Onnistumisia!

Viime vuoden kesästä lähtien asiat ovat alkaneet rullata.

Pääkohdat pähkinänkuoressa:

1. Sain metformiinilääkityksen PCOS:n aiheuttaman insuliiniresistenssin purkamiseen ja sitä kautta painonhallinnan tueksi. Painoni on pudonnut noin yksitoista kilogrammaa lääkityksen aloittamisen jälkeen.

2. Aloin heinäkuussa 2023 käydä ilmajoogatunneilla. Ilmajooga oli aluksi superpelottavaa ja ahdistavaa telinevoimistelun traumatisoimalle mielelleni, mutta sitkeydellä pääsin alun kauhun yli. Välilevyni rakastavat liinassa roikkumista!

3. Olen pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Tämä on metformiinin lisäksi todennäköinen syy painon putoamiselle.

4. Vuodenvaihteessa otin kuntosalitreeniini yhdeksi liikkeeksi työnnön kahvakuulalla. Tunnustellen ja sopivaa treenimäärää ja kuulakokoa hakien sopiva tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja selkä näyttää vihreää valoa.

Vielä puolitoista vuotta sitten kärvistelin jälleen yhden välilevynpullistuman kanssa, mutta nyt menee hyvin. Harrastan taas juoksua ja kahvakuulan nostamista, vaikka luulin jättäneeni lajeille hyvästit aikoja sitten.

En oikein itsekään tiedä, mitä on tapahtunut ja miten tässä ollaan.

Kolme viikkoa sitten kävin siskoni kanssa salikisoissa nostamassa kahvakuulaa. Työnsin kymmenen minuutin aikana kahta kahdentoista kilon kuulaa ilmaan 72 kertaa. Suomen kärkinaiset huitelevat jossain kaukana horisontissa nostaessaan kahta 24-kiloista, mutta pitkän tauon jälkeen tulos oli minulle vallan mainio, varsinkin kun en panosta lajin treenaamiseen mitenkään erityisesti. Kunhan teen muutamat työntösarjat osana kuntosalitreeniä penkkipunnerrusten ja muiden punttihommien lomassa.

Oli outoa ja samaan aikaan tuttua nousta nostolavalle. Tilanne oli jotenkin vain tosi erikoinen. Seitsemän vuoden tauon jälkeen tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla tuntui, että miten ihmeen kaupalla minä tähän tilanteeseen olen oikein päätynyt! Päätin sitten vain luottaa kroppaan, että kyllä se tietää mitä tehdä. Tavoite oli tehdä 70 toistoa, mutta koska sekosin jossain vaiheessa laskuissa, kiihdytin lopussa varmuuden vuoksi tahtia, ja lopputulos oli kaksi toistoa ekstraa.

Kahvakuulakisoista kului parisen viikkoa, ja viime sunnuntaina osallistuin Tampere Maraton -juoksutapahtuman puolimaratonille. Pohjimmainen tavoite oli, että kunhan nyt pääsen maaliin kolmessa tunnissa ja että viime vuoden nettoaika 2:47:07 olisi kiva alittaa. Kaksi tuntia ja kolme varttia pitäisi nyt ainakin olla realistista alittaa ellei jopa kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia.

Minulla ei ollut juoksuun sen kummempia suunnitelmia. Päätin, että annan kropan päättää tahdin ja juoda vettä jokaisella huoltopisteellä. Sää oli erinomainen (varsinkin jos vertaa viime vuoden karmaisevaan keliin!): noin 16 astetta ja enimmäkseen pilvistä. Jossain vaiheessa aurinko meinasi änkeä esiin pilvien takaa, mutta ymmärsi onneksi vetäytyä takaisin. Vettä ripsautti jossain vaiheessa, mutta se vain virkisti.

Juoksu rullasi alusta alkaen hyvin. Otin vetoapua sopivista selistä ja seurasin kellosta etenemistahtia. Se näytti tasaista jonkin verran yli seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Se oli minulle rivakahko tahti, ja yritin pitää pään kylmänä, etten lähde kisan alkuhuumassa ja muiden imussa liian kovaa liikkeelle. Mutta jossain vaiheessa viiden kilometrin jälkeen tuntin liikutuksen aallon vyöryvän lävitseni. Ole rohkea, nyt tai ei koskaan, tämä on sinun hetkesi.

Päätin antaa kropan hoitaa homman. Päätin luottaa siihen, että se jaksaa, osaa, pystyy, on valmis kantamaan minut vaikka maailman ääriin. Juoksussa minulle on aina ollut huumaavinta vapaudentunne. Tunsin voiman virtaavan lävitseni, tunsin lihasteni tekevän väsymättä työtä, tunsin miten keuhkoni ja sydämeni toimivat ja olivat minun puolellani.

Hitaana juoksijana olen tottunut hölköttelemään joukon perällä ja olemaan se, jonka ohitse muut pyyhältävät. Nyt huomasin kerta toisensa jälkeen ottavani jostakusta edelläni juoksevasta selän, saavuttavani häntä askel askeleelta, meneväni ohi. Mikä uskomaton tunne.

Juoksutapahtumassa juostiin 10,55 kilometrin lenkkiä, eli puolimaratonilla reitti kipaistiin kahdesti. Lähdin toiselle kierrokselle ajassa 1:17:30 ja tajusin, että minulla on periaatteessa mahdollisuus noin kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin aikaan. Se tuntui hyvin utopistiselta. Reitti oli mukavan tasainen, mutta kierroksen ensimmäisen viiden kilometrin aikana oli joitakin nousuja, ja siinä vaiheessa meno tuntui raskaalta. Kehossani on kuitenkin se hyvä puoli, että se on kuin tasaisesti etenevä juna. Ekalla puoliskolla omaksuttu tahti oli iskostunut lihaksiini, ja väsymyksestä huolimatta etenin yhä reilun seitsemän minuuutin kilometritahtia, vaikka tuntuikin kuin olisi juossut hidastetusti. Kierroksen jälkimmäinen puolisko oli tasaisempi, ja sen alussa tiesin, että jumalauta, nyt mennään, tämä onnistuu. Kroppa vastasi täydellisesti haasteeseen. Onnistuin loppua kohden jopa kiihdyttämään tahtia, mikä on ihan mieletöntä! Viimeisten kahden kilometrin aikana juoksin alle seitsemän minuutin vauhtia.

Kun lopulta kaarsin Ratinan stadionille, tunsin että paukkuja on vielä loppuspurttiin ja viimeiset sadat metrit juoksin niin kovaa kuin kintuista lähti. Lopulta ylitin maaliviivan nettoajassa 2:32.50. Aivan uskomatonta! Juoksu oli niin onnistunut kuin olla voi. Vielä viikonkin jälkeen olen aivan häkeltynyt siitä, mihin pystyin.

Kaikki kesän helteiset ja auringonpaahteessa juostut lenkit, kaikki ne lenkkireittieni mäennyppylät ja ärhäkämmät nousut tuottivat nyt tulosta, kun pääsin juoksemaan tasaisella reitillä optimaalisessa säässä. Mutta en koskaan olisi osannut odottaa, että pääsen noin lähelle kahden ja puolen tunnin rajapyykkiä. Tiesin, että olen henkisesti vahva ja uskallan luottaa itseeni ja tiesin, että kehoni on sitkeä työjuhta, mutta on se jotenkin vain todella koskettavaa, mihin kaikkeen sitä pystyykään.

Yksi taustatekijä henkisen voiman taustalla (juoksun lisäksi) on sisäpyöräilyn kuningastreeni Les Mills Sprint, joka on treeninä sellainen, että se auttaa löytämään fyysisen suorituskyvyn rajat ja tajuamaan, että ne eivät todellakaan ole siinä, missä niiden luuli olevan vaan jossain todella paljon pidemmällä. Se opettaa itsevarmuutta, itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Se opettaa vahvuutta. Se opettaa jatkamaan silloinkin, kun tuntuu ettei enää jaksa. Yksi mieleeni pysyvästi jäänyt ohjaajan lausahdus on "Gain strength from what you have done". Sitä mietin juostessa. Mietin myös yhtä omista voimalauseistani. Mie pystyn ihan mihin vaan.

Kaikki on mahdollista

Jätin syyskuisen juoksutapahtuman väliin. Syinä siihen olivat sekä lenssun räkäiset jälkimainingit että kyseiselle viikonlopulle osuneet turhan lämpimät kelit. Lauantaina taisi olla 23 astetta lämmintä ja juoksupäivänä sunnuntaina yli kaksikymmentä.

Ei auttanut kuin suunnata katse kuukauden päähän.

Eilen minä sitten seisoin Tampere Juoksee -juoksutapahtuman lähtöalueella todella omituisessa ja epäuskoisessa olotilassa. Ympärillä velloi muita juoksijoita, ja tuntui että kaikki olivat jotain vähintään puoliammattilaisia, ja tiedostin, että harjoitteluni oli ollut aika vähäistä eikä millään lailla optimoitua. Olin laskenut, että olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä alle 200 kilometriä. Takana olivat pari pidempää lenkkiä (17 ja 19 kilometriä), jotka valoivat uskoa, että pystyn myös 21,1 kilometrin matkaan.

Sää oli aika kauhea. Pahin sade laantui onneksi ennen juoksua, mutta jeesus, että osasi tuulla. Järvien rannoilla aallot iskivät rantakiviin, niin että niistä välillä sinkosi vettä rannan myötä kulkevien juoksijoiden päälle. Onneksi vältin moiset suihkut.

Olin etukäteen ahdistunut sääennusteista. Mietin mitä ihmettä puen päälleni, ja mitä jos kengät kastuvat heti alussa, niin että koko matka menee litimärissä tossuissa loiskutellessa ja sitten tulee kamalat hiertymät ja apua. Päädyin lopulta pukemaan ylleni vedenkestävän takin, vaikka tiesin, että siinä voi tulla hyvin kuuma. Loppujen lopuksi se oli ihan hyvä valinta, sillä se blokkasi tuulta, ja koska ilma oli riittävän kylmä, en paahtunut hengiltä takin uumeniin. Lenkkarit kastuivat jonkin verran, mutta eivät häiritsevästi. Taskussa oli varmuuden vuoksi laastareita ja kuivat vaihtosukat, mutta niitä ei onneksi tarvittu.

Olin kesän ajan juossut vauhdiltaan aika leppoisia lenkkejä noin 8:15–8:30 minuutin kilometrivahdilla, ja tuumin, että loppuaika sijoittuisi todennäköisesti jonnekin 2:50:00–2:55:00 väliin. Mutta niinhän siinä kävi, että juoksutapahtuma imaisi mukaansa, ja juoksin koko matkan kovempaa kuin olin ajatellut eli aavistuksen alle kahdeksan minuutin kilometritahtia.

Alkupuolisko meni vielä suht helposti, mutta pakko sanoa, että loppupuolikas oli raskas. Iskutuksen ja pitkien matkojen rutiinin puute painoi jaloissa, mutta jatkoin vain sitkeästi eteenpäin. Juoksureitti käväisi noin 19 kilometrin kohdalla maalialueen tuntumassa, ja se oli aika raaka hetki, kun piti vielä lähteä viimeiselle parin kilometrin kierrokselle maalista poispäin. Siinä vaiheessa olin jo todella uupunut, ja oli henkisesti todella raskasta jättää maalialue taakse. Lopulta tuli aika kääntyä takaisin, ja kun sain Laukonsillan ja sen lopussa häämöttävän maalin näkyviini, helpotus valtasi minut. Minä ihan oikeasti pystyn tähän.

Ylitin maaliviivan bruttoajassa 2:47:53, eli alle tavoiteaikani. Olin aivan lopussa, ja maalissa tuli itku puhtaasta helpotuksesta, että juoksu oli ohi, mutta samalla purkautuivat myös monen vuoden haaveet ja pettymykset ja odotus ja lopulta onnistuminen.

On aika epätodellinen olo. Olin niin pitkään luullut, että enää koskaan pysty juoksemaan kuin korkeintaan kympin matkoja. Sitten yhtäkkiä minä pystyinkin treenaamaan puolimaratonille. Toisaalta tuntui kuin universumi olisi viimeiseen saakka koetellut motivaatiotani. Ensin sairastuminen ennen syyskuun juoksutapahtumaa ja sen jääminen väliin pitkän henkisen valmistautumisen jälkeen. Jouduin keräämään keskittymiseni ja päättäväisyyteni uudestaan kasaan, kunnes sääolosuhteet juuri ennen lokakuun tapahtumaa alkoivat horjuttaa itsevarmuuttani. Olisi ollut niin helppoa jättää eilinen juoksu väliin, sillä en ollut vielä edes ilmoittanut tapahtumaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että olisi harmittanut aivan vietävästi, jos en olisi edes yrittänyt. Niinpä kasasin aamulla kimpsut ja kampsut kasaan, matkustin ratikalla keskustaan ja kävin kisakansliassa jälki-ilmoittautumassa.

Koskaan ei pidä luovuttaa.

Mahdottomia juttuja

Ehkä vähän yllättäen ja kaikkien odotusten vastaisesti olen saanut itseni puolimaratonkuntoon. Viikko sitten sunnuntaina juoksin 19 kilometriä, ja kyllä se jo alkaa skeptisemmänkin silmissä olla merkki siitä, että 21,1 kilometriä voisi irrota. Siinä lenkin aikana fiilistelin, että tämä on ihan uskomatonta. Kaikkien niiden harmistusten jälkeen, kun polvi on kenkkuillut eikä säännöllinen juokseminen ole ollut mahdollista, siinä minä yhtäkkiä jolkottelin pitkää matkaa.

Mikä sitten on muuttunut tai on toisin kuin ennen? Siitä on kaksitoista vuotta, kun viimeksi juoksin puolimaratonin ja lähes yhtä kauan kun jouduin luopumaan säännöllisestä juoksusta. Isoimmat syyt ovat varmaankin se, että minulla on nyt parempi lihaskunto ja fysioterapeutti tsekkasi juoksuasentoni. Kävi ilmi, että oikea kiukkupolveni kiertyy sisäänpäin paljon enemmän kuin vasen polvi. Aloin kiinnittää asiaan huomiota, ja nykyään juostessa käännän reisilihaksella polvea ulospäin. Tadaa. Yhtäkkiä polvi kestää. Ostin myös Nike Invincible 2 -juoksulenkkarit, jotka ovat ihan hullut kengät hyvässä mielessä. Niissä on ihan järjetön vaimennus, joka jättää vanhat ikisuosikkini Vomerot auttamatta varjoonsa.

No, Tampere Maraton -tapahtuma olisi tämän viikon sunnuntaina, ja eipä tässä muuta kuin että lauantaina alkoi lenssu! Hohhoijakkaa. Onneksi olen pantannut ilmoittautumista, kun tämän kropan kanssa mikään ei ole koskaan varmaa, mutta se, että puolimaratonini estää nyt joku halvatun räkätauti, on jo melkoinen vitsi.

En ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, mutta vähän huonolta näyttää. Lokakuussa tulee toki mahdollisuus osallistua Tampere Puolimaratonille, mutta jotenkin olin ladannut kaiken keskittymisen ja henkisen valmistautumisen tälle viikonlopulle. Voi hyvänen aika.

Tavoite

Elämä on jo pitkään tuntunut innottomalta ja tasapaksulta. Kai tämä on sitä legendaarista oravanpyörää. Viikot kuluvat konttorirottailessa, ja töiden jälkeen käyn kuntoilemassa. Viikonloppuna yritän kerätä voimia, mutta viimeistään sunnuntaina alkaa seuraava viikko ahdistaa. Omituinen kierre, jossa kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti tympäisee, ja tympäisystä seuraa huono omatunto, kun tuntuu turhalta ja väärin olla tympääntynyt, kun kaikki on hyvin. Ahdistaa.

Oivalsin, että tarvitsen jonkin tavoitteen. Tarvitsen myös jotain muutosta liikuntarutiineihini. Olen yrittänyt tehdä kuntosalista päälajini ja käydä nostamassa puntteja kolmesti viikossa, mutta HeiaHeia kertoo karua tilastoa: tänä vuonna kuntosalikertoja on kertynyt 89. Luku ei sinänsä ole huono. Kaikkien muiden liikuntojeni ohella tuo riittää pitämään lihaskunnosta huolta. Mutta ei se varsinaisesti 156 ole. Jokin siis tökkii, ja on keksittävä jotain uutta.

Päätin alkaa taas juosta säännöllisesti.

Sen lisäksi, että päätin alkaa juosta, päätin osallistua ensi elokuussa puolimaratonille.

En suoraan sanoen tiedä, mitä tästä tulee, koska kondromalasiapolvellani saattaa olla oma sanansa sanottavana. Mutta päätökseni jälkeen minulla on ollut parempi ja toiveikkaampi olo. Juoksu on aiemminkin parantanut minut. Ehkä nyt on taas sen aika.

Blogimiitti

[Musiikki: Lamb - Between Darkness and Wonder]

Eilen koitti päivä, jota olin ainakin itse ihan innoissani odottanut, sillä Tampereelle kokoontui pieni mutta sitäkin sisukkaampi joukkio bloggareita: minä, Aku, Brego, Iive sekä Niina. Aku ja Brego olivat jännän äärellä, sillä he juoksivat Varalan puolimaratonilla, ja pakko hehkuttaa, että he molemmat juoksivat ihan huiput juoksut. Varsinkin Bregon juoksua oli ihana olla todistamassa, sillä tämä oli hänelle ensimmäinen (muttei taatusti viimeinen!) puolimaraton. Täällä blogimaailmassa on ollut mieletöntä seurata, miten meistä jokainen löytää sen oman suuruutensa ja voimansa ja kukin omalla tavallaan ylittää itsensä ja on voittaja.

Akun ja Bregon juostessa me muut kiertelimme Pyynikkiä. Löysimme (tai no Iive löysi) pari geokätköä ja kapusimme pöyristyttävät rappuset Pyynikin näkötornille. Sieltä sitten suuntasimme juoksureitin viimeisen kilometrin varrelle kannustamaan juoksijoita. Varalan reitillä viimeinen kilometri sattuu olemaan törkeää ylämäkeä, ja nostin olematonta hattuani jokaiselle, joka viimeisillä voimillaan jaksoi vielä laittaa tossua toisen eteen ja taistella itsensä mäen päällä häämöttävään maaliin. Muistan itse viime vuodelta, miten pahaa se nousu osaa tehdä.

Juoksijoiden joukko oli ihanan kirjava. Mukana oli huippukunnossa olevia juoksijoita, jotka jo 41 kilometriä juostuaan näyttivät pinkovan lopun nousua kuin ei olisi missään tuntunut. Mutta joukossa oli myös aivan tavallisia ja kaiken kokoisia ja ikäisiä pulliaisia, jotka osoittivat kaikille, että mikään ei ole mahdotonta. Juoksu ei ole vain huippukuntoisten ja hoikkien laji, vaan ihan jokaisen, joka siitä saa iloa. Kenenkään muun voittaminen ei tunnu niin hyvältä kuin itsensä.

Minulle juoksijoiden katsominen oli omalla tavallaan katkeransuloista. Oli huikeaa nähdä niitä itsensä ylittäjiä. Mutta samalla silmissä poltteli, kun mietin, miten kovasti olisin itse tahtonut olla juoksemassa. Tuntea sen voiman ja fiiliksen, kun tuntuu, ettei jaksa, mutta jaksaa kumminkin. Ehkä vielä jonain päivänä.

Juoksun jälkeen suuntasimme vielä syömään keskustaan New Yorkiin, missä olikin pääruoan jälkeen tarjolla jälkkäriä meikäläisen makuun. Vai miltä suklaakastikkeessa uiva suklaakakku kuulostaa? Ja jos sen suklaakakun päälle oli vielä asetettu jätskipallo? Naaaam.

Päivä oli hieno ja iltapäivällä aurinkokin alkoi paistaa. Kiitos ihanat Aku, Brego, Iive ja Niina seurasta ja toivottavasti nähdään taas pian!

Odottavan polven aika on pitkä

[Musiikki: Kate Nash - My Best Friend Is You]

Sainpa eilen postia:

"... varaamme Teille ajan Hatanpään kantasairaalaan poliklinikalle ortopedin vastaanottoa varten. Tämänhetkisen arviomme mukaan joudutte odottamaan vastaanotolle pääsyä noin kolme kuukautta. Ilmoitamme teille tarkemman vastaanottoajan erillisellä kutsulla myöhemmin."

Huh huh. Enpä osannut odottaa, että pelkkä ortopedille pääsy veisi noin kauan. En halua edes ajatella, montako kuukautta siihen menee, että pääsen magneettikuvaukseen. Jos pääsen.

Ahdistaa hieman. Polven tilanne on aika vakio: siinä on edelleen paineentuntua ja ajoittaisia pistoksia liikkuessa. Olenkin ruvennut epäilemään, että koko polvi on täynnä jotain irtotauhkaa, joka nyt hiertää pintoja ja aiheuttaa nuo vibat. Tähystyksessähän nuo imuroitaisiin pois, mutta tällä menolla moiseen operaatioon minulla on mahdollisuudet päästä, öö, ensi vuonna? Lähinnä tässä nyt huolettaa se, että jos polvi on täynnä irtonaisia osia, miten pahaa jälkeä ne pääsevät tekemään tänä aikana, kun odotan hoitoon pääsyä?

Syyskuun puolimaraton? Täysi kysymysmerkki.

Vaaka sentään tarjosi ilonaihetta: paino oli tullut viime keskiviikosta alaspäin 400 grammaa eli on nyt 79,7 kiloa (BMI 25,4). Yritän nyt pitää kiinni tästä järkevöityneestä ruokavaliosta.

Päätin myös opetella vaihtamaan pyörään renkaat ja paikkaamaan puhjenneet kumit (ja pitämään korjauskamat/varasisäkumin pyörälenkeillä mukana). Ennen en ole koskaan ajatellut mitään hiekoitussoria, mutta nyt olen lukenut joka paikasta kaikkia ihme kauhujuttuja, miten sepeli raastaa renkaat rikki. Kävin eilen pyöräilemässä 30 kilometrin lenkin, ja siinä rupeaa väkisin miettimään, että entä jos rengas puhkeaa kesken matkan. Pyöräni on kyllä maastopyörä, jossa on kunnon renkaat, mutta mistä noista koskaan tietää.

Jos edes joku kulkupeli pysyisi kunnossa, kun polvella ei kunnolla pääse eteenpäin.

Liikuntaviikko 8

[Musiikki: Lady Gaga- Born This Way]

HeiaHeia on ollut tänään aikamoinen ketkula, mutta sain lopulta ujutettua sinne tämän päivän urheilusuoritukset.

Eilen palasin siis sairastauolta ja kävin kävelemässä vajaan viiden kilometrin lenkin. Jalat tuntuivat ihan pökkelöiltä kaiken peiton alla makaamisen jäljiltä. Tänään kävin sitten hiihtämässä Suolijärven ympäri, ja oli aika mukavaa. Kroppa alkaa tuntua taas normaalilta ja jaksavalta, ja suksikin luisti.

Huomenna ajattelin käydä kokeilemassa, miltä juoksu maistuu. Alkuun saa riittää kuuden kilometrin rento lenkki. Muutoin tarkoitus on pikkuhiljaa ruveta herättelemään puolimaratonkuntoa. En muista, milloin olen viimeksi käynyt pitkällä eli minun tapauksessani noin 15 kilometrin lenkillä. Nyt kun ilma alkaa lämmetä, on hyvä aika haastaa taas itseään pidemmilläkin matkoilla.

Huomenna jatketaan myös punnertamista. Teen nyt niin, että palaan kakkosviikolle ikään kuin lämmittelynä. Kolmosviikosta on nimittäin muodostunut ihan kamala painajainen, ja haluan loman ja taudin aiheuttaman punnerrustauon jälkeen pehmeän laskun, ettei koko ohjelma jää kesken.

Turvaa selälle

Tänään on ollut ihan kiva olo. Selkää kivistää edelleen, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Aamupuuron seassa söin yhden Buranan, mutta muuten olen mennyt ilman kipulääkkeitä. Kauppareissulla meinasi vähän uskoa loppua, kun kävely, seisominen ja ostosten kantaminen väsyttivät selän, mutta sen sijaan viiden kilometrin kävelylenkki meni hyvin.

Ihan älyttömästi on piristänyt se, että niin moni teistä on innostunut Varala maratonista! Oikeasti siitä on tullut tosi hyvä mieli, ja olen ihan innoissani, enkä millään malttaisi odottaa syyskuuta. Maksoin äsken ilmoittautumismaksun puolikkaalle, ja hirmuisesti tekisi mieli päästä jo juoksemaan ja treenaamaan.

Viime yönä päätin, että ostan turvaliivin ratsastukseen. Ajattelin panostaa palaliiviin, sillä palaliivien pitäisi olla päällä jonkin verran perinteisiä liivejä mukavampia. Käyn varmaan ensi viikolla Kaviolassa paikan päällä kokeilemassa valikoiman. Hintaviahan nuo ovat, mutta maastoilen sen verran paljon Oskulla, ja vaikka se onkin kiltti ja suhteellisen maastovarma hevonen, se on kuitenkin, no, hevonen, ja hevosten kanssa yksinkertaisesti vain sattuu ja tapahtuu. Se on varma, että jossain vaiheessa sieltä satulasta tullaan alas muusta kuin omasta tahdosta, ja tämä selkätälli muistutti, että aina ei selviä pelkällä mustelmalla persuuksissa.

Sinänsä minulle ei jäänyt mitään kammoa putoamisesta. Siihen varmaan vaikuttaa ainakin osittain se, että kapusin hevosen selkään takaisin heti, kun sain itseni kivulta kasaan. Toisaalta putoaminen ei ollut millään lailla hevosen "vika". Se ei säikähtänyt tai käyttäytynyt tottelemattomasti. Se vain päätti pysähtyä, kun näki edessään vieraan eläimen. Oskulla on tapana aina pysähtyä tarkkailemaan tilanetta, kun se näkee maastossa jonkun ihmisen, koiran tai hevosen tai muun olennon. Luontaista käytöstähän sellainen vain on. Tällä kertaa vain kävi siinä mielessä huono tuuri, että pysähdys tuli kesken reippaan laukan, enkä osannut ennakoida sitä yhtään, sillä siinä kohtaa tietä oli loiva mutka, eikä kukaan nähnyt vastaan tullutta ravuria ennen kuin se oli noin 10-20 metrin päässä.

Puolimaratonunelmia

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Ah, Lifehouse on yksi niistä bändeistä, jotka löysin teini-ikäisenä ja jotka edelleen kuulostavat ihan tajuttoman hyviltä. Muistin äsken, että olin unohtanut viime perjantaina mennä musiikkihaasteessa eteenpäin, ja kun kaivelin YouTubesta Lifehousen kappaleen Simon, tuli tarve kuunnella koko No Name Face -levy läpi.

Ruokailut alkavat vähitellen normalisoitua joulun ja kotikotona viettämäni viikon jälkeen. Olo on kyllä siltikin ihan kamalan paksu, sillä selkä vihoittelee edelleen, enkä näin ollen ole päässyt lenkille. Perjantain jälkeen selkä on ollut ajoittain tuskallisen kipeä, ja toissailtana turhautti tilanne niin paljon, että meinasin itkeä. Päätin sitten purra hammasta ja kiskoa lisää Buranaa naamariin. Tänään kipu on alkanut vihdoinkin hellittää, ja olen ensimmäisen kerran sitten perjantaiaamun pystynyt tekemään laajempia liikeratoja ilman että tuntuu kuin joku survaisisi puukon suoraan alaselkääni.

Sain katsottua Biggest Loserin 12. tuotantokauden loppuun. Suklaakäärepapereiden keskellä ja selkäkipuisena katselin maratonjaksoa, ja teki mieli ihan kamalasti juoksemaan. Voi köhnä. Ne ihmiset ovat vain niin huippuja. Kuka juoksi ja kuka käveli matkan, mutta periksi ei anneta. Eka maaliin tullut kipaisi matkan pikkaisen yli viiteen tuntiin. Nostan hattua.

Varala maraton heitti sähköpostilla, jossa kerrottiin, että ilmoittautuminen ensi syyskuun juoksutapahtumaan on alkanut. Pitää muistaa maksaa osallistuminen 8.1. mennessä, sillä silloin sen saa 35 eurolla.  Oma matkani on siis puolikas, sillä polvet eivät yksinkertaisesti kestä maratonille valmistautumiseen tarvittavaa treeniä, enkä ehkä muutenkaan ole tarpeeksi motivoitunut juoksemaan 42,2 kilsan matkaa. Mutta olisiko innokkaita lähtijöitä mukaan? Sen tiedän, että lukijoistani ainakin Laiskuri, Kaneli ja blueberry ovat taatusti puolimaratonkunnossa ensi syyskuuhun mennessä. Akun odotan joka tapauksessa tapaavani taas lähtöviivalla, haa!

Katse ensi syksyyn

[Musiikki: Florence and the Machine - Ceremonials]

Kävin kurkkaamassa Varala Maratonin sivuja, joiden mukaan juoksureitti on ensi vuonna sama kuin mitä se oli tänä vuonna.

Aion osallistua puolimaratonille uudestaan ja yrittää parantaa aikaani. Koska reitti on sama, ajat ovat siten vertailukelpoiset. Syyskuun kolmas päivähän minä siis juoksin ihka ensimmäisen puolimaratonini aikaan 2:43:33. Ensi vuonna yritän päästä alle kahden ja puolen tunnin, mikä edellyttäisi noin 7,1 minuutin kilometrivauhtia. Olen tänä syksynä juossut osan lenkeistä suurin piirtein tuota vauhtia, joten tavoite on ihan realistinen. Oma hommahan se tietysti on säilyttää vauhti 21,1 kilometrin ajan, mutta onhan tässä aikaa treenata! Vertailuna mainittakoon, että eilinen 12,7 kilsan lenkki kalikkakintuilla taittui 7,24 minuutin kilometrivauhtia.

Talven ajan voisin keskittyä ylläpitämään peruskuntoa, ja kevään tullen sitten taas ruveta juoksemaan useammin pitkää matkaa, joka minun tapauksessani tarkoittaa 15-20 kilometriä. Kylmällä ilmalla pitkät matkat ottavat liikaa hengitysteihin, joten pakkasten aikaan riittää, kun juoksen 6-10 kilometrin lenkkejä. Siitä on sitten keväällä hyvä taas lähteä rakentamaan matkakestävyyttä.