoden sittenkin jo nyt. Ensimmäiseksi aion halata itseäni.
