Liekki

...mutta ehkä vielä jonain päivänä.

En olisi uskonut sen päivän koittavan näin pian! Edellisessä postauksessa manailin tempausta, ja miten kaukaiselta täyden kymppiminuuttisen tempaaminen 16-kiloisella möllykällä tuntuu.

Viime perjantaina tempaisin kahdeksan minuuttia ja 122 toistoa. Oli suhteellisen helppoa, voimiakin jäi.

Tänään olisi ollut tarjolla samainen kahdeksan minuutin rykäys, mutta kysyin valmentajalta, saako yrittää tehdä kymmenen minuuttia. Ei pistänyt vastaan. Vähän jänskätti, kun kymmenen minuuttia on pitkä aika, mutta olihan se kasiminuuttinen jo niin nähty, että pakko oli saada kokeilla.

Ja onnistuin! Vasemmalla tein 67 toistoa ja oikealla 70. Aloitin siis vasurilla ja vedin sen niin loppuun, että viimeisten toistojen aikana pelotti, pettääkö ote ja lentääkö kuula kädestä, mutta ei lentänyt. Pikkaisen ennen puoliväliä vaihdoin oikeaan käteen ja posotin menemään sillä loppuajan. Siihen jäi vielä vähän paukkuja, mikä lupaa hyvää ja kovempaa tahtia ensi kerralla.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen. SM-kisojen jälkeen olemme harjoitelleet pieniä tekniikkamuutoksia kuulan ala-asennossa, ja tulos on tässä. Yhtäkkiä pystyn tekemään täyden ajan ja reilusti enemmän toistoja. Voiman lisääntymisestä ei näin lyhyessä ajassa ole kyse, vaan kyse on puhtaasti paremmasta ja otevoimaa säästävästä tekniikasta. Jos olisin pystynyt SM-kisoissa tämänpäiväiseen tempaustulokseen, olisin voittanut biathlonissa oman painoluokkani pronssia.

Olen varonut kasvattamasta kunnianhimoani liikaa kahvakuulaurheilussa. Pelkään liikaa pettymistä, ja toisaalta minun on kauhean vaikeaa nähdä itseni ihan oikeana urheilijana. Kuulutan kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että kunhan tässä vain höntsäilen ja että näkisittepä niiden muiden tulokset. Mutta mitä jos minä voisin olla yksi niistä muista? Huipulle on matkaa, ja 137 toistoa on kaukana parhaimmiston tuloksista. Minusta tuskin tulee koskaan Suomen parasta nostajaa, mutta ehkä voisin olla yksi niistä hyvistä, keskitasoa selvästi paremmista.

Kun juoksin, juoksin aina omaa tahtiani. Ei minua haitannut olla puolimaratonilla viimeisten joukossa, sillä pelkkä puolimaratonin juoksu oli jotain niin huikeaa, että oli aivan yhdentekevää, jos joku juoksi matkan tunnin tai puoli tuntia minua nopeammin. Kahvakuulaurheilu on kuitenkin vaivihkaa herättänyt minussa liekin, että ehkä minun ei tarvitsekaan tyytyä pitämään peräpään sijoja. Ehkä minä voisin olla kerrankin se, joka taistelee kärkisijoista. Kahvakuulaurheilussa kehoni voima ja rakenne pääsee oikeuksiinsa. Kerrankaan en ole liian iso tai liian lihava tai liian kömpelö. Se tuntuu hyvältä.

Nokka kohti seuraavia SM-kisoja. Ja mitalia.

OALC x 100

Tein äsken oman kuulatreenin, jossa testasin, miten kauan minulla menee sadan long cycle -toiston tekemiseen 16 kilon kuulalla. Siitä ei tietenkään ollut epäilystä, jaksanko niitä ylipäätänsä tehdä, koska olin päättänyt, että jaksan.

Ja jaksoin. Aloitin jälleen vasemmalla kädellä. 50 toiston jälkeen vaihdoin kättä, ja alkoi henkistä kanttia vaativa osuus, kun sama rupeama oli edessä vielä oikealla kädellä. Hiki roiskui, ja kroppa alkoi hyytyä, mutta toisto kerrallaan puskin loppuun asti. Lopullinen aika oli 11 minuuttia 30 sekuntia. Nyt tiedän, että sata toistoa irtoaa, mutta se, ehdinkö tehdä ne puolentoista kuukauden kuluttua kymmeneen minuuttiin, on arvoitus.

Toukokuun lopussa 80:een toistoon meni noin 12 minuuttia ja juhannuksena enää 9 minuuttia 30 sekuntia. Kaiken lisäksi reilu kuukausi sitten en olisi mitenkään edes jaksanut sataa toistoa. Olen aika yllättynyt, miten nopeasti säännöllinen treeni on tuottanut tulosta, kun olen muun muassa tottunut jumittamaan punnerrusohjelmissa viikkotolkulla ilman kummoista edistymistä. Periaatteessa minulla pitäisi siis elokuun lopussa olla kaikki edellytykset tavoitteeni saavuttamiseen.

Jännittävää!

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Liikuntaviikko 15

maanantai

9,0 km kävely, 1:31:50

jooga, 25 min

tiistai

30 punnerrusta (5 - 7 - 5 - 5 - 8)

8,6 km kävely, 1:31:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

8,6 km pyöräily, 35 min

jooga, 25 min

torstai

8,6 km pyöräily, 37 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

32 punnerrusta (6 - 7 - 5 - 5 - 9)

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

8,6 km pyöräily, 35 min

sunnuntai

36 punnerrusta (6 - 8 - 6 - 6 - 10)

8,5 km kävely-/juoksulenkki, 1:12:00

jooga, 25 min

Alkuviikosta polvea vähän juili, mutta uskaltauduin siitä huolimatta eilen lenkille. Siirryin neljän minuutin juoksupätkiin, ja sujui varsin hyvin. Sääkin oli mitä parhain juoksusää: ilma kostea ja sateinen, mutta vettä ei kuitenkaan satanut niin että olisi kastumaan päässyt.

Punnerruksissa seuraan edelleen sadan punnerruksen ohjelmaa, mutta lisäsin nyt kakkosviikon harjoitusten sarjoihin yhden punnerruksen lisää kuhunkin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, sillä nyt treeneissä on aavistuksen enemmän haastetta ja kehitystäkin toivottavasti tapahtuu sen mukaisesti. Teen vielä toisen viikon samoilla punnerrusmäärillä, mutta sitten lisään sarjoihin taas yhdet punnerrukset lisää.

Välillä koko punnertaminen tuntuu ihan hullun hommalta, ja eilen punnertaessa piti oikein muistuttaa itselle, miksi ihmeessä tätä teen. Hyviä perusteluja löytyi useampi:

1. Olen parin kuukauden sisällä edistynyt kahvakuulailussa selkeästi. Toki käyn treeneissä kolmesti viikossa, mutta se että 16 kilon kuula nousee aiempaa kevyemmin ylös, on varmasti melko pitkälti myös säännöllisen punnertamisen ansiota.

2. Voitan poikaystävän kädenväännössä.

3. On yksinkertaisesti siistiä pystyä tekemään ojentajapunnerruksia ilman polvien tukea.

4. Enää kesä ja hihattomat puserot eivät pelota.

5. On hienoa, kun yläkropassa on ytyä.

Lisäksi peilin edessä pullistelu on
erinomainen harrastus ja kohottaa itsetuntoa.

Painoa ja punnertamista

[Musiikki: The Great Gatsby (Orchestral Score) -soundtrack]

Paino oli keskiviikon punnituksessa 81,3 kg (BMI 26,0). Uteliaisuudesta tarkistin kaikki tämän vuoden puolella mittaamani keskiviikkopainot, ja näyttäisi siltä, että paino on vakiintunut aika tarkasti 81 kilon tuntumaan. Kaikki keskiviikkopunnitukset ovat antaneet lukeman 80,6-81,5 kilon väliltä. Mitään tuota isompia heittoja ei ole. Kellontarkkaa työtä etten sanoisi.

Olen aika tyytyväinen, vaikka totta kai pieni osa sisimmässä aina toivoo laihtumista. Mutta siihen nähden, etten ole saanut mielentilaani minkäänlaiseen laihdutusvireeseen, tilanne on erinomainen. Laihdutus tapahtuu kuitenkin pään sisällä, ja jos pääkoppa ei ole mukana, tulokset ovat sen mukaiset. 

Miksi minulla ei sitten ole motivaatiota laihtua? Yksinkertainen syy on se, että voin sekä henkisesti että fyysisesti hyvin kehossani. 25-matkallani minua ajoi eteenpäin suoranainen hurmostila, kun kirjaimellisesti juoksin kohti unelmaani normaalipainoisesta minästä. Olen kolmen kilon päässä painoindeksistä 25, mutta enää kyseinen lukema ei sytytä sisälläni samankaltaista intohimoa kuin aikoinaan. Pienemmät vaakalukemat eivät saa minua säteilemään läheskään niin paljon kuin esimerkiksi kahvakuulatreenit. Olen ihan hurahtanut kyseiseen lajiin. Niin kauan kuin tunnen vahvistuvani eikä paino lähde tuosta 81 kilosta nousuun, olen iloinen.

Viimeisen kuukauden aikana olen selkeästi tuntenut yläkropan voimistuneen. Yksi iso tekijä on varmasti se perhanan sadan punnerruksen ohjelma, jota sitkeästi vain ähellän eteenpäin, vaikka tällä kertaa olen tehnytkin henkilökohtaisen ennätykseni ja jymähtänyt jo viikkoon kaksi, jota teen paraikaa neljättä kertaa putkeen. Yhdessä vaiheessa tuntui, etten pääse seitsemästä perättäisestä punnerruksesta eteenpäin, mutta eilisen harjoituksen viimeisessä sarjassa, jossa punnerretaan niin monta toistoa putkeen kuin ikinä jaksetaan, tein kymmenen punnerrusta! Kyllä se tästä. Kyllä minä sinne kolmosviikolle vielä pääsen siirtymään. En vielä ensi viikolla, mutta ehkä kuukauden sisällä. Kolmosviikolle siirtyessä pitäisi pystyä tekemään 16 toistoa, ja se on mielestäni aika monta ojentajapunnerrusta suorin vartaloin se. Ainakin minulle. Mutta yhtä kaikki se on seuraava tavoite.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Vahva

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kylläpä tuli kahvakuulatunnilla mahtava olo! Kahvakuulailu on tehnyt tänä syksynä minulle todella hyvää ja ollut se laji, joka pitää minut pinnalla siinä missä juoksu ennen piti.

Tänään tein pystypunnerrusta ensimmäisen kerran 16 kilon kuulalla. Se oli ihan hirveää, mutta samalla ihan hirveän ihanaa. Tehtiin siis eri mittaisia aikasarjoja seuraavalla liikecombolla: yhden käden etuheilautus, korkea veto, rinnalleveto, pystypunnerrus ja vauhtipunnerrus. Sarjojen lopussa minun oli pakko tehdä pystypunnerrukset vauhtipunnerruksena tai työntönä, mutta jäi niin loistava fiilis, kun pystyin tekemään osan niistä niin kuin piti. 16 kilon kuulalla. Jes.

Mieli on välillä maassa, kroppa sekaisin ja paino nousee, mutta voimaa minulta ei vie kukaan.

Nousussa

Ensimmäinen nouseva asia tällä hetkellä on paino. Voi pylly, sanon minä. Tänään paino oli 81,0 kg (25,9 BMI) eli sain aikaiseksi kolmannen plussaviikon perätysten. Se on aika selkeä merkki, että ruokailuissa menee nyt jokin pieleen. Herkuttelut ovat pysyneet maltillisina, joten syyttävä sormi kääntyy jälleen kerran leipään. Jälkiuunileipä ei taatusti ole maailman epäterveellisin ruoka, mutta minulla sen syöminen on alkanut rönsyämään vähän liikaa, ja päivässä on saattanut mennä hyvinkin neljä siivua levitteineen ja juustoineen. Otin nimittäin pitkästä aikaa juuston taas ruokavaliooni, ja vaikka senkin syöminen pysyi aluksi hyvin kuosissa, pikkuhiljaa huomasin napsivani juustosiivuja sellaisenaan. Ei hyvä.

Päätin nyt sitten olla kokonaan ostamatta leipää ja juustoa, niin eivätpähän ole kaapissa huutelemassa syöjäänsä. Suurin osa noista viime viikkojen leipäpalasista on syöty meiningillä: "Hitto kun ei oikein oo mitään tekemistä... syönpä leipää!" Tarkkailen nyt pari viikkoa, mihin suuntaan paino alkaa mennä, mutta uskon että leivättömyys voisi olla tähän paikkaan oikea ratkaisu. Ärsyttävää, kun olin jo niin mukavasti seiskalla alkavissa lukemissa, mutta tämä nyt vain on tällaista. Veitsenterällä keikkumista. Ja tätä tämä tulee koko loppuelämän ajan olemaan. Se on pakko hyväksyä. Tällaisina hetkenä tekee kuitenkin mieli kirota PCOS ja sen mukanaan tuoma kohonnut insuliiniresistenssi syvimpään helvettiin, mutta minkäs sille mahtaa. Joko alistun voivottelemaan itseäni tai sitten sopeudun tilanteeseen. On tässä ennenkin pudotettu painoa typeristä resistensseistä huolimatta. Yksi asia on varma: en luovuta! Paluuta lihaviin päiviin ei yksinkertaisesti ole. Grrr.

Positiivista on se, että parin viikon punnertaminen ja tihentynyt kahvakuularytmi on alkanut tuottaa tulosta. Kuula nousee taas kevyemmin, ja eilisissä treeneissä nousi kahden käden vauhtipunnerruksissa 14-kiloiset kuulat ilmaan. Jees. Kiva kun tuolla on noita välikokoja, sillä hyppäys punnerruksissa 12-kiloisista 16-kiloisiin kuuliin on aika iso. Työnnössä 16-kiloinen menee hyvin. Kuulatunneilla olen tosin havainnut, että yläkroppani on suhteessa vahvempi alakroppaan verrattuna. Tuntuu aika uskomattomalta, mutta toisaalta taas ei, sillä olenhan treenannut juuri yläkropan lihaskuntoa ja luottanut, että kävely, pyöräily ja juoksu pitävät alakropasta huolta (vaikka eiväthän ne pidä). Epäsuhta heijastuu juurikin vauhtipunnerruksissa ja työnnöissä, joissa kuula nostetaan ilmaan koko kropalla. Jaloissa ei tahdo yty riittää, vaan teen viimeisen puristuksen aina käsillä. Pitäisi varmaan siis ruveta tekemään jotain ankeita kyykkyjä, mutta hitto kun tuo oikea polvi mietityttää. Toisaalta vahvat reisilihakset auttaisivat sitäkin, mutta kun kyykkyjen tekeminen ei ole aina se polvien paras ystävä. Mööh. Jotain tartteis kuitenkin tehdä, sillä tällä hetkellä reidet ovat kahvakuulailussa se pullonkaula.

Oli miten oli, nyt on hyvä fiilis kahvakuulailun suhteen. Odotan innolla syksyn tulevia tunteja ja hikoilua ja ärjyntää ja kivistäviä lihaksia. Voima on ihanaa. Onneksi on liikunta ja sen tuomat onnistumisen tunteet, sillä päin persettähän tämä painonhallinta pelkällä ruokavalion kyttäämisellä menisi... lol.

Painosta

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa painosta. Omastani siis. Syy hiljaiseloon on ollut se, että oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Painoin vuoden alussa 82,2 kiloa ja eilen 82,1 kiloa. Painoindeksi on näin ollen 26,2.

Tuntuu, että olen nyt oppinut pitämään painon paikallaan. Viime vuonnahan lihoin 4 kiloa, kun polvi kipeytyi ja aiempi painonhallintaresepti meni sen myötä mappi Ö:hön. Kun juoksin paljon, syömisten kanssa sai vähän sikailla, eikä se näkynyt vaa'alla. Nyt näkyy, mutta olen oppinut reagoimaan siihen herkemmin. Eli käytännössä tekemään korjausliikkeen heti enkä vasta parin viikon päästä.

Tavoite on edelleen pudottaa paino sinne 78 kilon tuntumaan, mutta etenen nyt hitaasti ja kuulostellen. Ei ole tarkoitus vetää kuukauden vettä ja näkkäriä -dieettiä, vaan pikkuhiljaa säätää ruokavaliota niin että lopulta olen neljä kiloa keveämpi. En nyt sitten tiedä, onko tällainen "katellaan nyt mitä tästä tulee" -meininki ihan toimivin tapa laihduttaa, mutta toisaalta en jotenkin edes miellä itseäni tällä hetkellä laihduttajaksi. (Ehkä se on se syy, että kökin tässä yhdessä ja samassa painossa?) Kehoni on vahva ja toimii. Pystyn tekemään sillä asioita, joihin en ennen uskonut pystyväni. Turhamaisuuskaan ei toimi motivoijana enää entiseen malliin.

Lainaan aiempaa ANTM-voittajaa Whitney Thompsonia:

"When I wear a size 14, it doesn't matter,

'cause I look good in a size 14."

No, neljä lisäkiloa näkyvät eniten vyötäröllä, ja tokihan sitä seutua olisi kiva saada taas linjakkaammaksi. Mutta riittääkö se motivaatioksi? Saas nähdä.

Motivaatio olla lihomatta on kuitenkin kova. Muistan, mitä olin vielä syksyllä 2009, ja kun katson itseäni nyt, en näe paluuta entiseen. Se ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto.

Ostin muuten eilen tuubitopin. Viime kesänä opettelin liikkumaan sortseissa ja hihattomassa puserossa julkisesti (siis muutenkin kuin lenkillä, sillä lenkillä kaikki itsekritiikki ulkonäöstäni karisi jo aikoja sitten, kun aloin koikkelehtia ympäriinsä tulipunaisena juoksutrikoissa). Tosin viime kesänä oli aika kylmä, eikä tuollainen varustus päällä tarennut juuri kulkea. Mutta asiaan. Ostin siis tuubitopin. En ole varma uskallanko käyttää sitä muualla kuin pimeässä vaatekomerossa, mutta koska olen ylpeä yläkropastani ja siitä mitä punnertaminen ja kahvakuulailu on sille tehnyt, ostin topin kunnianosoituksena itselleni. Koska minulla ei ole mitään hävettävää. Allit kutistuvat milli milliltä sitä mukaa kun haba kasvaa. Kainalonseudun venymäarvet ja -uurteet ovat ja pysyvät, mutta ne muistuttavat minua siitä, mistä olen lähtenyt ja minne asti olen tullut ja minne kaikkialle olen vielä menossa.

Lämpimiä tuubitoppikelejä siis odotellessa.

Voimahehku

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Kävin kahvakuulailemassa, ja kivaa oli! Olo ei tuntunut puolikuntoiselta, vaikka eihän se sinänsä kaikkea kerro. Loppujen lopuksi treenasin koko tunnin 12 kilon kuulalla, vaikka joku pyhä suunnitelma oli tyytyä 8-kiloiseen... Jälkimmäinen möhkäle nakotti vieressä hyvänä henkisenä tukena. Luulen, että seuraavilla kerroilla jätän 8 kilon kuulan varastoon ja nappaan 12-kiloisen kaveriksi 16 kilon kuulan. Tuntuu nimittäin siltä, että nyt teen liikkeet tosi paljon käsivoimilla, vaikka tarkoitus kai olisi tehdä töitä pikemminkin koko kropalla. Painavampi kuula pakottaisi kiinnittämään enemmän huomiota tekniikkaan.

Olen nyt jotenkin ihan tosi innoissani tuosta kahvakuulailusta. Tuntuu hyvältä päästä hyödyntämään tätä kropassa olevaa voimaa ja huomata, että ei ole punnerrukset hukkaan menneet. Sitä kun äheltää täällä kotona, punnertamisesta tulee jollain tapaa "normaalia" eikä edistymistä tajua konkreettisesti. Ja tiedättekö muuten mikä tuntuu erityisen hyvältä? Kahvakuulatunneilla tehdään kuulailun ohella myös perinteisiä etunojapunnerruksia, ja on ihan mahtia tehdä ne suorin vartaloin. Ikimaailmassa en väheksy kevennettyjä punnerruksia, sillä niitä on jokunen itsekin tullut tehtyä, mutta on vain niin huippua tajuta olevansa vahva. Rakastan tätä voimaa.

Aikoinaan kun aloin laihduttaa, minulla ei käynyt mielessäkään mitkään lihasharjoittelut. Silloin treenattiin Porin juoksukoulua ja syötiin suklaata kerran tai kahdesti viikossa seitsemän kerran sijasta. Ja silloin se riitti sytyttämään liekin sisälläni. Jossain vaiheessa kun edistyin juoksussa, aloin miettiä yläkropan kehittämistä, ettei se jäisi kokonaan vaille huomiota. Pari kertaa tahkosin punnerrusohjelman kevennetyin punnerruksin läpi. Ihan hirveätä piinaahan se punnertaminen oli ja on edelleen, mutta kiesus, mitä onnistumisen tunteita siitä on saanut, kun sitä nyt tarkemmin miettii. Joka ikinen lähestulkoon väkipakolla puserrettu toisto on ollut kaiken tuskan arvoista. Nyt tuntuu niin hyvältä!

Ei tällaista osannut ennen edes kaivata. Kun olin lössykkä sohvaperuna, en minä edes ajatellut mitään lihaksia. Silloin halusin vain olla hoikka. Jos minun annettaisiin valita, olisinko nyt vaikkapa 65-kiloinen hoikka mutta fyysisesti varsin voimaton ihminen vai tämä noin 80-kiloinen lievästi ylipainoinen ihminen, joka jaksaa, pystyy, osaa ja tekee ihan mitä vain, valinta ei olisi vaikea. Voima kasvoi minussa, ja minä kasvoin kiinni voimaan.

Tiedättekö, ensimmäisen kerran pitkään aikaan - eli siitä lähtien kun rampautin polveni - minusta tuntuu taas tältä. Hyvältä, vahvalta, voittajalta. Selviän, koska

We are all born superstars

Vuosi

[Musiikki: Sia - We Are Born]

Tiedättekö, mikä päivä eilen oli? Eilen keskiviikkona tuli kuluneeksi tasan 52 viikkoa siitä, kun vaaka iski pöytään lukeman 78,3 kg ja ensimmäisen kerran elämässäni saavutin painoindeksin 25,0.

Luin vanhasta blogistani matkakertomukseni ja hymyilin ja itkin onnesta ja ylpeydestä.

Eilen vaaka näytti 78,7 kiloa (BMI 25,1), eli aika lähellä vuoden takaista lukemaa ollaan. Olen aikamoisen tyytyväinen, vaikka lievästi ylipainoisten liigassa tällä hetkellä pelaankin.

Vuoden aikana on tullut opittua paljon. Aluksihan tavoitteeni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kiloa lisää eli 71 kiloon, mutta reilut puoli vuotta jatkuneen rimpuilun jälkeen ymmärsin, että ei tästä valmista tule. Minulla ei ollut enää kunnollista syytä laihduttaa; olin tyytyväinen itseeni normaalin ja lievän ylipainon nurkilla. Rakastin vahvaa kroppaani ja elinvoimaani. Rakastin itseäni sellaisena kuin olin.

Unelma painoindeksistä 25 ja päämäärätietoisuus olivat valtava kantava voima, joka puski minut kaikkien aallokoiden läpi, kunnes lopulta saatoin katsoa itseäni peilin kautta silmiin ja todeta: "Jumalauta, sinä ihan oikeasti teit sen."

Olin niin pirun tyytyväinen itseeni, eikä minulla oikeasti ollut enää tarvetta laihduttaa. Siksi en ollut kunnolla  enää laihtunut 25-tavoitteen jälkeen. Sen tajuamiseen meni jonkin aikaa, mutta lopulta marraskuussa päätin lopettaa laihduttamisen. Se oli katkeransuloinen hetki: omalla tavallaan tunsin luovuttaneeni ja epäonnistuneeni (miksi minusta ei ollut pudottamaan seitsemää vaivaista kiloa?), mutta toisaalta se opetti hyväksymään asiat sellaisina kuin ne olivat. Jokin kauneusihanne kuiskutti korvaani: "Mieti, miten paljon kauniimpi ja hoikempi olet seitsemän kilon päästä." Katsoin itseäni peilistä, leveää lantiotani, vahvoja käsivarsiani, uhmakkaasti pystyssä olevaa leukaani, kauniisti erottuvia poskipäitäni. Silloin päätin, että niin vaikeaa kuin se tulisi olemaankin, en enää alistuisi kauneusihanteiden mantraan: "Vielä yksi kilo, niin olet parempi. Ja vielä yksi. Ja vielä."

Minä olen kaunis. Nyt.

---

Alimmillaan painoni kävi vuoden aikana 76,5 kilossa. Tämä oli elokuuta, kun treenasin puolimaratonille. Kesän pitkät juoksulenkit ilmeisesti rouskuttivat kropasta energiavarastoja tehokkaasti. Syksyn killuin 77-78 kilon maastossa. Joulusta asti minulla on ollut hankalaa painonhallinnan kannalta. Joulu innosti minut taas syömään herkkuja enemmän kuin olisi tarpeen. Sen lisäksi en ole päässyt liikkumaan normaalisti ensin selän ja nyt polven takia. Painoa on siis tullut hieman lisää. Tajuan sen johtuvan siitä, etten vielä täysin hallitse syömistäni. Ei mikään särky tai kipu lihota ketään automaattisesti.

Olen kuitenkin oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella painoon. Paino ei tule koko ajan pysymään grammalleen samana. Olemme ihmisiä, emme ole täydellisiä. Kuinka ihanaa olisikaan sanoa pystyvänsä suhtautumaan vastoinkäymisiin siten, että syö appelsiinin sen iänikuisen suklaalevyn sijasta. Itseltään pitää vaatia, muttei liikaa.

Tiedän, että olen ollut liian höveli itseni suhteen viimeiset kolme kuukautta. En kuitenkaan syytä itseäni, sillä tämä on ollut uusi oppitunti aiheesta "kuka olen ja miten toimin". On taas aika vaatia itseltään vähän enemmän, mutta tehdä se syyllistämättä. Okei, saatoin ehkä vetää vähän överiksi, mutta hitot siitä, onneksi on uusi päivä ja tämä hetki, jolloin voin muuttaa kurssin.

Tavoite seuraavalle 52 viikolle: laihduttaa neljäsataa grammaa. Kippis!

Yövoimailija

[Musiikki: Damien Rice - 9]

Maanantai sujahti niin, etten edes kävelylenkille ehtinyt. Pakersin käännöstyön parissa, että saisin sen hyvään jamaan ja mahdollisesti palautettua ennen kuin lähden keskiviikkona reissuun. Lisäksi pesin ison kasan pyykkiä ja harhailin kaupoissa, mistä onneksi löysin puuttuvan joululahjan sisareni tyttärelle. Kauppareissun yhteydessä sentään tuli hyötykävelyä kolmisen kilometriä. Saatoin kuitenkin jossain välissä syödä rasiallisen konvehteja. Tai no melkein, on niitä vielä pari jäljellä. Olen kyllä ihan holtiton, kun pääsen suklaan kanssa samaan huoneeseen. No, sattuuhan tuota ja hyvää oli!

Rasvasokerimössön painaessa mahan pohjalla innostuin kuitenkin voimapyöräilemään ja punnertamaan. Olen vihdoinkin saanut hiottua voimapyörätekniikkani kohdalleen, sillä aiemmin liikkeet tuntuivat lähinnä käsissä, mutta parin viime treenin aikana olen hienosäätänyt asentoani (leuka rintaan ja katse lattiaan eteenpäin tuijottelun sijasta, ja varpaat ikään kuin ponnitusasentoon eikä niin, että koko jalkapöytä varpaanpäihin asti on vaakasuorassa lattiaa vasten) ja liike tuntui aika mojovasti vatsalihaksissa. Jees.

Aloitin tänään punnerrusohjelman jälleen kerran alusta. On se vaan niin mukavaa touhua, ettei millään malta päästää irti. Aloitin suosiolla helpoimmasta sarakkeesta, sillä viime viikon lähtötestiräpistelyssä toistojen määrä jäi alle viiden. Ihan uskomatonta, miten paljon raskaampaa tuo touhu on ilman polvia. Jostain luin, että polvien pitäminen maassa vähentää kuormitusta noin 50 prosentilla, joten ei ihme, että siirtyminen näihin ns. oikeisiin punnerruksiin tuntuu jossain. Tekniikka kusee siinä, etten saa vietyä rintakehää lattiaan asti - tai saan, mutta sieltä ei ole enää nousemista ylös. Aionkin ihan ensimmäisestä viikosta lähtien tehdä jokaisen viikon ainakin sen kaksi kertaa ennen uudelle viikolle siirtymistä. Uskon, että se on viisainta voiman kehittymisen kannalta, ja ehkäpä vähitellen saan vietyä rintakehääkin alemmas kohti lattiaa. Tavoite on kesään mennessä pystyä tekemään sata punnerrusta putkeen. Ja huomatkaa, en suostu käyttämään termiä "miesten punnerrus", koska mielestäni ilmaisu on puhdasta paskaa. Ihan niin kuin naisilta ei edes odotettaisikaan, että he pystyisivät punnertamaan ilman polvien tukea. Hah!

Voiman lähteillä

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Viime päivinä ulkona vallitseva pimeys on alkanut käydä voimille. Vaikka pitkään jatkuneessa syksyssä on omat puolensa, kun esimerkiksi pystyn edelleen käymään pyörällä tallilla, toivon pysyvän lumen satavan pian maahan. 

En tiedä, miten jaksaisin nämä illat ilman liikuntaa. Lenkille lähtö on välillä ollut vaikeaa, ja alaovella on tehnyt mieli kääntyä ympäri, kun ulkona odottaa kosteankylmä ja pimeä sää. Kertaakaan en ole kuitenkaan jättänyt lähtemättä liikkeelle sään takia. Jos ei muu innosta, niin olen käynyt suosiolla kävelemässä.

Juoksussa kurjista olosuhteista oikeastaan saa lisävoimaa, kun puskee sateessa silmälasit huurussa eteenpäin ja mustuutta puhkovat ainoastaan autojen valot ja himmeät katulamput. Silloin kehon ja mielen täyttää se fiilis, että mikään ei pysäytä minua. Eikä mene kauaa, kun kroppa alkaa lämmittää itse itseään, ja jos ulos tullessa vähän hytisyttikin, niin se menee nopeasti ohi. Kaiken lisäksi vastaan tulevista juoksijoista saa todella paljon energiaa. Tuntuu kuin kuuluisi johonkin salaseuraan, yhteisöön. Jaan noiden tuntemattomien ihmisten kanssa salaisuuden, keinon pysyä hengissä ja pinnalla, kun pimeys on imaisemassa minut syövereihinsä.

~*~

Kävin aamulla itsepuolustuskurssin viimeisellä tunnilla. Yhdestätoista kurssin aloittaneesta meitä oli loppujen lopuksi enää neljä jäljellä, mikä on mielestäni hirvittävä sääli. Ehkä kurssin fyysisyys oli osalle sitten liikaa, mutta ei kukaan pelkän teorian avulla opi puolustamaan itseään käytännössä. Aina voi psyykata itseään ja pohtia, mitä tekisi missäkin tilanteessa, mutta ei se tositilanteessa oikeasti auta.

Me neljä mukana pysynyttä saimme muistoksi t-paidat, ja opettajan loppupuheen aikana minä tietysti tuttuun tapaani purskahdin itkuun. Välillä sosiaaliset tilanteet ovat minulle todella kiusallisia, sillä minun on vaikea hillitä esimerkiksi liikutuksen tunteita. Itken todella herkästi ilosta, surusta, toisen puolesta. Jo pelkästään jos näen jonkun ihmisen auttavan toista, saatan liikuttua kyyneliin.

En nyt kuitenkaan onneksi saanut aikaan mitään räkätyrskiskohtausta, mutta pakko oli vuodattaa pari kyyneltä. Mutta ei se tuossa tilanteessa haitannut. Naisten (ja totta kai kenen tahansa ihmisen) oikeus koskemattomuuteen on minulle tärkeä asia, ja sain kurssin aikana purettua tehokkaasti vuosien varrella sisälleni kertynyttä tuskaa siitä, miten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalirikoksia vähätellään ja miten monet - sekä miehet että naiset - pitävät ainakin osassa tapauksista naista itseään osasyyllisenä, jos tämä on raiskattu. Mitäs kulki kymmenen jälkeen kaupungilla, mitäs oli juonut pari siideriä, mitäs oli väärässä paikassa väärään aikaan. Vihaan sitä. Sen vuoksi olin kurssin päätteeksi aika herkässä tilassa. Minä en enää yksinkertaisesti suostu siihen, miten yhteiskunta hyysää raiskaajia ja siten hallitsee naisia pelolla.

~*~

Tulin kotiin puoli yhden maissa ja punnersin. Punnertaminen sujui todella hyvin. Lihakset olivat ilmeisesti lämmenneet itsepuolustuskurssilla sopivasti, ja viidennen viikon kolmas päivä (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50, tein 60) sujui oikein mallikkaasti. Ensi viikolla olisi sitten aika siirtyä kuudennelle ja viimeiselle viikolle, joka sanalla sanoen näyttää aivan kamalalta. Saattaa tulla itku. Sitten olisikin lopputestin vuoro. Kun ensimmäisen kerran tein sadan punnerruksen ohjelman läpi, en huomannut kauhean isoa muutosta kehossani. Toki lihakset olivat kasvaneet ja yläkroppa kiinteytynyt kivasti, mutta vasta tämä toinen kierros raskaammalla tyylillä on oikeasti saanut aikaan silminnähtävän muutoksen kehossani. Tuntuu aika hyvältä huomata, että sitkeä puurtaminen kannattaa. Kolmannelle kierrokselle lähdetäänkin sitten punnertamaan ilman polvien tukea. Siitä tulee taatusti kiintoisaa.