Kookosmaitopuuroa ja long cycleä

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Sulatin juhannuksena pakastimen ja heitin sieltä aimo läjän ikivanhoja ruokia menemään. Pelastin kuitenkin noin kuukausi sitten pakastamani kookosmaidot ja googlattuani turhaan kaikkia keksejä ja kakkuja, joiden reseptiin tarvittaisiin kookosmaitoa, päädyin tänä aamuna tekemään kookosmaitokaurapuuron. Törmäsin ideaan jossain internetin uumenissa, ja vaikken suurin kookoksen ystävä olekaan, päätin kokeilla. 

1,5 dl kookosmaitoa

1,5 dl vettä

1,5 dl kaurahiutaleita

0,5 tl suolaa

Keitä puuro ja syö se. Tuli aika jännän makuista, hyvää. Jos jääkaapissasi siis lojuu orpo onneton kookosmaitotörpsä, etkä tiedä minne sen sisällön laittaisit, kannattaa kokeilla kookosmaitopuuroa.

Haa, tuo oli muuten varmaan eka ruokaohje, jonka tässä blogissa olen koskaan jakanut. Ja nytkin se oli joku kaurapuuro-ohje! Kertoo paljon kyvyistäni kyökin puolella.

---

Viime viikolla oli juhannuksen takia vain yhdet kuulatreenit, joten sain valmentajalta juhannustehtäväksi seuraavan treenin: LC:tä 16-kiloisella 40 kertaa per käsi. Joskus toukokuun treeneissä teimme tuon saman tehtävän, ja se oli minun osaltani puhdas kärsimysnäytelmä. Oikealla kädellä homma sujui vielä suht hyvin, ja sain tehtyä sillä 40 toistoa viiteen minuuttiin. Melko pian kädenvaihdon jälkeen tuli täydellinen hyytyminen, ja viimeiset 20 toistoa vasemmalla olivat todella tiukassa. Välillä mietin jopa luovuttamista, sillä olin aivan loppu. Jollain sitkeydellä pusersin toiston yksi kerrallaan ja sain vasemmallakin vaaditut 40 toistoa kasaan. Kaikkiaan aikaa vierähti noin 12 minuuttia.

Kauhunsekaisin fiiliksin lähdin tänään suorittamaan samaa tehtävää. Aloitin tällä kertaa vasemmalla kädellä, joka on minulla se vähemmän vahva. Tällä kertaa 80 toistoa irtosi ajassa 9 min 30 sek! Halleluja! Elokuun kisoja ajatellen 90 toistoa kymmenessä minuutissa on varsin realistinen tavoite. Salainen haave on se sata, mutta katsotaan, minne kesä ja kunto vievät. Mutta sain tämän päivän nostoista kyllä todella paljon itseluottamusta, joka on ollut vähän hukassa. Jee.

Tänään on tarkoitus vielä mennä astangajoogaan. Ulkona on aika sateinen keli, joten saatan joutua turvautumaan bussiin, mikä ärsyttää kun olisi pyöräkin olemassa, mutta minkäs noille säätiloille mahtaa.

Spagaatista sivuraiteille

[Musiikki: Lana Del Rey - Ultraviolence]

Viime sunnuntain astangajoogassa tehtiin spagaattivenytyksiä, ja siitä innostuneena olen nyt tehnyt kyseisiä venytyksiä kotona peräti kahtena iltana. Tavoitteeni on joku kaunis päivä päästä sekä pitkittäis- että poikittaisspagaattiin. Ensiksi mainittu on huomattavasti lähempänä kuin sivuttain tehtävä, jossa pylly jää vielä noin 40 senttimetrin päähän lattiasta. Mutta aikoinani olen jokailtaisen venyttelyn tuloksena saanut lopulta kämmenet lattiaan, joten miksen voisi aivan yhtä hyviä venyä spagaattiinkin, kunhan vain jaksan harjoitella?

---

Juhannus sujui sen kummemmitta kommervenkkejä. En ollut missään mökillä tai juopottelemassa. Lauantain lötköttelin kotosalla ja seurasin pakastimen sulamista. Olen saanut jonkinlaisen rauhan loppukeväästä minut vallanneen ahdistuksen kanssa. Olen parin viime päivän aikana ymmärtänyt lopulta antautua melankolialle ja tarpeelleni vetäytyä omiin oloihini. Mieleni haluaa jostain syystä nyt kääntyä sisäänpäin, ja kaikki ärtymyksen ja ahdistuksen tunteet johtuivat luultavasti siitä, että kamppailin vastaan. Yritin kovasti olla seurallinen ja sosiaalinen, vaikka todellisuudessa kaipasin ympärilleni vain hiljaisuutta ja tilaa.

Monesti haaveilen, että osaisin olla normaali niin kuin yhteiskunta normaalin käsittää. Että osaisin asettua järkevään parisuhteeseen, hankkia ainakin yhden lapsen, säännöllisen toimeentulon ja oman asunnon. Että minulla olisi iso ystäväpiiri, jonka kanssa viettää trendikkäitä illanistujaisia. Välillä minuun iskee varmaan joku kolmenkympin kriisi, kun tajuan, että asun pienessä kaksiossa kissan kanssa enkä ole millään lailla "vakiintunut". Mutta kun mietin asioita, tajuan että tällä hetkellä haluan elämäni olevan juuri tällaista. Rakastan tätä vapautta, omaa rauhaa ja tietynlaista haahuilua. En ole vastuussa kellekään muulle kuin itselleni. Olen myös tajunnut, että haluan ihan oikeasti opiskelemaan syksyllä. Pääsykokeet olivat kesäkuun alussa, ja suoriuduin niistä mielestäni keskinkertaisemmin kuin koskaan ennen. En ole millään muotoa varma pääsystäni sisään, mutta toivon kovasti.

Välillä tämä erakkoluonteeni vähän pelottaa minua. Joskus mietin, hukuttaako se minut alleen, mutta toisaalta se on niin olennainen osa minua, että kai minun on vain kuljettava sen kanssa sovussa.

Aluksi piti kirjoittaa vain lyhyt päivitys spagaattisuunnitelmistani. Nämä yöt vain tahtovat olla vähän tämmöisiä, että ajatus kulkee selkeämmin ja itsestään tekee oivalluksia ihan eri tavalla kuin päivän hälyssä.

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Toisinto

It's a beautiful sound

When my life comes crashing down

- The Goo Goo Dolls: We Are The Normal

Miten minusta tuntuu, että kesäni menevät tätä nykyä joogatessa ja tunne-elämäni kolhuja paikkaillessa? Minun oli pakko päästää irti miehestä, joka on ehkä paras koskaan tapaamani mies. Fyysisesti ja toki osin myös henkisesti minun oli hyvä olla, mutta se kaikkein määrittävin osa minua repi toisaalle. Joskus lupasin itselleni, että mitä ikinä elämässäni teenkään, kuuntelen aina sisintäni. Minun on vain pakko luottaa, että se ohjaa minua oikeaan suuntaan.

Kyllä tämä silti ihan ahterista on.

Onneksi on tosiaan tuo joogakortti. On hyvä syy lähteä pois kotoa märehtimästä. Olen kesäkuun alusta lähtien käynyt jo viidesti joogassa, ja tänään menen taas. Ja jälleen astangaan. Kirjoittelin aiemmin, että rauhallisempi jooga on sitä, mitä nyt tarvitsen, mutta jostain syystä noista viidestä joogakerrasta kolme on ollut astangaa. Astangatunnit vain sattuvat olemaan sopivaan aikaan. No, mikäs siinä hikoillessa aurinkotervehdyksissä ja kaikissa staattisissa ja haastavissa asanoissa. Kasvaa voima ja kehonhallinta.

Huomenna menen ennen kahvakuulatuntia pilatekseen ja keskiviikkona pitkästä aikaa lempeään hathajoogaan. Siitä tulee ihanaa. Saa vain olla eikä tarvitse tehdä mikään, mikä tuntuu ikävältä.

Monta hyvää asiaa

Tänään kävin yin-joogassa. Se oli ehkä parasta vähään aikaan. Kävin sunnuntaina ja maanantaina astangassa, mutta tällä hetkellä tarvitsen ihan selkeästi rauhallisempaa joogaa. Pitkät, syvälle vaikuttavat venytykset saivat kehon ja mielen jännitystiloja aukeamaan. Kahvakuulatunneilla vien itseni alati voimieni äärirajoille, ja treeniin on tullut ihan uudenlaista tavoitteellisuutta ja kunnianhimoa elokuun kisoja kohti mentäessä. Sen vuoksi keholle lempeä liikunta on nyt ehdottoman tärkeää vastapainoa. Välillä on hyvä, kun ei tarvitse kilpailla yhtään kenenkään ja kaikkein vähiten itsensä kanssa.

Pyöräilin joogakoululle ja takaisin pienellä ja punaisella Tukaanillani. Oli lämpöinen keli, ja tuntui hyvältä pyöräillä. Minulla oli ylläni uusi, hienon vihreä urheilutoppi, ja ilahduin, kun tajusin, että olen edennyt lopultakin siihen pisteeseen, että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla hihattomassa paidassa ilman, että edes ajattelen asiaa. Tiedä sitten, johtuuko se kasvaneesta habasta vai itsetunnosta. Ehkä molemmista.

Hyviä asioita tapahtuu. Aion nyt entistä enemmän keskittyä siihen, mistä hyvä mieli lisääntyy.

Apea

[Musiikki: Jippu - Väärinpäin lentävät linnut]

Ostin Om Yoga -joogakoulun kesäkortin. Se tulee tarpeeseen, sillä olen ollut stressaantunut ja ahdistunut ja kaikkea kivaa. On taas väsyttänyt ihan pirusti. Aluksi pelotti, toistuuko viime syksyn painajainen, mutta tällä kertaa väsymys ei ole ollut samalla tavalla kokonaisvaltaista ja lamauttavaa kuin viimeksi. Keho tuntuu toimivan ihan normaalisti, joten tällä kertaa ahdistus on ihan puhtaasti päänsisäistä. Liekö se sitten pitkällä tähtäimellä parempi vai huonompi, en tiedä.

Työt ja opiskelu ahdistavat. Ahdistaa luopua unelma-ammatistaan, mutta tosiasia on se, että ei kääntämisellä elä. Tällä alalla ei ole TES:iä, ja se näkyy työehdoissa ja palkkioissa karmaisevalla tavalla. (Tässä välissä voisin kirjoittaa palopuheen ahdistuksestani sen suhteen, että ihmiset kerta toisensa jälkeen äänestävät vaaleissa kokoomusta, mutta olen niin solmussa ja syke valmiiksi äärirajoissa, etten kykene.) Ahdistaa lähteä uudestaan opiskelemaan, mutta minun on oikeastaan pakko, sillä käännösalan pakkoyrittäjyys ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Liiketalouden pääsykokeet ovat ylihuomenna, enkä ole koskaan lukenut mihinkään kokeisiin yhtä lepsusti kuin niihin. Opiskelutaitojeni ja yo-todistuksesta saamieni maksimilähtöpisteiden turvin uskon pääseväni sisään, mutta opiskelumotivaationi on aika alhainen.

Lisäksi minun on jotenkin supervaikea olla parisuhteessa. Tuntuu kuin sisimpäni olisi taas yksi iso umpisolmu, joka vain kiristyy kiristymistään, kun olen ihmisten seurassa. Tuntuu, etten kestä parisuhteen vaatimaa intensiteettiä. Olen onnellisimmillani, kun saan kävellä itsekseni Suolijärven lenkkipolkua ja kuunnella musiikkia ja musiikin läpi kantautuvaa lintujen laulua. Iltaisin minusta on ihanaa, kun minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä esittää jaksavaa, vaan saan vain olla. Kaiken kaikkiaan tahtoisin vain olla rauhassa omassa pienessä pesässäni ja tehdä omia pieniä juttujani, haaveilla ja pohdiskella. Ja jos minusta tuntuu, että haluaisin käpertyä hetkeksi kasaan ja kuunnella melankolista musiikkia, voisin tehdä niin, ilman että minun tarvitsisi miettiä, ymmärretäänkö minua vai ei.

Kuten yllä mainitsin, uupumukseni on puhtaasti henkistä. Toki minua nukuttaa kauheasti, mutta se ei ainakaan tunnu johtuvan fyysisistä syistä. Minusta on mukavaa käydä lenkillä ja kahvakuulailemassa. Olen iloinen, kun minulla on joogakortti ja saan joogata niin paljon kuin sielu sietää. Elokuussa minua odottavat kahvakuulaurheilun salikisat Nokialla, missä aion tehdä yhden käden long cycleä eli rinnallevetoa ja työntöä 16 kilon kuulalla. Siitä minulla ei ole sen ihmeempiä tavoitteita kuin selvitä hengissä, heh. Jos pystyn 10 minuutin aikana tekemään sata toistoa, olen erittäin tyytyväinen. Tällä hetkellä saan rimpuiltua tuossa ajassa yhdellä kädenvaihdolla noin 70 toistoa.

Olen kuitenkin perusonnellinen, mutta jokin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kirraa vastaan.