Omituinen aika

Toivon, että minulla olisi enemmän aikaa kirjoittaa. Tahtoisin kirjoittaa ahkerammin tätä blogia ja tahtoisin alkaa kirjoittaa monta vuotta päässäni pyörittynä kirjaideaa. Minulla on kokoaikatyö, mikä on ihana ja taloudellista turvaa tuova juttu, mutta ei se ole unelmatyötäni. En sitten tiedä, miten moni oikeasti on unelmatyössään ja miten moni käy töissä, koska jostainhan sitä rahaa on saatava.

Koronavuosi on ollut omituinen. Minun arkeeni se ei ole juuri vaikuttanut, koska erakkoluonteisena ihmisinä en erityisesti nauti riennoista ja sosiaalisista tapahtumista. Työpaikaltani ei ole ketään irtisanottu tai lomautettu koronan takia, vaan työt ovat jatkuneet entiseen malliin, joskin suurin osa porukasta on edelleen etätöissä. Itse olin maaliskuusta kesäkuuhun etätöissä, mutta palasin toimistolle kolmisen viikkoa ennen kesälomaani, koska halusin saada irtioton kotitoimistosta, jotta lomalle siirtyminen olisi jollain tavalla konkreettisempaa, kun sen pystyi tekemään sulkemalla toimiston oven takanaan.

Loman jälkeen olen tehnyt töitä toimistolla. Pelkkä kannettavan kuljettaminen kodin ja työpaikan välillä ei riitä minulle, vaan haluan, että jos teen töitä kotona, minulla on oltava kunnolliset kapineet. Minulla on kotona kaksi näyttöä ja jotta saan kytkettyä työkannettavan niihin, minun tulee raahata töistä myös telakka. Sitä säätämistä ei jaksa alvariinsa varsinkin kun pyöräilen työmatkat. Toistaiseksi paiskin siis hommia toimistolla.

Olen siis kulkenut työmatkat pyörällä. Menneen kolmen viikon aikana käytin bussia yhtenä päivänä, joka oli tämän viikon torstai. Olin keskiviikon työmatkapyöräilystä ja treeneistä ja migreenistä sen verran poikki, että katsoin viisaammaksi jättää pyörän kotiin. Työmatkani on noin 8 kilometriä suuntaansa, joten matkoista kertyy ihan hyvä määrä hyötyliikuntaa vaikka mäkien veivaaminen ylös ja alas välillä kyllästyttää.

Koronan aikaan olen käynyt kuntosalilla ja treeneissä entiseen malliin. Tärkeää on pestä käsiään ja puhdistaa laitteet ja painot käytön jälkeen. Osa jengistä ei putsaa laitteita, mikä on hivenen raivostuttavaa ja kuvastaa silkkaa välinpitämättömyyttä. Onneksi osa kuitenkin toimii esimerkillisesti. Keväällä pohdin hetken, jatkaako kuntosalilla käyntiä, mutta ei sitä oikeastaan edes tarvinnut miettiä. Omalla toiminnallaan voi pienentää riskiä taudin leviämiselle, ja koen, että omalle terveydelleni olisi koitunut enemmän haittaa siitä, jos olisin lopettanut kuntosalilla käynnin. Toki kotona voi hyvin treenata, mutta itsellä treeni tulee helpommin tehtyä, kun lähden tekemään sen muualle. Myös henkisesti on ollut tärkeä päästä pariksi tunniksi pois samojen neljän seinän sisältä, varsinkin silloin kun olin kokonaan etätöissä.

Kirjoitin viime postauksessa työuupumuksesta. Pelkään, että en ole siitä täysin toipunut vaikka töissä on ollut helpompaa. Loman jälkeen olen ollut taas väsyksissä ja tuntuu, että mietin vain koko ajan, milloin on viikonloppu ja milloin on seuraava loma. Vaikka korona on toistaiseksi päästänyt minut vähällä, tämä yleinen tilanne on ahdistava ja synnyttää epävarmuutta. Lisäksi syksy ja pimeys saapuvat. Toisaalta rakastan pimeyttä, koska minulle on luontaista tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys ja itseeni käpertyminen, ja syksyn pimeys luo melankolialle ja hidastumiselle luonnollisen ympäristön. Toisaalta puolen vuoden marraskuu on ajatuksena karmea. Talvet ovat nykyään silkka vitsi.

Olen päättänyt, että annan itseni tietoisesti hiljentää, kun huomaan, että asiat ympärilläni alkavat tuntua liian musertavilta. On ihan ok vetäytyä hiljaiseen hämärään, mönkiä peiton alle ja keskittyä hengittämiseen.

Kevät

Sinänsä onnellista, että aika tuntuu kiitävän.

Sama virsi jatkuu kuin aiemmissa postauksissani: käännöstöitä on piisannut ehkä aavistuksen verran liikaakin siihen nähden, että opiskelen täyspäiväisesti. Raskasta on ollut, pakko myöntää. Stressi on alkanut vaikuttaa yöuniin. Saatan herätä yöllä kolmelta nukuttuani vasta nelisen tuntia, enkä saa enää uudestaan unta, kun deadline ja tekemättömät asiat laukkaavat mielessä.

Maanantaina on onneksi kirjalyhennelmäkäännöksen deadline, ja saan yhden stressin aiheuttajan pois takaraivosta. Tiistaina on eräs kouluun liittyvä tapahtuma, jonka projektipäällikkö olen. Kun se on kunnialla takana, pystyn huokaisemaan kunnolla. Reilun viikon päästä alkava viimeinen kaksi viikkoa koulua tentteineen ja loppukokeineen eivät oikeastaan edes stressaa, vaan menevät omalla painollaan. Nuo maanantain ja tiistain jutut ovat olleet ne isoimmat pahikset parin viime kuukauden ajan.

Ne ovat vallanneet mieleni jopa niin suurelta osin, etten ole ehtinyt edes jännittää kahvakuulaurheilun Suomen Cupin 2015 ensimmäistä osakilpailua, joka pidetään 23.5. Helsingissä. Olen siis menossa sinne nostamaan, voihan nenä. Lajina on tempaus ja kuulana 16-kiloinen möhkäle. Kukapa olisi uskonut. Tempaus on aina ollut minulle se tuskallisin laji, mutta sitkeä harjoittelu ja lukemattomat toistot ovat auttaneet saamaan siitä edes jonkinlaisen niskaotteen. Paljon on vielä matkaa edessä, mutta eipä tässä jäniksen selässä ole. En ole toukokuussa menossa rikkomaan ennätyksiä, paitsi ehkä omiani. Hauras toive on jaksaa täydet kymmenen minuuttia, mutta siitä ei ole mitään takuita. Nuo ovat ensimmäiset vähän isommat ja virallisemmat kisat, joihin osallistun. Aiemmat kisani ovat olleet pieniä salikisoja, mutta eiköhän kaikki hyvin mene. Salikisoissa tunnelma ja yhteishenki kuulailijoiden kesken on ollut sydämellinen, positiivinen ja kannustava, ja uskon, että se on sitä isommissakin. Jännäähän tämä silti on.

Nyt kun olen vähän vakavammin harrastanut kahvakuulaurheilua, ostin painonnostokengätkin. Tai no, eivät nuo ilmeisesti mitkään oikeat painonnostokengät ole vaan jotkut crossfit-kengät, mutta onhan niillä aivan erilaista nostaa kuin Niken paljasjalkatossuilla. Kengät ovat Adidaksen Powerliftit, ja suurin syy ostopäätökseen oli tietysti kenkien ihana mustikansininen väri. Että tällainen ammattiurheilija, lol.

Kuvassa on myös uusin hankintani eli Climb On! -rasva. Useammalta taholta kuulin, että kyseinen möhnä parantaa ihovauriot ennätysajassa, ja koska tempaus tasaisin väliajoin (eli suurin piirtein joka kerta) raastaa kämmenet karmeaan kuntoon, ostinpa moista. Ja viikon kokeilun jälkeen uskaltaisin väittää, että kyllä se tavallista käsirasvaa nopeammin tehoaa.

Ihmissuhderintamalla olen onnellinen. Niin onnellinen, että välillä sattuu. Jokunen kuukausi sitten olin pohjattoman ahdistunut puhtaasti siitä syystä, kun tajusin, miten vaikeissa ihmissuhteissa olen ennen kärvistellyt. Nyt kun minulla on vierelläni mies, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja jonka kanssa minun on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä olla, sydäntäni on samaan aikaan särkenyt, kun olen ymmärtänyt, miten väärien ihmisten kanssa olen aikaa viettänyt. On melko tarkalleen kaksi vuotta siitä, kun revin itseni irti neljän vuoden suhteesta, joka oli kestänyt ainakin kaksi vuotta liian pitkään. Silloin en edes tajunnut, miten raakileiksi se sieluni oli repinyt, miten turvaton ja ahdistunut oloni oli ollut. Alkuvuodesta saatoin vain lenkillä yhtäkkiä tuntea hirvittävää tuskaa menneisyydestä kyynelten polttaessa silmissä kovempaa kuin pakkanen poskilla. Kai se niin on, että toisinaan on päästävä riittävän kauas ja etäälle, jotta pystyy näkemään kunnolla.

Mutta pääasia on se, että nyt minun on hyvä olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että olen nyt sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla vielä 50 vuoden päästä. Sen ihmisen kanssa, jonka kosintaan voisin vastata kyllä. Sen ihmisen kanssa, jonka käsiin olen valmis luottamaan sydämeni ja sieluni. Nyt sen ymmärrän, ettei rakkaudessa koskaan pidä tyytyä kompromissiin. Jokaiselle on olemassa juuri se ihminen, joka pyyhkii mielestä pois kaikki murheet ja epäilykset, ja jonka kanssa voi olla juuri se ihminen, joka sisimmässään on.

On ollut erikoinen syksy, talvi ja kevät. Paljon stressiä ja väsymystä, mutta paljon myös sellaista, mitä en koskaan vaihtaisi pois.

Apea

[Musiikki: Jippu - Väärinpäin lentävät linnut]

Ostin Om Yoga -joogakoulun kesäkortin. Se tulee tarpeeseen, sillä olen ollut stressaantunut ja ahdistunut ja kaikkea kivaa. On taas väsyttänyt ihan pirusti. Aluksi pelotti, toistuuko viime syksyn painajainen, mutta tällä kertaa väsymys ei ole ollut samalla tavalla kokonaisvaltaista ja lamauttavaa kuin viimeksi. Keho tuntuu toimivan ihan normaalisti, joten tällä kertaa ahdistus on ihan puhtaasti päänsisäistä. Liekö se sitten pitkällä tähtäimellä parempi vai huonompi, en tiedä.

Työt ja opiskelu ahdistavat. Ahdistaa luopua unelma-ammatistaan, mutta tosiasia on se, että ei kääntämisellä elä. Tällä alalla ei ole TES:iä, ja se näkyy työehdoissa ja palkkioissa karmaisevalla tavalla. (Tässä välissä voisin kirjoittaa palopuheen ahdistuksestani sen suhteen, että ihmiset kerta toisensa jälkeen äänestävät vaaleissa kokoomusta, mutta olen niin solmussa ja syke valmiiksi äärirajoissa, etten kykene.) Ahdistaa lähteä uudestaan opiskelemaan, mutta minun on oikeastaan pakko, sillä käännösalan pakkoyrittäjyys ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Liiketalouden pääsykokeet ovat ylihuomenna, enkä ole koskaan lukenut mihinkään kokeisiin yhtä lepsusti kuin niihin. Opiskelutaitojeni ja yo-todistuksesta saamieni maksimilähtöpisteiden turvin uskon pääseväni sisään, mutta opiskelumotivaationi on aika alhainen.

Lisäksi minun on jotenkin supervaikea olla parisuhteessa. Tuntuu kuin sisimpäni olisi taas yksi iso umpisolmu, joka vain kiristyy kiristymistään, kun olen ihmisten seurassa. Tuntuu, etten kestä parisuhteen vaatimaa intensiteettiä. Olen onnellisimmillani, kun saan kävellä itsekseni Suolijärven lenkkipolkua ja kuunnella musiikkia ja musiikin läpi kantautuvaa lintujen laulua. Iltaisin minusta on ihanaa, kun minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä esittää jaksavaa, vaan saan vain olla. Kaiken kaikkiaan tahtoisin vain olla rauhassa omassa pienessä pesässäni ja tehdä omia pieniä juttujani, haaveilla ja pohdiskella. Ja jos minusta tuntuu, että haluaisin käpertyä hetkeksi kasaan ja kuunnella melankolista musiikkia, voisin tehdä niin, ilman että minun tarvitsisi miettiä, ymmärretäänkö minua vai ei.

Kuten yllä mainitsin, uupumukseni on puhtaasti henkistä. Toki minua nukuttaa kauheasti, mutta se ei ainakaan tunnu johtuvan fyysisistä syistä. Minusta on mukavaa käydä lenkillä ja kahvakuulailemassa. Olen iloinen, kun minulla on joogakortti ja saan joogata niin paljon kuin sielu sietää. Elokuussa minua odottavat kahvakuulaurheilun salikisat Nokialla, missä aion tehdä yhden käden long cycleä eli rinnallevetoa ja työntöä 16 kilon kuulalla. Siitä minulla ei ole sen ihmeempiä tavoitteita kuin selvitä hengissä, heh. Jos pystyn 10 minuutin aikana tekemään sata toistoa, olen erittäin tyytyväinen. Tällä hetkellä saan rimpuiltua tuossa ajassa yhdellä kädenvaihdolla noin 70 toistoa.

Olen kuitenkin perusonnellinen, mutta jokin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kirraa vastaan.

Umpikujasta uuteen taisteluun

Lääkäri soitti tänään verikokeiden tuloksista. TSH oli 1,7 eli varsin normaali, kun viitearvot ovat 0,5-3,6. Hemoglobiini oli 132 ja paastosokeri 5,2. Kysyin sitten, että entäs tyroksiini. Sitä ei ollut kuulemma mitattu, kun yleensä riittää pelkkä TSH:n mittaaminen. Siis mitä? Olin kyllä erittäin tietoinen, että kattavia kilpirauhastutkimuksia ei ihan tuosta noin vain suostuta tekemään, mutta olin kuvitellut, että sentään T4V eli vapaa tyroksiini mitattaisiin, kun se on kuitenkin se kilpirauhasen erittämä hormoni, joka säätelee aineenvaihduntaa ja jonka puute aiheuttaa vajaatoiminnan oireet.

Lääkäri alkoi puhua kilpirauhasen vajaatoiminnasta muotisairautena, ja siinä vaiheessa aloin itkeä. Oli käynyt juuri niin kuin olin etukäteen pelännytkin. Hain apua, mutta minua ei otettu tosissaan. Ainut asia, joka lääkäriä kiinnosti, oli itsessään täysin riittämättömien verikokeiden yksi ainokainen arvo. Sen verran sain itseäni kasaan, että vaadin lisätutkimuksia. Suuressa armossaan lääkäri sitten suostui antamaan uuden lähetteen verikokeisiin, joissa mitataan myös T4V, joka minun mielestäni olisi pitänyt mitata jo heti alkuun. Ketä tällainen jahkailu ja jatkuvissa verikokeissa käyminen palvelee? Miksei niitä arvoja voida mitata samalla kertaa? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta, vaikka koko Suomen kansa olisi yhtäkkiä päättänyt sairastavansa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minua kiinnostaa pelkästään oma oloni, joka on ihan paska.

Puhelun jälkeen olin ihan poissa tolaltani. En koe, että olisin tyyppiä, joka vaatii jokaiseen kolotukseen ja vaivaavansa taikanappulaa pyyhkäisemään ongelmat pois. Olen mielestäni tehnyt oman osani terveyteni edistämiseksi: Olen syönyt monta vuotta terveellisesti ja liikkunut enemmän kuin keskivertoihmiseltä on syytä edes odottaa. Olen omin voimin taistellut kolesteroli- ja verenpainearvot siedettäviin lukemiin. Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa vaikka suurimman osan ajasta sekin on yhtä pään seinään hakkaamista. Ja nyt kun tuntuu, että en yksinkertaisesti pysty elimistölleni mitään, että siinä on jotain vikaa, johon en kykene vaikuttamaan, ja haen apua, tulos on tämä.

Menin peiton alle itkemään. Kissa tuli ihmettelemään, mikä on vialla ja kutitteli viiksillään poskiani ja yritti nuolla niiltä suolaisia kyyneliä pois. Sitten se käpertyi kylkeeni kehräämään. Hytisin siinä tunnin verran, kunnes päätin, että en varmasti lannistu. Menin nettiin varaamaan sen uuden labra-ajan tammikuun aluksi. Jos sekään ei johda umpikujaa pidemmälle, hakeudun yksityiselle lääkärille, joka on perehtynyt kilpirauhassairauksiin.

Neljä vuotta sitten aloitin taistelun terveyteni ja onnellisemman minän puolesta. Siinä ajassa opin näkemään numeroita pidemmälle ja luottamaan itseeni ja omiin tuntemuksiini. Kun vaa'an numerot huusivat minun olevan epäonnistuja, kuuntelin koko ajan voimistuvaa kehoani, joka muistutti minun olevan matkalla onnessa. Nyt numerot sanovat minun olevan terve kuin pukki, mutta kehoni viestittää, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Tiedän, ketä kuuntelen.

Yksinäinen kirjoittaja

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Lukaisin läpi kirjoittamiani tekstejä kahden vuoden takaa. Marraskuussa 2011 aloitin tämän blogin, kävin itsepuolustuskurssia, painoin nelisen kiloa vähemmän kuin nyt, ostin kapealahkeiset mustat housut joihin en tällä hetkellä mahdu, kävin ekaa kertaa joogatunnilla, suunnittelin osallistumista Varalan puolimaratonille tavoitteena parantaa syyskuussa juoksemaani aikaa, punnersin ihan älyttömästi ja osallistuin ekaa kertaa NaNoWriMoon.

Viime vuonna jätin NaNoWriMon väliin, koska työrintamalla oli kiireistä. Kun kirjoittaa työkseen, vapaa-ajalla haluaa tehdä muuta kuin hiki hatussa naputella puisevaa romaanintekelettä. Tänä vuonna päätin ottaa haasteen jälleen vastaan ja kaduin sitä jo ennen kuin olin ehtinyt kirjoittaa sanaakaan. Miksi pitää saada päähänsä kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanaa? Miksi päätöksestä ei voi luopua? Koska totta puhuen ketään ei kiinnostaa pätkääkään, saanko minä tuon sanamäärän täyteen vai en. Mutkun.

Takana on kuusi päivää, joista puolet on ollut sellaisia, ettei kirjoittaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Parina päivänä meinasin skipata koko homman ja yrittää kiriä muina päivinä puuttuvan sanamäärän kiinni. Mutta jotenkin löysin joka kerta itseni avonaisen word-dokumentin äärestä kirjoittamassa.

Tällä hetkellä olen aikataulussa eli viidesosa on jo kirjoitettu:

Mutta kylläpä ahdistaa, että jäljellä on vielä liki 40 000 sanaa. Ja 25 päivää (tämä päivä mukaan lukien)! Ei jumatsuikka. Jotenkin ajattelin, että NaNoWriMoon osallistuminen auttaisi minua selviytymään marraskuusta helpommin, mutta nythän tämä kuukausi vasta pitkältä ja tuskaiselta vaikuttaakin.

Pari päivää ennen marraskuuta päätin lennosta vaihtaa tarinaa. Olin jo suunnitellut tarkkaan, mistä kirjoitan, mutta sitten muutin mieltäni. Mielessäni pyörii trilogia, jonka toista osaa nyt siis kirjoitan. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä osaa ja itselleni asioita selventääkseni päätin kirjoittaa tämän osan ensin. Ensimmäistä osaa ei siis vielä ole olemassa muualla kuin päässäni ja kirjoittamissani muistiinpanoissa.

Mutta kuten jokunen postaus aiemmin taisin todeta: ei tässä parempaakaan tekemistä ole kuin kirjoittaa kirjaa. Sosiaalinen elämäni on täysin kuollutta. Odotin tältä syksyltä kivoja kohtaamisia ja hauskoja viikonloppuja, mutta nyt kävi näin, että öllötän kotonani viikko toisensa jälkeen yksin. Ennen oli sentään seuraa miesystävästä, mutta nyt parisuhdekin on kuollut ja kuopattu. Kai se jossain elämän ohjekirjassa on kirjoitettu, että erakoitumisen maksimoimiseksi tällaisessa tilanteessa tulee kirjoittaa kirja. Tai ainakin jokin sen tapainen. Mutta oispa kiva, jos joku kävisi joskus kylässä. Se on aika paljon sanottu minunlaiseltani omassa rauhassa viihtyvältä ihmiseltä, mutta ilmeisesti minullakin on rajani.

Missä paha ei kosketa

Minulla on takana yksi elämäni hirveimpiä viikonloppuja, kiitos ex-miesystävän. Hänessä on aina asunut valo ja pimeä, ja parina viime yönä olen kohdannut hänen pimeytensä synkimmillään kuin koskaan aiemmin.

Luulin jo kaiken olevan menossa parempaan, mutta eihän sellainen käynyt. Kun pimeys ja hulluus valtaa ihmismielen, kaikki muu menettää merkityksensä. Ihmisistä tulee petoja, joiden sielu on tyhjä myötätunnosta.

Ei enää koskaan.

---

Menin tänään kundaliinijoogaan mieli palasina. Pelkkä joogakoulun ilmapiiri sai kyynelet silmiin. Olin turvassa. Nämä ihmiset tahtovat minulle pelkkää hyvää. Puolentoista tunnin aikana mieleni täytti tyyneys ja otin sisimmässäni ensimmäisen haparoivan askelen kohti hyväksyntää.

Sinä löit minut maahan, mutta minä löydän aina keinon päästä jaloilleni. Se on lupaus minulle, minulta. Eikä sitä lupausta tee tyhjäksi kukaan.

Sininen olo

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Pari päivää on väsyttänyt tosi paljon. Luulin sen johtuvan vain siitä, että olen nukkunut liian vähän ja liikkunut liikaa, mutta ilmeisesti pitkään kestäneen hyvän olon jälkeen olikin aika tulla hieman alaspäin.

Eilen itkin jotain tyhmiä ja mitättömiä asioita. Tänään tulin kotiin kahvakuulatunnilta, ja kun ulko-ovi sulkeutui takanani, rupesin vain itkemään. Kaappasin kissan sohvalta syliini ja kuuntelin sen hurinaa poskeani vasten ja annoin kyynelten tulla.

Mielellä on jotain asiaa. Niinhän sillä aina. Pitänee nyt vain antaa itselleen taas aikaa. Ja jotenkin omituisella tavalla tämänkertainen melankolia tuntuu hyvältä vaikka tekeekin hieman kipeää. Puhdistavalta.

Olen kuunnellut pitkän tauon jälkeen Sigur Rósia. Se musiikki jos mikä antaa sielulle tilaa. Ja huomenna aamulla menen joogaan. Sunnuntaille olen suunnitellut kundaliinijoogaa. Pelottaa jo valmiiksi, mitä patoja siellä mahtaakaan aueta.

Tarpeellisia kaiketi.

Taikuutta

Heräsin aamulla kuin persiille ammuttu karhu. Kiukutti, ahdisti ja motkotutti. Pyörin aikani ikeessäni, minkä jälkeen levitin joogamaton lattialle ja joogasin 25 minuuttia Namaste joogan ohjaamana. Nyt on selkeästi seesteisempi olo. Joogalla on ihan uskomaton vaikutus. Onneksi sitä saa tänään lisää. Viideltä on lämpöjoogatunti ja tällä kertaa lempeää hathaa. Ihanaa!

Liikuntaviikko 13

[Musiikki: Pink - Truth About Love]

maanantai

30 x punnerrus

2,6 km kävely, 30 min

10,3 km hiihto, 1:24:09

tiistai

30 x punnerrus

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

vapaa

torstai

30 x punnerrus

4,0 km kävely, 45 min

2000 m uinti, 1 h 10 min

perjantai

2,3 km kävely, 25 min

ratsastus, 1 h 40 min

lauantai

30 x punnerrus
putkirullaus, 30 min

7,2 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

sunnuntai

30 x punnerrus

10,8 km kävely, 2 h

ratsastus, 1 h 35 min

Kävinpä pitkästä aikaa juoksemassa. Olen viime aikoina nähnyt usein unta juoksemisesta, ja vaikka suurimman osan ajasta hyväksynkin sen, että täysipainoinen juoksuharrastus on tällä hetkellä minulle mahdotonta, sisälläni on taas herännyt suunnaton kaiho juoksemaan.

Lähdin varovasti liikkeelle: vuorotellen 2 minuuttia kävelyä ja 2 minuuttia juoksua. Jalkoihin laitoin pitkästä aikaa Vomerot. Odotukset olivat suuret. Kotiin palasin kipeän polven kanssa. Märkää rättiä kasvoille ja niin edelleen.

Loppuvuodesta yhdistetyt kävely- ja juoksulenkit sujuivat aika ok. Etenin jopa hurjiin neljän minuutin juoksupätkiin, joiden lomassa aina kävelin kaksi minuuttia. Nyt ei vain jostain syystä onnistunut. Ehkä jokusen kuukauden tauko vaikutti, ehkä se polvi siitä taas tottuu. Ehkä, ehkä, ehkä. Ahdistaa.

Lauantai-illan podin polvea. Sain tekstiviestin Ykän omistajalta, joka kysyi, voisinko käydä ratsastamassa Ykällä seuraavana päivänä, kun kukaan muu ei oikein ehdi tai pysty. Suostuin, koska perjantainakin oli kivaa. Aurinkoa, rauhalliset ja lumiset metsätiet, alla hyvä hevonen. Sama resepti myös tänään. Helpotti.

Kävelin tallille ja takaisin yhteensä 10,8 kilometriä. Käsittämätöntä, että tuollaisen matkan kävely onnistuu pitkälti ongelmitta, mutta 13 kahden minuutin juoksupätkää saa polven tulistumaan.

Onneksi ovat hevoset. Ne saavat aina unohtamaan murheet. Laukkaa auringon paistaessa kasvoille. Vapautta.

Kun joku toinen kantaa, kun itse ei pysty.

Asioiden tapa

Pari viikkoa on mennyt hiljaiselon vallassa. Olen ollut aika väsynyt ja nuutunut. Otin vastaan aika vaativan käännöstoimeksiannon, jonka deadline on jo helmikuun alussa. Aluksi ahdisti työn laajuus, sitten ahdisti kun tajusin, että työn hoitaminen edellyttäisi minulta 60-tuntisia työviikkoja, ja sitten vasta ahdisti, kun puskin läpi jokusen 10-12-tuntisen työpäivän itku kurkussa ja tajusin, että tätä tämä on seuraavat reilut kaksi kuukautta. No, joku järki sentään otti onneksi vallan ja ilmoitin toimeksiantajalle, että en selviydy tästä työstä helmikuuhun mennessä. Ehdotin, että etsittäisiin teokselle toinenkin kääntäjä, joka ottaisi siitä puolet hoitaakseen. Kyse on nimittäin tietokirjasta, joka koostuu erillisistä asiatekstiartikkeleista, joten sinänsä ei haittaa, vaikka työhön osallistuu useampi kääntäjä. Toimeksiantaja oli onneksi tosi myönteinen ja asia hoitui. Nyt oma työtaakka on järkevän kokoinen, ja oma mieli iloisempi.

Mitäs muuta... Viime viikon keskiviikkona kävin vaa'alla, joka kertoi painoksi 81,6 kiloa (BMI 26,0). Edellisessä postauksessa pohdin vaa'an hylkäämistä joksikin aikaa, ja olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että se on tällä hetkellä viisasta. On pakko saada tuo mielessä kieppuva oravanpyörä pysäytettyä ja rentoutettava painonhallinta. Silloin kun onnistuneesti pudotin painoa, laihduttaminen oli kivaa. Oikeasti! Siitä tuli hyvä mieli. Nyt painon kanssa tappelu on ollut, no, nimenomaan tappelua. Väkisin vääntämistä otsa rypyssä, ja eihän siitä silloin tule paskaakaan. Nyt olen sen ymmärtänyt, miksi aikoinaan onnistuin. Koin laihduttamisen positiivisena asiana, ihanana matkana kohti onnellisempaa minää. Mutta jos laihduttaminen on pelkkää numeroiden tuijottamista, se ei kanna loppuun asti.

Kaiken märehtimisen keskellä viime kuukausiin on mahtunut myös hyviäkin hetkiä. Olen vähitellen lisännyt juoksun osuutta kävely-/juoksulenkeilläni, ja torstaina kipitin jo neljän minuutin pätkiä. Lenkkeilin osittain saman reitin, jota hyvinä polviaikoina juoksin säännöllisesti. En ollut juossut niitä teitä pitkään aikaan, ja torstaina koin taas pitkästä aikaa sen hurmaavan olon ja kehon täyttävän onnen, kun tunsin, miten tähdet syttyivät silmiini. Ne hetket salpaavat hengen, kun aistii koko universumin ympärillään ja miten maailmankaikkeus auttaa meitä matkallamme. (Kyllä, olen alkemistini lukenut.) Sellaisina hetkinä kaikki on mahdollista. Kaikki järjestyy vielä. Pitää vain olla kärsivällinen.

Sitten satoi lumi. Se on sekä ihanaa että kaihoisaa. En osaa tarkalleen sanoa, miten juoksutreeneilleni nyt käy, sillä Vomerot eivät pidä pakkaslumella ja maastojuoksu-Lahareiden vaimennus ei välttämättä riitä nirsolle polvelleni. Mutta mennään hetki kerrallaan. Kohta pääsee hiihtämään ja hihittämään itselleen kaikissa niissä typerissä Suolijärven ylä- ja alamäissä. Kohta on uusi vuosi, joka on täynnä mahdollisuuksia löytää uusia tapoja voittaa itsensä ja olla onnellinen. Sitä kohti.

PCOS ja painonhallinnan vaikeus

[Musiikki: Brooke Fraser - Flags]

Pöhöolossakin nousin perinteiselle keskiviikkovaa'alle, ja olikin oikein mieltä ylentävää tuijottaa lukemaa 81,2 kg (BMI 25,9). Voi elämä, armahda. Ahdisti! Yritin siinä sitten toitottaa itselleni, että jos viime viikolla painoit 79,6 kiloa, niin et taatusti ole voinut lihoa seitsemässä päivässä 1,6 kiloa. Edelleen ahdisti!

Kävin maanantaina sauvakävelemässä viisi kilsaa, sillä päätin aloittaa kävelemään säännöllisesti, jotta tuo polvi saisi ärsykettä ja älyäisi vahvistua. Minähän olen siis puolen vuoden ajan vältellyt kävelyä ja juoksua muutamia epätoivoisia juoksuyrityspyristelyjä lukuun ottamatta. Tiistaina päivällä polvessa oli leposärkyä ja minua ahdisti ja ketutti, että on se jo saatana, kun ei sauvakävelemässä voi käydä, kun polvi äimistyy. Jostain syystä tiistai-illan kävelymatkat uimahallille ja takaisin sekä uiminen rauhoittivat polven, ja se tuntui taas paremmalta. Kokonaisuudessaan liikunta tuntuisi tekevän polvelle hyvää, vaikka se välillä kimmastuukin.

No, tämä nyt oli tällaista jotain itsellekin hämäräksi jäänyttä alustusta itse asiaan.

Viikon sana on joka tapauksessa ollut ahdistus. Sekä polvi että paino ahdistavat, ja pitkältihän nuo ahdistuksen aiheuttajat kulkevat käsi kädessä. Totuus on se, että vaikka keskiviikon painotulos johtuisikin turvotuksesta, minä lihon pikkuhiljaa. Ja se pelottaa ihan hirveästi. On niin aseeton olo. En mielestäni syö sen enempää kuin esimerkiksi silloin kuin laihduin. Liikun edelleen paljon. En ole polvesta huolimatta jymähtänyt sohvannurkkaan, vaan olen - vaikkakin välillä hieman pitkin hampain - kääntynyt uusien liikuntalajien puoleen: Puolen vuoden sisällä olen pyöräillyt enemmän kuin varmaan koko elämäni aikana. Olen ottanut tavaksi käydä kerran viikossa uimassa. Olen jopa kokeillut jotain älytöntä vatsatanssia, jossa olen ihan tajuttoman huono!

25-aikoina vannoin, etten ikinä enkä koskaan enkä varmasti kaiva esiin PCOS-korttia, kun tuntuu, että painoasiat menevät päin persettä. Tällä viikolla on kuitenkin ollut niin kurja mieli, että on ollut pakko ymmärtää, että jotkin asiat vain ovat niin kuin ovat, eikä niitä pysty hautaamaan pois, vaikka kuinka tekisi mieli. Lueskelin pitkästä aikaa PCOS:aan liittyviä artikkeleita. Valaistumisen hetki oli sekä helpottava että hivenen masentava.

PCOS lisää kehon insuliiniresistenssiä. Kroppa tuottaa sen takia normaalia enemmän insuliinia. Insuliini puolestaan varastoi rasvaa rasvasoluihin ja estää lihaksia polttamasta rasvaa. Fysiologinen fakta on se, että käytännössä PCOS-naisen keho taistelee laihtumista vastaan ja edesauttaa lihomista. En ole koskaan halunnut käyttää PCOS:aa tekosyynä kiloihini, enkä aio tehdä sitä vastaisuudessakaan. Olenhan itse elävä esimerkki siitä, että PCOS:sta huolimatta laihtuminen voi onnistua. Mutta on myös muistettava oman kehon rajat eikä solvata itseään, jos painonhallinta takeltelee, vaikka tuntuu, että tekisi kaiken oikein.

Ja miten polvi sitten kytkeytyy tähän kaikkeen? Kondromalasia on puolen vuoden ajan rampauttanut juoksuharrastukseni tyystin. Uskon, että minun kohdallani juoksun laihtumista edistävä vaikutus ei liity pelkästään kulutettuihin kaloreihin. Olen varma, että koska juoksu on niin tehokas ja intensiivinen liikuntamuoto, se korjasi insuliiniresistenssiäni normaalimpiin lukemiin. Ja siten auttoi minua laihtumaan ja hallitsemaan painoani. Vaikka pyöräilen, uin ja ratsastan ja ylipäätänsä liikun paljon, mikään laji ei ole antanut keholleni samaa kuin mitä juoksu antoi, kun kolmesti viikossa palasin kotiin naama tulipunaisena, hiukset läpimärkinä ja hikikarpalot poskilleni suolaisiksi vanoiksi kuivuneina. Juoksu murjoi sokeriaineenvaihduntaani turpaan ja pakotti sen ruotuun.

Ymmärrys oman kehon toiminnasta auttaa minua hyväksymään tilanteeni paremmin. Mutta siitä huolimatta en halua enkä aio lihoa takaisin yli 90-kiloiseksi. En aio itsesäälissäni ja masennuksenpuuskassa mennä kieriskelemään suklaakastiketynnyriin. Yritän nyt koota itseni ja rauhoittua, löytää mielelleni tasapainon. Otan askelen kerrallaan. Päivän kerrallaan.

Tällä hetkellä pelkkä painon paikallaan pitäminen tuntuu vain niin paljon vaikeammalta kuin mitä vajaan 20 kilon laihduttaminen koskaan oli.

Murtuva pato

[Musiikki: Kate Havnevik - You]

Voi yö. Niin paljon taas mielen päällä. Murheita, epätietoisuutta, huolta. Miten auttaa toista ihmistä, kun on niin aseeton olo. Miten osata päättää, mikä olisi itselle paras vaihtoehto.

Pimenevät illat. Kylmyys. Pelko. Tuleeko syksystä ja talvesta tuskallisen vaikea. Riittääkö energia. Mistä ammentaa voimaa, kun jo nyt tuntuu kuin olisin mustassa tynnyrissä, josta en pääse kokonaan ylös.

Yritän pitää itseni kiireisenä, ettei jää aikaa jäädä sänkyyn makaamaan.

Mytty sisällä kasvanut niin suureksi, että kyynelkanavien sulkeminen ei niin vain onnistu. Lähteen tunnistaminen käynyt liki mahdottomaksi.

Kaipaus kesäniityille. Auringon valaisemaan hetkeen, kun järvi oli tyyni ja hetken ajan saattoi hengittää. Peläten kuitenkin tulevaa.

Sieltä se kuitenkin tulee.

Hengitä syvään.

Rohkea askel, kurja mieli

Kävin aamulla vaa'alla, vaikka oli tarkoitus vältellä kapinetta vielä ensi keskiviikkoon saakka. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ei se totuus poispäin katsomalla miksikään muutu.

Mökillä tuli siis syötyä ihan sikana. Suklaata, karkkia, keksiä, jätskiä... Voi taju. Turposin silmissä, ja tokihan osa siitä oli pelkkää nestettä, mutta ei niillä syömisillä vararengas voi olla kasvamatta.

No, paino oli joka tapauksessa tänään 80,7 kiloa (BMI 25,8), ja kolmen kilon kevennykseni saa entistä surkuhupaisampia piirteitä. Sarjassamme "eihän tästä mitään tuu". Vielä 200 grammaa, niin kolmen kilon kevennys muuttuu viiden kilon kevennykseksi. Argh.

Kauhea farssi.

Sama virsi aina, mutta silloin kun pystyin kunnolla juoksemaan, kaikki oli niin helppoa. Sain syödä suklaata lihomatta. Laihduinkin. Nyt tämä on kamalan vaikeaa. Syöminen on ollut aina se akilleen kantapääni, ja sitä se edelleen on. On sitä paitsi paljon kivempaa syödä suklaata ja juosta kuin maata paikoillaan syömättä mitään. Pitäisi opetella tuo jälkimmäinen taito. Saisi polvi levätä. Enkä koko ajan olisi estämässä sen paranemista. Ehkä vielä jonain päivänä jopa pääsisin taas kunnolla treenaamaan juoksua. Tai edes pyöräilemään.

Nyt kirkkovenettää. Ja itkettää.