Ajatuksia kahvakuulaurheilun SM-kilpailuista

Olen nyt korissut ja kärissyt flunssassa viikon verran. Viime perjantaina alkoi kurkkukipu ja kävin vielä illalla kuulatunnilla nostamassa syksyn ennätystuloksen, kun tempaisin 18 kilon kuulalla ensimmäisen kerran täyden kymmenminuuttisen ja 123 toistoa. Ajatuksena oli, että joko se flunssan alku lähtee sillä tai sitten tauti iskee kunnolla päälle. Kävi sitten jälkimmäinen ja sunnuntaina iski vuosituhannen kurkkukipu, joka pakotti nukkumaan istualtaan, puuroutti puheen ja vaikeutti nielemistä niin, että hyvä kun sain vettä juotua. Eilen kävin verikokeissa ja nieluviljelyssä, mutta tulokset olivat negatiiviset: ei merkkiä angiinasta vaan astetta ärhäkämpi virustartunta siis kyseessä. No, kai tässä eloon jäädään.

Ärsyttää katkonainen treenisyksy. Alkusyksystä podin kesymmän flussan ja kuukausi sitten iski alaselkään julmettu noidannuoli, joka pysäytti treenit liki kahdeksi viikoksi. Lisäksi on ollut koulua ja ties mitä kissanristiäisiä ja pikkujouluja. Juuri kun aloin selkätauon jälkeen olla taas hyvässä vireessä, tärähti tämä tauti päälle. Minulle sopii parhaiten tasainen, suht tiivis treenitahti. Jo puolen viikon tauko veltostuttaa lihakset ja paras kuulatuntuma katoaa. Käyntiin pääseminen vie viikon tauon jälkeen viikon tai kaksi.

Kuva: V. Liimatainen

Kahvakuulaurheilun SM-kilpailut käydään Haapajärvellä 25.–26.2.2017. Tavoitteena on rikkoa 300 pisteen raja biathlonissa (16 kg) ja kivuta palkintopallille. Vaikka treenisyksy on ollut rikkinäinen, tavoite on ihan realistinen. Syyskuun Lahden Gentain kisoissa tempauksen ja työnnön yhteistulos oli 282. Työntöjä kertyi 133 ja tempauksia 149. Kovasti yritin ehtiä saada 150 toistoa täyteen, mutta ei se viimeinen peijakas ehtinyt, kun aika loppui kesken. Oikealla oleva kuva on otettu tempauksen ekan viisiminuuttisen aikana, sillä nostan siinä vielä vasemmalla kädellä. Minulla ei ole mitään järisyttäviä puolieroja, mutta tykkään aloittaa tempauksen aina vasemmalla kädellä, joka on minulla se aavistuksen heikompi. Jos pääsen sillä yli neljän ja puolen minuutin, tiedän pystyväni vetämään täyden ajan. Sillä on psykologisesti ihan valtava merkitys, koska ainakin itselle kädenvaihdon jälkeen iskee tuskastuminen, että eikö tämä koskaan lopu, kun tuntuu että koko homma alkaa tietyllä tavalla alusta. Mutta kun tietää, että vuorossa on se vahvempi käsi, ja kun malttaa ottaa yhden toiston kerrallaan ja luottaa omaan voimaan ja jaksamiseen, maaliin pääsee lopulta.

Nyt siis toivon aikaisena joululahjana, että saan treenata seuraavat kolme kuukautta säännöllisesti ja tasaisesti. Tulevat SM-kisat ovat minulle oikeasti iso juttu, koska verrattuna aiemmin tänä vuonna käytyihin SM-kisoihin nyt minulla on oikeasti mahdollisuus pärjätä ja jopa voittaa oma sarjani. Takaraivossani huutaa edelleen se vanha ja sitkeä peikko, että ei minusta ole urheilijaksi, tällaisesta ikuisesta läskistä. Voitolla olisi minulle ihan käsittämätön symbolinen merkitys. Jo pronssisen arvokisamitalin ripustaminen kaulaan tuntuu silkalta utopialta. Mutta niinhän se unelmat on tehty toteutettaviksi.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Stressiä, liikuntaa ja terveyttä

Olen ollut ruhtinaalliset pari viikkoa lomalla. Ensi viikon maanantaina palaan töihin, ja elo-syyskuun vaihteessa alkaa jälleen koulu. Onneksi minulla on enää muutamia hajakursseja jäljellä, joten ehdin luultavasti tehdä koko syksyn noin neljää työpäivää viikossa. Työpaikkani on tällä hetkellä melkoisen varma, ja saisin jäädä sinne kokopäiväiseksi milloin tahansa, mutta aion ehdottomasti pusertaa tuon koulun loppuun, sillä tradenomitutkinto on kuitenkin niin passeli tämän nykyisen kansainvälisen viestinnän tutkintoni kanssa, että olisi sulaa hulluutta jättää se kesken, kun 210 opintopisteen köntästä puuttuu enää 50 pistettä.

Mutta olin lähellä näännyttää itseni hengiltä menneen vuoden aikana. Nyt kun olen ehtinyt edes hieman hengähtää, olen tajunnut miten jäätävälle stressille olen itseni altistanut. Yhdellä kesäkuisella joogatunnilla makasin matolla itku kurkussa ja pyysin toistamiseen itseltäni anteeksi. Samalla tunsin pohjatonta kiitollisuutta kehoani kohtaan, miten se on urheasti jaksanut joka päivä kuljettaa minua eteenpäin. Sillä totuus on, että ilman menneiden vuosien aikana rakentamaani vankkaa peruskuntoa ja liikuntaharrastuksiani, joista pidin kiinni etenkin silloin kun aikaa tuntui kaikkein vähiten olevan, olisin kuukahtanut ennen aikojani. Puoleen vuoteen minulla ei ollut ainuttakaan, ei ainuttakaan vapaapäivää. Eihän se millään muotoa ole kestävä tilanne, ei vaikka olisi kuinka hyvässä fyysisessä kunnossa, koska jossain vaiheessa henkinen kestokyky romahtaa.

Nyt yritän rakentaa alkavan syksyn ja tulevan talven niin, etten kasaa itselleni liian raskasta painolastia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alan pikkuhiljaa tehdä pesäeroa käännöstöihin. Ajatus tuntuu pahalta, sillä kääntäminen oli aina se unelma-ammattini, jota rakastin ja rakastan, mutta tässä tilanteessa kaikkein viisainta on nyt keskittyä kirjanpitoon, jota voin tehdä Ihan Oikeassa Työpaikassa, ja koulun saattamisessa loppuun.

---

Kävin eilen luovuttamassa verta, ja ensimmäinen hemoglobiinimittaus antoi lukemaksi 120 (naisilla luovutuksen alaraja on 125). Onneksi uusintamittauksella saatiin vähän korkeampi lukema ja pääsin luovuttamaan. Mutta sain mukaani 20 päivän rautakuurin. On muuten elämäni ensimmäinen. Minulla on aina ollut hyvä hemoglobiini, mutta nyt kun mietin noita aiempia verenluovutuskertoja, arvot ovat koko ajan olleet hiipumaan päin. Aktiivinen liikunta ja varsin kasvispainoitteinen ruokavalio ovat pikkuhiljaa nakertaneet rautavarastoja. Etsinkin netistä tietoa rautapitoisista ruoista, ja esimerkiksi palkokasveja ja cashewpähkinöitä syön päivittäin, mutta sitten tajusin, että illan pääaterian ohessa saatan juoda puolikin litraa maitoa, ja maidon kalsium vaikeuttaa raudan imeytymistä. Olen muutenkin pohtinut viime aikoina maidosta luopumista, sillä eläinten hyväksikäyttö ja kärsimys tuntuu niin sietämättömän pahalta, joten ehkä saan tästä vain lisäpontta. Mutta oli miten oli, pitää nyt olla tarkkana noiden rauta-arvojen kanssa. Joku anemia tästä vielä puuttuisi.

---

Liikunnan osalta kesä on mennyt pitkälti joogan ja pyöräilyn merkeissä. Pari kertaa viikossa on ollut kahvakuulaa. Tiistain kahvakuulaurheiluvuoroilla treenasin läpi kesän tempausta 18-kiloisella. Aloitin parin minuutin seteistä, ja kaksi viikkoa sitten jaksoin seitsenminuuttisen, jonka aikana tempaisin tasan sata kertaa. Koska kuulavuoroja oli kesällä aika hintsusti, tavoitteeni oli lähinnä ylläpitää kuntoa ja tempaustuntumaa, kasvattaa otevoimaa ja samalla vähän totutella painavampaan kuulaan. Elokuun puolivälissä palataan onneksi taas normaaliin kuula-arkeen, kun tiistain ja torstain vuorojen lisäksi perjantain vuorot jatkuvat. Syksyn ensimmäiset kisatkin siintävät jo syyskuun 17. päivä. Alustavasti olen miettinyt, että osallistuisin 16-kiloisella biathloniin. Siinä mielessä liikuntakesä on ollut ihan onnistunut, sillä olen käynyt paljon dynaamisilla joogatunneilla kuten astangassa ja vinyasa flow'ssa, joissa tietynlainen voima ja jäntevyys on kehittynyt, ja toisaalta taas letkeillä yin- ja hathatunneilla huoltamassa kehoa. Kundaliinijoogassa olisin halunnut ehtiä käymään useammin, mutta iltatunnit menivät aina päällekkäin kuulatuntien kanssa, ja aamutunneille en taas töiltä päässyt. Pyöräilyt ovat enimmäkseen koostuneet työmatkapyöräilystä. Työpaikalle on seitsemän ja puoli kilometriä, joten päivässä siitä kertyy sopivat 15 kilometriä.

---

Varasin ajan verikokeisiin kahden viikon päähän. Menen mittauttamaan kolesterolin ja verensokerin. Edellisen kerran kävin kolesterolimittauksissa kaksi vuotta sitten, ja pahoin pelkään, että arvot ovat saattaneet mennä huonompaan suuntaan, sillä paino on noussut ja olen mätöstänyt herkkuja liikaa. No, se selviää sitten. Eipähän tuo pieni potku persuuksille tekisi pahaa tässäkään asiassa. Tasapaino on ollut hukassa vähän kaikessa parin viimeisen vuoden aikana, mutta ehkäpä alkava syksy toisi mukanaan niin mielenrauhaa kuin tasapainoa fyysiseen hyvinvointiin. Sitä toivon ja siihen uskon.

Kuntotestattu

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Boxes]

Näistä nyt on ehtinyt vierähtää jo jokunen viikko, mutta kävin yksi torstai köpöttelemässä elämäni ensimmäisen Cooperin testin ja samana iltana oli kahvakuulassa legendaarinen WKC-testi.

Cooperin testissä onnistuin nipin napin ylittämään hyvän alarajan. Minun ikäiselläni naisella testissä riittää hyvään luokitukseen 2000 metriä, ja ylitin tuon peräti 50 metrillä. Olen iloinen ja tyytyväinen! Siihen nähden, miten vähän olen juoksua viime vuosina harrastanut, tuo oli törkeän hyvä tulos. En siis ole koskaan aiemmin Cooperia juossut, sillä meillä oli koulussa aina 1500 metrin juoksu, joka sekin oli kyllä ihan karmiva kokemus. Työpaikan puolesta avautui mahdollisuus juosta Cooper valvotuissa oloissa Pirkkahallissa, joten päätin sitten tarttua tilaisuuteen.

Myöhemmin samana päivänä koeteltiin kuulatunnilla toisenlaista kestävyyttä. Seuran perinteisiin kuuluu vetää WKC-kuntotesti kahdesti vuodessa aina toukokuussa ja joulukuussa. Testi koostuu viidestä kuuden minuutin setistä, joiden aikana saa vaihtaa vapaasti kättä ja jokaiseen settiin saa valita haluamansa kokoisen kuulan. Minun tämän kevään tulokseni ovat tässä:

1. Rinnalleveto / 22 kg / 120 toistoa / 330 pistettä
2. Rinnalleveto + punnerrus / 14 kg / 60 toistoa / 105 pistettä
3. Työntö / 14 kg / 120 toistoa / 210 pistettä
4. Tempaus / 14 kg / 113 toistoa / 197,75 pistettä
5. Vauhtipunnerrus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä

Pisteitä saa siis kuulan painon ja toistomäärän mukaan. Yhteensä keräsin 1022,75 pistettä ja kiloja nousi ilmaan kaikkiaan 8182. Ei pöllömpää! Jos WKC ja pisterajat kiinnostavat enemmän, lisätietoa löytyy esimerkiksi täältä. Jos tarkkoja ollaan, tuo tempaus pitäisi virallisesti tehdä puolitempauksena (eli kuula tuodaan yläräkistä rinnan kautta alas) ja maksimitahti on 18 toistoa minuutissa. Meillä on kuitenkin katsottu mielekkäämmäksi tehdä se halutessaan tempauksena ja maksimitahti on saanut olla sen 20 tahtia minuutissa. Siksi olen laskenut tuohon yhteispistemäärään nuo tavallaan yli menneet viisi toistoa. Olen nyt kahdesti rikkonut tuhannen pisteen rajan, ja katsee alkaa siintää seuraavassa 1080 pisteen rajapyykissä. Olen laskenut, että sitä varten pitäisi nostaa ainakin kolmessa erässä kuulakokoa. Olenkin aloittanut henkisen valmistautumisen siihen, että joulun alla teen rinnallevedon 24-kiloisella, rinnalleveto + punneruksen 16-kiloisella ja vauhtipunnerruksen 14-kiloisella kuulalla. Siitä tulee varmasti ihan älyttömän kiwaa.

Mutta jottei elämä olisi liiaksi rehkimistä ja naama punaisena pöhistelyä, olen tänään menossa lötköttelyjoogaan. Ostin tänäkin kesänä vanhan tutun Om Yogan kesäkortin, jolla saa joogata kesäkuun alusta elokuun loppuun niin paljon kuin sielu sietää, ja tänään aion mennä lempeään hathajoogaan ja yin-joogaan. Pääsin tuossa keväällä hyvään astangarytmiin, mutta tällä hetkellä keho ja mieli vetävät rauhallisten joogatuntien puoleen. No, selätin toki viime viikolla kaksi vuotta kestäneen vinyasa flow -trauman ja olen käynyt hikoilemassa ja tärisemässä kyseisellä tunnilla jo kahtena maanantaina peräkkäin, mutta esimerkiksi keskiviikon astanga mysoren olen jättänyt parina keskiviikkona väliin ja mennyt sen sijaan lämpö-yiniin. Tykkään, kun tuolla on niin julmetusti erilaisia joogatunteja tarjolla, niin voi aina valita sen, mikä minäkin päivänä itsestä parhaasta tuntuu.

Ja huomenna olen menossa erityiselle lantionavauskurssille! Minulla on tosi kireät lonkat enkä pääse kunnolla edes puolilotukseen. Tuo kurssi kestää reilut kolme tuntia, ja toivon ja uskon, että saan sieltä hyviä vinkkejä ja keinoja, miten saisin avattua noita kireyskohtia.

Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Liekki

...mutta ehkä vielä jonain päivänä.

En olisi uskonut sen päivän koittavan näin pian! Edellisessä postauksessa manailin tempausta, ja miten kaukaiselta täyden kymppiminuuttisen tempaaminen 16-kiloisella möllykällä tuntuu.

Viime perjantaina tempaisin kahdeksan minuuttia ja 122 toistoa. Oli suhteellisen helppoa, voimiakin jäi.

Tänään olisi ollut tarjolla samainen kahdeksan minuutin rykäys, mutta kysyin valmentajalta, saako yrittää tehdä kymmenen minuuttia. Ei pistänyt vastaan. Vähän jänskätti, kun kymmenen minuuttia on pitkä aika, mutta olihan se kasiminuuttinen jo niin nähty, että pakko oli saada kokeilla.

Ja onnistuin! Vasemmalla tein 67 toistoa ja oikealla 70. Aloitin siis vasurilla ja vedin sen niin loppuun, että viimeisten toistojen aikana pelotti, pettääkö ote ja lentääkö kuula kädestä, mutta ei lentänyt. Pikkaisen ennen puoliväliä vaihdoin oikeaan käteen ja posotin menemään sillä loppuajan. Siihen jäi vielä vähän paukkuja, mikä lupaa hyvää ja kovempaa tahtia ensi kerralla.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen. SM-kisojen jälkeen olemme harjoitelleet pieniä tekniikkamuutoksia kuulan ala-asennossa, ja tulos on tässä. Yhtäkkiä pystyn tekemään täyden ajan ja reilusti enemmän toistoja. Voiman lisääntymisestä ei näin lyhyessä ajassa ole kyse, vaan kyse on puhtaasti paremmasta ja otevoimaa säästävästä tekniikasta. Jos olisin pystynyt SM-kisoissa tämänpäiväiseen tempaustulokseen, olisin voittanut biathlonissa oman painoluokkani pronssia.

Olen varonut kasvattamasta kunnianhimoani liikaa kahvakuulaurheilussa. Pelkään liikaa pettymistä, ja toisaalta minun on kauhean vaikeaa nähdä itseni ihan oikeana urheilijana. Kuulutan kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että kunhan tässä vain höntsäilen ja että näkisittepä niiden muiden tulokset. Mutta mitä jos minä voisin olla yksi niistä muista? Huipulle on matkaa, ja 137 toistoa on kaukana parhaimmiston tuloksista. Minusta tuskin tulee koskaan Suomen parasta nostajaa, mutta ehkä voisin olla yksi niistä hyvistä, keskitasoa selvästi paremmista.

Kun juoksin, juoksin aina omaa tahtiani. Ei minua haitannut olla puolimaratonilla viimeisten joukossa, sillä pelkkä puolimaratonin juoksu oli jotain niin huikeaa, että oli aivan yhdentekevää, jos joku juoksi matkan tunnin tai puoli tuntia minua nopeammin. Kahvakuulaurheilu on kuitenkin vaivihkaa herättänyt minussa liekin, että ehkä minun ei tarvitsekaan tyytyä pitämään peräpään sijoja. Ehkä minä voisin olla kerrankin se, joka taistelee kärkisijoista. Kahvakuulaurheilussa kehoni voima ja rakenne pääsee oikeuksiinsa. Kerrankaan en ole liian iso tai liian lihava tai liian kömpelö. Se tuntuu hyvältä.

Nokka kohti seuraavia SM-kisoja. Ja mitalia.

Elossa

[Musiikki: Of Monsters and Men - Beneath the Skin]

Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ongelmaksi on muodostunut, mitä kirjoittaa. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta paluu on tuntunut. Nyt minä sitten vain päätin kirjoittaa. Jotain. En edes tiedä mitä.

---

Osallistuin helmikuussa kahvakuulaurheilun SM-kisoihin. Huisia, käsittämätöntä, outoa. Joskus on vaikea ymmärtää, mistä pisteestä olen aikoinani lähtenyt ja miten olen tähän pisteeseen päätynyt. En ollut kisoissa paras, en todellakaan, en lähellekään. Mutta olihan se kokemuksensa jotain niin hienoa. Kilpailin lauantaina yhden kuulan long cyclessä (jossa yksi toisto koostuu rinnallevedosta ja työnnöstä) ja sunnuntaina biathlonissa. Kumpanakin päivänä kuulapaino oli 16 kg. LC:ssä tein oman uuden ennätykseni: 105 toistoa. Koko long cycleen osallistuminen oli ihan absurdia. Olen treenannut kyseistä lajia kunnolla viimeksi kesällä 2014 elokuun salikisoja varten. Silloin tulos oli 90 toistoa. On tässä vajaassa parissa vuodessa siis jotain tapahtunut, vaikka edellinen kymppiminuuttinen LC:tä oli juuri tuolloin elokuussa 2014.

Biathlonissa rikoin niin ikään omia ennätyksiäni. Sekä työnnössä että tempauksessa. Työnnössä irtosi 126 toistoa ja tempauksessa 113 toistoa. Tempaus on aina ollut minulle puhdasta tuskaa, ja satasen ylittäminen oli pitkään kaukainen haave. Satanen meni rikki viime syksynä, ja nyt pääsin siitä reilusti yli. Täyttä kymmenminuuttista en edelleenkään pysty 16-kiloisella tempaamaan, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kisaviikonloppu oli joka tapauksessa mahtava. Meidän kisaporukkaamme kuuluu lisäkseni kolme loistavaa tyyppiä, joista on tietyllä tapaa muodostunut minulle perhe. Olen aina ollut vähän tällainen yksinäinen susi ja ulkopuolinen, mutta nyt minusta tuntuu, että ihan oikeasti kuulun porukkaan. Se tuntuu jotenkin tosi hyvältä.

(Oli meistä juttua Morossakin! Kääk.)

--

Viime kesästä saakka olen tuskaillut normaalia enemmän paino-ongelmia kanssa. Ainahan näiden iänkaikkisten kilojen kanssa sää ähertää, mutta vaikka aluksi luulin, ettei e-pillereiden vaihdosta koidu mitään ihmeellisempiä sivuvaikutuksia, lihoin parissa kuukaudessa viitisen kiloa. Syksyn ajan olin syömättä pillereitä lainkaan, koska toivoin, että se auttaisi paino-ongelmiin, mutta kattia kanssa. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että vika ei ollut uusissa pillereissä vaan vanhojen lopettamisessa. Aloitin nimittäin syödä noita uusia pillereitä uudestaan puolen vuoden pillerittömyyden jälkeen, eikä paino ole ollut moksiskaan. Tällä hetkellä keikun 85 kilon tuntumassa, ja kova taistelu on taas meneillään, että pääsisin takaisin sinne 78 kilon tuntumaan. Mutta ei ole helppoa, ei edelleenkään.

Tuossa pillerittömässä ajassa oli muuten ihan uskomatonta se, että kuukautiseni tulivat normaalisti! Olin oikeasti aivan varma, etten tule koskaan elämässäni kokemaan säännöllistä kuukautiskiertoa, mutta niin ne mokomat tulivat 27–40 päivän kierrolla. Syy, miksi aloin syödä pillereitä alkuvuodesta uudestaan, oli se, että PCOS:n oireet alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Toisin sanoen karvankasvu alkoi kiihtyä, ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, niin en vain halua enää palata niihin aikoihin, kun en esimerkiksi koulussa tahtonut kääriä hihoja, kun häpesin karvaisia käsivarsiani. Ja voi olla, että kuukautisetkin olisivat vähitellet muuttuneet taas epäsäännöllisiksi ja palanneet puolivuosittaiseen ja kuukauden kerrallaan kestävään rytmiinsä. Kiitos, mutta ei kiitos.

---

Opiskelen edelleen Tampereen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Toinen vuosi on kohta pulkassa ja suurin osa opinnoista on takana. Ensi vuodelle jää joitakin hajakursseja ja opinnäytetyö. Olen jatkanut koulun ohella töissä viime kesän työpaikassa ja päässyt kunnolla kiinni kirjanpitotöihin. Olen kiitollinen, joskin tämä kevät on ollut äärettömän raskas, kun en ole vielä täysin kyennyt luopumaan käännöstöistä. Kirjanpitotöitä teen viikossa 20–25 tuntia ja käännöstöitä noin 10 tuntia, ja opiskelen siihen päälle täyspäiväisesti. Onneksi olen saanut joitakin kursseja hyväksiluettua aiempien opintojen pohjalta, mutta onhan tämä ollut ihan tappoyhdistelmä. Vapaapäivä minulla on viimeksi ollut ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuosi meni vielä jollain mystisellä energialla ja voimalla, mutta nyt huomaan, että tahti alkaa hyytyä. Yritän vain sinnitellä tämän kuun loppuun, jolloin koulu jää kesäksi kuvioista pois. Seuraava etappi on kesäkuu, jolloin on nykyisen käännösprojektini deadline. Heinäkuussa minulla on enää huolehdittavani kirjanpitotyö! Suoraan sanoen koko ajatus tuntuu aivan utopistiselta ja epätodelliselta. Silloin minulla on ehkä aikaa pitää vapaapäiviä. Olisi tosi jees.

---

Jotta en varmasti pääsisi lepäämään laakereillani, muutamme ensi viikon lauantaina isompaan asuntoon. Ei tämä kaksiossa eläminen oikein sovi minunlaiselleni erakolle, jolla on järjetön oman rauhan ja tilan tarve. Muutamme siis kolmioon ja samalla takaisin Hervantaan, missä asuin ennen tätä nykyistä asuntoa nelisen vuotta. Hervannassa on hyvä asustella, ja treeneissäkin on taas helpompi käydä, kun ne ovat samassa kaupunginosassa. Meillähän ei vuokra nouse käytännössä lainkaan vaikka asuntoon tulee vajaa viisitoista neliötä lisää, ja kiinteistö on 20 vuotta nykyistä uudempi. Tämä nykyinen asunto on siis VVO:n asunto, ja se kertonee kaiken tarpeellisen.

---

Ihanaa on se, että meillä on nyt kaksi kissaa. Ostimme viime syksynä Kissojen Katastrofiyhdistykseltä pienen mustavalkoisen tyttökissan. Hirmuisen arkahan tämä maaseudulta kissapopulaatiosta pelastettu karvakerä aluksi oli, mutta nyttemmin siitä on kuoriutunut varsin kehrääväinen ja sylissä viihtyvä toveri. Vanhempi, maailman pehmein kissaystävä on siis yhä kuvioissa mukana. Ikää sillä on jo kunnioitettavat 11 vuotta ja yhteistä taivalta meille tulee ensi syksynä yhdeksän vuotta. Totuttautuminen uuteen lajitoveriin ei ollut täysin ongelmatonta, mutta onneksi nuo eivät ole tapelleet ollenkaan ja tulevat melko hyvin toimeen, vaikka vanhempi ei tuota uutta tulokasta ihan täysin sydänystäväksi olekaan ottanut.

--- 

Toivon, että minusta tulee vielä aktiivinen bloggaaja entisten hyvien aikojen tyyliin! Sitä odotellessa toivotan ihanaa kevättä kaikille teille lukijoille – jos teitä vielä on, haa. Muistetaan yhä vain pitää kiinni unelmista ja nauttia elämästä tässä ja nyt.