Kehonkoostumusmittaus

Kävin lauantaina kehonkoostumusmittauksessa, vaikka etukäteen ahdisti. Mittauksesta sai tuollaisen  kauppakuitin näköisen hieman erikoisen lipukkeen, mutta saa siitä tiedon olennaisimmista luvuista.

 

Rasvan määrä oli odotettavasti liikaa plussa puolella. Rasvaprosentti oli 40,8, ja rasvaa on kehossani 38,3 kilogrammaa. Lipukkeen mukaan olisi hyvä saada pudotettua se 27,3 kiloon. Eli jos tässä pikkuhiljaa saisin pudotettua painon 80 kilon tuntumaan, korjaisi se tilanteen aika lailla hyvin. Lihasta oli vastapainoksi ihan kivasti, ja sitä on tarkoitus hankkia lisää. Kaikkein muikein luku on kuitenkin viskeraalisen rasvan määrä, joka on 7 (viitearvo 1-12). Vaikka ylipainoa on, se viihtyy minulla reisissä ja ahterissa, missä se ei ole niin vaarallista kuin jos se oli pakkautunut vatsan seudulle. Eiköhän tästä hyvä tule.

Hauskaa muuten, että mittauslaite antoi painoksi saman 93,9 kg kuin oma vaaka viikko sitten keskiviikkona. Painoindeksiksin laite kuitenkin pyöristi kolmeenkymmeneen, minkä vuoksi lipukkeessa lukee physique rating: obese, ääh. Olisin ollut mieluummin overweight tai mitä termiä laite olisi ikinä käyttänytkään.

Etenemisiä

Poden kolmatta päivää putkeen migreeniä. Kipu ei onneksi lamauta minua, mutta on suoraan sanottuna harvinaisen vittumaista. Jomotus oikeassa ohimossa ja silmän takana alkoi tiistaina eikä ole vieläkään kaikonnut, vaikka olen levännyt ja tintannut kipulääkkeitä kitusiin. Äsken kävin vajaan viiden kilometrin rauhallisen kävelylenkin, joka auttoi ehkä jonkin verran.

Migreenistä huolimatta on tapahtunut hyviä asioita. Kävin eilen vaa'alla, joka ilmoitti yllätyslukeman 93,9 kilogrammaa. Olin oikeasti todella yllättynyt, sillä olen viime viikot ellen jopa kuukaudet killunut tiukasti 95 kilon tuntumassa. Painoindeksilaskuri ilmoitti armollisesti, että olen enää lievästi lihava, jes.

Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tarkoita tätä blogia. Niin kauan kuin muistan olen unelmoinut kirjoittavani jonain päivänä kirjan. En ole tällä hetkellä unelmatyössäni vaikka viihdynkin siinä kohtuullisen hyvin. Joka tapauksessa olen tiedostanut entistä voimakkaammin, että kirjoittaminen on se minun juttuni. Siitä huolimatta olen viimeisten vuosien aikana hylännyt kirjoittamisen melkein kokonaan. Opiskelu, työ, liikuntaharrastukset ja seurustelu ovat ottaneet oman siivunsa, enkä ole osannut ottaa kirjoittamiselle tilaa. On totta, että olen myös ollut uuvuksissa ja todella väsynyt.

Ehkä olen nyt alkanut saada voimiani takaisin, sillä monta monituista vuotta mieleni sopukoissa majaillut tarinaidea on pulpahdellut viime aikoina vahvemmin pintaan. Kyse on itse asiassa samasta tarinasta, jota kirjoitin vuoden 2011 NaNoWriMossa. En aio jatkaa siitä, mihin yhdeksän vuotta sitten jäin saatuani 50 000 sanaa kasaan, sillä tarina ja henkilöhahmot ovat jalostuneet vuosien varrella. Toistaiseksi olen pyöritellyt niitä päässäni aina silloin tällöin, mutta tänään aloin toden teolla kirjoittaa ajatuksia ja ideoita paperille, koska nyt tuntuu vihdoin tulleen se aika, kun minulla on virtaa ja ennen kaikkea rohkeutta alkaa oikeasti työstää tarinaa paperille. Totuus nimittäin on, että suurin esteeni kirjoittamiselle on ollut pelko epäonnistumisesta. Pelkään, että tuotan paperille aivan kammottavan kakkaläjän typerine ja ohuine henkilöhahmoineen ja epäuskottavine ja ennalta-arvattavine juonineen. Nyt minulla on kuitenkin vahva halu luoda henkilöhahmoja, joihin kiinnyn ja joista välitän ja joiden tarinan haluan kertoa.

Minulla ei ole mitään määräaikoja tai tavoitteita kirjan suhteen. Voi olla, että idea hautautuu toiseksi yhdeksäksi vuodeksi, mutta yhtä kaikki minulla on tunne, että jonain päivänä kirja on valmis.

Viisviisviis

Olen onnistunut pudottamaan painoa vuodessa viisi kilogrammaa. Samalla sekä lantiolta että vyötäröltä on kadonnut viisi senttimetriä. Paino ei ole pudonnut mitään tasaista sadan gramman viikkovauhtia vaan välillä on junnattu paikoillaan, välillä tultu aavistus ylöspäin ja välillä nytkähdetty enemmän alaspäin. Pääasia on, että suunta on oikea vaikka vauhti ei päätä huimaa.

Yritän ajatella, että tämä on hyvä näin. Opettelen koko ajan elämäntapaa, jonka mukaan pystyn elämään loppuelämäni. En ole millään dieetillä tai laihiksella tai myynyt sieluani ja ammentanut roposiani mihinkään nettivalmennukseen, jossa kiristellään kaksi kuukautta jonkun ulkopuolisen tahon laatiman ruokavalion perusteella ja hehkutetaan FB-ryhmässä, miten koko elämä on muuttunut tämän valmennuksen ansiosta. Saattaa toimia jollekulle, mikä on hienoa, mutta itselleni sellainen on tuntunut aina vieraalta ja teennäiseltä.

Kävin vuosi sitten kehonkoostumusmittauksessa, kun sellainen oli ilmaiseksi tyrkyllä kuntosalilla. Tänä vuonna on jälleen sama mahdollisuus. Pitäisi käydä, mutta ahdistaa aina kaikki mittaukset ja painon kertominen jollekulle toiselle ihmisille. Itsetuntoni on vuosien varrella kasvanut, ja aikoinaan kahvakuulaurheilu ja nykyään kuntosalilla käynti ovat opettaneet, että on ihan ok olla tämän kokoinen kuin minä olen. Mutta piru vie, että on tiukassa se ajatus, että ei naisen vaan kuulu painaa yhdeksääkymmentäviittä kilogrammaa. Pitäisi olla pienikokoinen ja siro. Perkele, että risoo.

Tämän oli tarkoitus olla myönteinen postaus, mutta päädyin jotenkin märehtimään kokoani. Siksi haluan päättää postauksen toteamukseen siitä, että on muuten ihanaa, kun vaatteet mahtuvat taas paremmin päälle ja lihasvoimani ja yleinen kehon toiminnallisuus on parantunut huimasti puolessatoista vuodessa. Se on mieletön tunne.

Omituinen aika

Toivon, että minulla olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Tahtoisin kirjoittaa ahkerammin tätä blogia ja tahtoisin alkaa kirjoittaa monta vuotta päässäni pyörittynä kirjaideaa. Minulla on kokoaikatyö, mikä on ihana ja taloudellista turvaa tuova juttu, mutta ei se ole unelmatyötäni. En sitten tiedä, miten moni oikeasti on unelmatyössään ja miten moni käy töissä, koska jostainhan sitä rahaa on saatava.

Koronavuosi on ollut omituinen. Minun arkeeni se ei ole juuri vaikuttanut, koska erakkoluonteisena ihmisinä en erityisesti nauti riennoista ja sosiaalisista tapahtumista. Työpaikaltani ei ole ketään irtisanottu tai lomautettu koronan takia, vaan työt ovat jatkuneet entiseen malliin, joskin suurin osa porukasta on edelleen etätöissä. Itse olin maaliskuusta kesäkuuhun etätöissä, mutta palasin toimistolle kolmisen viikkoa ennen kesälomaani, koska halusin saada irtioton kotitoimistosta, jotta lomalle siirtyminen olisi jollain tavalla konkreettisempaa, kun sen pystyi tekemään sulkemalla toimiston oven takanaan.

Loman jälkeen olen tehnyt töitä toimistolla. Pelkkä kannettavan kuljettaminen kodin ja työpaikan välillä ei riitä minulle, vaan haluan, että jos teen töitä kotona, minulla on oltava kunnolliset kapineet. Minulla on kotona kaksi näyttöä ja jotta saan kytkettyä työkannettavan niihin, minun tulee raahata töistä myös telakka. Sitä säätämistä ei jaksa alvariinsa varsinkin kun pyöräilen työmatkat. Toistaiseksi paiskin siis hommia toimistolla.

Olen siis kulkenut työmatkat pyörällä. Menneen kolmen viikon aikana käytin bussia yhtenä päivänä, joka oli tämän viikon torstai. Olin keskiviikon työmatkapyöräilystä ja treeneistä ja migreenistä sen verran poikki, että katsoin viisaammaksi jättää pyörän kotiin. Työmatkani on noin 8 kilometriä suuntaansa, joten matkoista kertyy ihan hyvä määrä hyötyliikuntaa vaikka mäkien veivaaminen ylös ja alas välillä kyllästyttää.

Koronan aikaan olen käynyt kuntosalilla ja treeneissä entiseen malliin. Tärkeää on pestä käsiään ja puhdistaa laitteet ja painot käytön jälkeen. Osa jengistä ei putsaa laitteita, mikä on hivenen raivostuttavaa ja kuvastaa silkkaa välinpitämättömyyttä. Onneksi osa kuitenkin toimii esimerkillisesti. Keväällä pohdin hetken, jatkaako kuntosalilla käyntiä, mutta ei sitä oikeastaan edes tarvinnut miettiä. Omalla toiminnallaan voi pienentää riskiä taudin leviämiselle, ja koen, että omalle terveydelleni olisi koitunut enemmän haittaa siitä, jos olisin lopettanut kuntosalilla käynnin. Toki kotona voi hyvin treenata, mutta itsellä treeni tulee helpommin tehtyä, kun lähden tekemään sen muualle. Myös henkisesti on ollut tärkeä päästä pariksi tunniksi pois samojen neljän seinän sisältä, varsinkin silloin kun olin kokonaan etätöissä.

Kirjoitin viime postauksessa työuupumuksesta. Pelkään, että en ole siitä täysin toipunut vaikka töissä on ollut helpompaa. Loman jälkeen olen ollut taas väsyksissä ja tuntuu, että mietin vain koko ajan, milloin on viikonloppu ja milloin on seuraava loma. Vaikka korona on toistaiseksi päästänyt minut vähällä, tämä yleinen tilanne on ahdistava ja synnyttää epävarmuutta. Lisäksi syksy ja pimeys saapuvat. Toisaalta rakastan pimeyttä, koska minulle on luontaista tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys ja itseeni käpertyminen, ja syksyn pimeys luo melankolialle ja hidastumiselle luonnollisen ympäristön. Toisaalta puolen vuoden marraskuu on ajatuksena karmea. Talvet ovat nykyään silkka vitsi.

Olen päättänyt, että annan itseni tietoisesti hiljentää, kun huomaan, että asiat ympärilläni alkavat tuntua liian musertavilta. On ihan ok vetäytyä hiljaiseen hämärään, mönkiä peiton alle ja keskittyä hengittämiseen.

Asiat ovat hyvin

Minulla on vielä yksi viikko töitä, ja sitten alkaa kolmen viikon mittainen kesäloma. Se on ihanaa. Olen ollut nykyisessä työpaikassa nyt reilut viisi vuotta. Olin ehtinyt käydä tradenomiopintoja vuoden verran, kun pääsin paikkaan kesätöihin. Jatkoin osa-aikaisena opintojen ohella, kunnes valmistuin joulukuussa 2017 ja aloitin kokoaikaisena tammikuussa 2018. Olen ihan tyytyväinen työpaikkaan. Siellä on hyvä henki ja ilmapiiri, ja palkka on asiallinen. Vaikka kääntäminen oli unelma-ammattini, kirjanpito ja taloushallinto sopii minulle myös: onhan se tarkkaa työtä, jossa perfektionisti pääsee toteuttamaan itseään mielin määrin. Nautin myös ongelmanratkaisusta suunnattomasti.

Työkuormani oli pitkään liian kova. Selviydyin töistäni juuri ja juuri ja oikeastaan vain sen takia, että kokoaikaisena ollessani pidin ensimmäiset sairauslomapäivät tänä keväänä. Paahdoin vajaan kaksi ja puoli vuotta ilman ainuttakaan sairauspoissaoloa, vaikka välillä olisi varmaan syytä ollut jäädä kotiin sairastamaan. Olen liiaksi omaksunut asenteen, että kyllä flunssassa voi töihin tulla, jos ei ole kuumetta. Viimeistään tämä korona-aika on korjannut asennetta. Jatkossa pahimmat räkäpäivät aion todellakin olla kotona.

Kova työtahti aiheutti jonkin sortin työuupumuksen, josta olen onneksi alkanut palautua. Muistan kun saatoin iltaisin itkeä lohduttomana väsymystä, etten halua mennä seuraavana päivänä töihin. Onneksi työpaikallamme välitetään työntekijöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista, ja vuosi sitten yksi iso kirjanpidettävä siirrettiin minulta pois kokonaan talon ulkopuolelle, mikä oli lopulta suuri helpotus. Pidin kyseisen yhtiön kirjanpidosta todella paljon, ja tuntui haikealta luopua siitä, koska olin vuosien varrella nähnyt, miten yritys kehittyi piskuisesta toiminnasta merkittäväksi muoti- ja lifestyle-brändiksi. Luopuminen kuitenkin mahdollisti työtahdin höllentämisen ja pystyin pitämään jouluna kolmen viikon mittaisen loman, mikä ei ole taloushallinnon alalla mikään itsestäänselvyys. Kolmen viikon loma oli sen verran kiva kokemus, että päätin toistaa sen nyt kesällä ja seuraavan kerran taas jouluna.

Nyt tuntuu, että asiat ovat aika hyvin. Töissä ei tarvitse paahtaa täydellä raivolla vaan hommat ehtii tehdä rauhassa ja samalla syventää osaamistaan kirjallisuuden ja koulutusten avulla. Poikaystäväni kanssa olen ollut yhdessä nyt kuutisen vuotta, ja olen hänestä joka päivä kiitollinen. Kuntosaliharrastuksen myötä olen saanut selkäni kuntoon. Rahallisesti pärjään hyvin, ja on ihanaa, kun saan säännöllistä ja kunnollista palkkaa. Elin niin pitkään opiskelijana ja erilaisten tukien varassa, että olen vieläkin ihan pyörällä päästäni, kun ihan oikeasti pystyn elättämään itseni ja sijoittamaan kuukausittain suht merkittäviä summia säästöön eri rahastoihin. Tavoitteeni on saavuttaa taloudellinen riippumattomuus noin 15 vuoden sisällä ja sen myötä irrottautua yhteiskunnan oravanpyörästä. Siitä on tietyllä tavalla hyötyä, kun on elänyt valtaosan elämästään niukasti ja vähään tyytyen, koska vaikka jokaista penniä ei tarvitse enää venyttää samalla tavalla kuin ennen, säästäminen on iskostunut syvälle selkärankaan, mistä on etua matkallani kohti taloudellisen riippumattomuuden tuomaa vapautta. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä.

Pitkiä tähtäimiä

Löysin netistä kiinnostavan artikkelin juoksusta ja peruskestävyydestä, jossa mainittiin LIIT-harjoittelu (Low Intensity Interval Training). Poimin artikkelista vinkin harjoitella peruskestävyyttä, niin että kun juostessa syke saavuttaa 70 % maksimisykkeestä, vaihdetaan kävelyyn kunnes päästään 60 % sykkeeseen, jolloin siirrytään taas juoksuun.

Perinteisen laskukaavan mukaan maksimisyke on 220 vähennettynä omalla iällä. Minun kohdallani maksimisyke olisi tällä periaatteella 185. Se pitänee suurin piirtein paikkansa, koska Les Mills Sprintissä olen päässyt parhaimmillani sykelukemaan 186 ja olen silloin ollut aivan äärirajoilla. Laskin siis LIIT-treeniä varten tarvittavat sykkeet luvun 185 perusteella ja sain alarajaksi 111 ja ylärajaksi 130. Tuumailin, että siinä ei kyllä kovin kauan tarvitse jolkotella, kun yläraja paukkuu rikki, mikä osoittautui lenkillä totiseksi todeksi. Tein 8,3 kilometrin lenkin, josta kävelin varmaan 95 prosenttia.

Silloin kun juoksin paljon, en todellakaan seurannut sykkeitä. Kunhan vaan juoksin niin kuin hyvältä tuntui. Nyt kun kuntosalilla käynti on niin sanottu päälajini, päätin että voisin tehdä tämän juoksuhommankin toisin. Sen sijaan, että juoksisin vähäiset lenkkini anaerobisella tasolla maitohapot kintuissa mellastaen, voisin oikeasti lähteä rakentamaan sitä kuuluisaa peruskuntoa oikein ja rauhallisesti. Tavoitteeni on tästä lähtien tehdä kerran viikossa saman tapainen LIIT-lenkki kuin tänään ja seurata, josko pikkuhiljaa pystyisin tekemään lenkin lyhyemmässä ajassa eli toisin sanoen pidentämään juoksuosuuksia. Tänään lenkkiin kului aikaa 1:21:30 eli melko lailla sama kuin jos olisin kävellyt lenkin rivakasti. Ongelmani on se, että olen aikamoinen löntystelijä ja minun on vaikea kävellä nopeasti. Keskimääräinen kävelyvauhtini on noin 5,5 kilometriä tunnissa, jos saan kävellä omaan tahtiini. Nopea kävely tuntuu epämiellyttävältä ja työläältä, ja siksi juoksen mieluummin, jos on tarve edetä nopeammin. Juoksussa sykkeet kuitekin kohoavat nopeasti yli 150:n. Näin ollen tämä LIIT-harjoittelu voisi sopia minulle, koska lenkki ei ole pelkkää tylsää kävelyä, mutta en kuitenkaan tule juosseeksi liian kovilla sykkeillä.

---

Aloin viime marraskuussa taas vaihteeksi laihduttaa, kun paino killui satasen tuntumassa. Liikun vähintäänkin riittävästi, mutta rakastan makeita herkkuja, minkä vuoksi vajaan kymmenen vuoden aikana paino on kivunnut parisenkymmentä kiloa ylöspäin. Olen aina ollut taipuvainen ylipainoon, ja koulussa olin Se Luokan Lihava Tyttö. Vuonna 2011 onnistuin pudottamaan painon painoindeksin mukaiseen normaalipainoon, mutta sittemmin paino näköjään kertyi vaivihkaa takaisin. Vuosiin on mahtunut paljon, enkä sen kummemmin jaksa pohtia, mikä tarkalleen ottaen on ollut syy lihomiseen. Nyt ollaan tässä ja sillä hyvä. Se, mihin voin vaikuttaa, on se miten jatkan tästä eteenpäin.

Nyt painan 95,9 kiloa, eli marraskuun lukemista olen tullut nelisen kiloa alaspäin. Mittaan painon kerran viikossa ja kirjaan lukeman ylös. Paino ei ole pudonnut tasaisesti vaan välillä on ollut nousuja ja välillä on junnattu paikoillaan, mutta trendi on alaspäin ja se on pääasia. Olen yrittänyt pitää mielessä, etten lihonut päivässä vaan usean vuoden aikana: jos 20 kilogrammaan jaetaan kahdeksalle vuodelle, tekee se 2,5 kilogrammaa vuodessa eli ei kauheasti, mutta pitkällä tähtäimellä se on ongelma. Tavoitteeni on ollut kääntää kurssi päinvastaiseen suuntaan ja alkaa pikkuhiljaa hivuttaa painoa alaspäin. Tämä tuntuu sopivan minulle. En halua ryhtyä mihinkään pikadieetille tai kytätä jokaista suupalaani. Haluan elää ja syödä niin kuin voisin ajatella eläväni ja syöväni seuraavat 50 vuotta. Käytännössä olen vähentänyt herkkujen syöntiä. Jossain vaiheessa olin alkanut syödä jäätelöä, suklaata ja keksejä päivittäin, mutta nyt olen vetänyt rajan, että kuukaudessa täytyy kertyä 20 herkutonta päivää. Kirjaan niitä ylös, ja kikka on toiminut. Päivittäinen herkuttelu on loppunut.

Painon putoaminen on hidasta, ja toki se turhauttaa välillä, kun lukee muiden huikeita menestystarinoita, miten on pudotettu 40 kilogrammaa vuodessa ja niin edelleen. Yritän kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että minulla on PCOS, joka todistetusti sotkee rasva-aineenvaihduntaa ja lisää kehon insuliiniresistenssiä vaikeuttaen laihduttamista ja altistaen painon nousulle. Jokainen pudotettu sata grammaa on kuitenkin kotiin päin ja kohentaa terveyttäni, vaikka sen pudottamiseen menisi minulla kauemmin kuin keskivertotyypillä. Toiseksi harrastan kuntosalilla käyntiä ja tavoitteeni on lisätä lihasmassaa eikä näivettää sitä. On siis oikeastaan sitä parempi mitä hitaammin painoa pudotan.

Uskon olevani oikealla tiellä, ja siitä tulee hyvä mieli.

Elämää välilevynpullistumien jälkeen

Silmäilin nopeasti läpi, mitä olen tänne alkuvuodesta 2018 kirjoittanut. Olin siinä vaiheessa toipunut jo kohtalaisen hyvin vuoden 2017 välilevynpullistumasta, mutta päätin lopullisesti luopua kahvakuulaurheilusta. Laji oli menossa eteenpäin, ja myös naiset alkoivat kisata yhä enenevissä määrin työnnössä ja long cyclessä kahdella kuulalla, mikä on siis ihan loistava juttu. Siihen saakka naiset olivat tehneet työnnön ja long cyclen yhdellä kuulalla. Minun kohdallani se kuitenkin tarkoitti lopullisen naulan lyömistä oman jatkoni arkkuun. Selkäni ei tulisi ikinä kestämään esimerkiksi long cycleä kahdella 16 kilon kuulalla sitä isommista painoista puhumattakaan. Harrastelu niin sanotuilla pikkukuulilla ei kiinnostanut. Myös ajatus tempauksesta 24-kiloisella kuulalla alkoi tuntua erittäin kaukaiselta ajatukselta, kun muut kisaajat huitelivat tuloksissaan jo kaukana edellä enkä itse ollut vielä temmannut edes 20-kiloisella. Riskit lajin jatkamisessa tuntuivat liian suurilta hyötyyn nähden.

Lisäksi olin alkanut viihtyä GOGO:lla, johon otin syksyllä 2017 jäsenyyden. Oli mukava harrastaa itsekseen ja anonyyminä, vaikka toki kaipasin vanhaa kuulaporukkaa, josta oli muodostunut minulle eräänlainen perhe. Olen aikamoinen erakko, ja siksi minusta oli ihanaa, kun tunsin kuuluvani johonkin yhteisöön. Joka tapauksessa nautin uusista liikuntamahdollisuuksista ilman suorituspaineita tai kisatavoitteita. Hurahdin bodypumpiin, joka sinänsä on vähän pöljä laji: snadeilla painoilla hirveällä tahdilla hirveä määrä toistoja. Lopulta siinä kävi niin, että vuodenvaihteessa 2018–2019 sain uuden välilevynpullistuman. Sitä ei todettu missään kuvauksissa, mutta siinä vaiheessa tunnistin välilevylliset tuntemukset vaikka unissani. Kipujakso rajoittui muutamaan päivään, mikä oli suoranainen ihme. Sen sijaan pullistuman aiheuttamat tunnottomuusongelmat vasemmassa jalassa olivat huomattavasti mittavammat kuin aiemmissa pullistumissa.

Muistan, miten alkuvuodesta 2019 koipeni oli kuin puupökkelö, kun puutuneisuus ulottui jopa polven yläpuolelle. Kävin Yogalates-tunnilla, enkä kyennyt ollenkaan tasapainoilemaan vasemman jalkani varassa soturi kolmosessa, koska vaikka kuinka yritin lähettää aivoista signaaleja reisilihakselleni: "Kannattele minua! Pidä minut tasapainossa!", tuntui kuin se ei olisi ymmärtänyt yhtään, mitä halusin. Lopulta nojasin vain eteenpäin oikean jalat varpaat lattiassa, koska sen pidemmälle en pystynyt menemään. Onneksi puutuneisuus alkoi pikkuhiljaa hellittää, mutta vieläkin vasemman pohkeen puolivälistä nilkaan ja varpaisiin jalassani on koko ajan pieni puutuneisuuden tunne. Samalla alueella ihossa on myös tuntopuutosta. Lihasvoima ja -hallinta on onneksi kehittynyt, mutta alkuun puoliero jalkojen koordinaatiossa ja voimassa oli ihan käsittämätön.

Sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan ja samoihin aikoihin bongasin GOGO:n järjestämän niin ikään fysioterapeutin järjestämän Terve selkä -kurssin. Näiden kahden fysioterapeutin avulla uskalsin viimein aloittaa käymään kuntosalilla. En ollut koskaan aiemmin tohtinut mennä kuntosalille, koska minulla ei ollut harmainta aavistusta, mitä niillä kaikilla vempeleillä pitää tai edes kannattaa tehdä. Sain itselleni räätälöidyn ja selän välilevyhistorian huomioon ottavan kuntosaliohjelman, jota olen muutamien hienosäätöjen myötä treeanannut noin vuoden verran 2–3 kertaa viikossa. Selkäni ei ole pitkään aikaan ollut näin hyvässä kunnossa. Toki se välillä jumittaa ja kipuilee, mutta se on selvästi vahvistunut, ja samalla oma mieliala on kohonnut, kun ei tarvitse pelätä, että treenaaminen rikkoo selän vaan päinvastoin. Vuoden treenaamisen jälkeen jotain tuloksia alkaa jo näkyäkin: lihakset ovat muhkeammat ja kehossa on uudenlaista ytyä ja ponnekkuutta aiempaan verrattuna.

Vastoinkäymisiä tulee elämässä vääjäämättä, mutta kun on tarpeeksi tahtoa, uusi polku löytyy aina.

Paluu

Päätin alkaa taas kirjoittaa blogia tai siis jatkaa tämän blogin kirjoittamista. En oikein edes tiedä, mihin kirjoittaminen jäi, mutta veikkaan syypääksi sosiaalista mediaa ja nimenomaan Facebookia, koska onneksi olen ymmärtänyt pysyä pois Instagrameista ja mitä kaikkia näitä nyt on. Siinä vaiheessa kun älypuhelimet yleistyivät ja minäkin hommasin omani, netti ja Facebook olivat koko ajan saatavilla. Jossain vaiheessa sitä vain huomasi jatkuvasti pläräilevänsä Facebookia, vaikka harvoin siellä edes on mitään kiinnostavaa tai uutta. Päivitykset (omani mukaan lukien) ovat pinnallisia, ihmiset postaavat ties minkä filtterin läpi käyneitä kuvia ja joka paikka tursuaa mainoksia, jotka eivät voisi kiinnostaa minua yhtään vähempää.

Hirveä angsti!

Kaipaan kirjoittamista ja muiden kirjoitusten lukemista. Minulla on Facebookissa noin sata ystävää, mikä kai sinänsä on aika vähän, mutta kun aloin miettiä, en oikeasti tiedä heistä yhtään mitään. Haluaisin lukea ihmisten haaveista, unelmista, kipukohdista ja siitä, mitä heidän mielessään liikkuu. Haluaisin itse kirjoittaa siellä vaikka mistä, mutta jotenkin kynnys on ylitsepääsemätön, koska foorumi ei tunnu oikealta. Lisäksi FB-kavereissani alkaa olla turhan paljon sukulaisia, mikä suoraan sanottuna rajoittaa todella paljon. Toki asetuksista voi rajata, kenelle mikäkin postaus näkyy, mutta jotenkin se ahdistaa. Miksi hyväksyisin kavereiksi ihmisiä, joilta kuitenkin rajaisin osan postauksista pois. Se tuntuisi epäreilulta.

Aion siis palata blogini pariin ja ihan old school -meiningillä. Bloggaaminen on muuttanut muotoaan vuosien varrella, ja moni blogeista on nykyään tosi kaupallisia ja on jos jonkinmoista yhteistyökuviota. Eikä siinä mitään, jos joku tienaa blogillaan, hyvä vain. Itseäni kuitenkin kiehtoo enemmän tietynlainen anonymiteetti ja päiväkirjamaisuus. Ensisijaisesti kirjoitan itselleni, ja toki jos blogin ympärille alkaa muodostua pientä blogiyhteisöä, niin mikäs sen mukavampaa.

Moni aikoinaan seuraamistani blogeista on tainnut lopettaa, mutta pitänee alkaa seikkailla internetin syövereissä ja etsiä uusia kivoja blogeja. Niitä varmasti löytyy.