Lepopäivä

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Oli tarkoitus pitää lepopäivä jo aiemmin tällä viikolla, mutta niin minä vain löysin itseni taas ähisemästä lämpöjoogassa ja kahvakuulatunneilla. Sekä tiistain että torstain kahvakuulailut olivat aika rankat, ja etenkin käsivarret ja reidet ovat olleet jokusen päivän aika kipeät. Reidet varsinkin ovat saaneet tehotreeniä, kun lisäksi tulee pyöräiltyä vähän joka paikkaan.

Tänään en kuitenkaan ole tehnyt mitään. Yritin aloittaa yhtä oikeasti todella pientä ja vaatimatonta ompeluprojektia, mutta sekin jäi sitten kesken, kun tajusin, että en tarvitse koko ompelusta ollenkaan. Joogapyyhkeen mukana siis tuli kuljetuspussukka, mutta se alkoi hajota jo ekalla käyttökerralla ja päätin ommella uuden. Sitten löysin tavaroistani samaan käyttötarkoitukseen sopivan pussin ja päätin hyllyttää projektin ja menin makoilemaan sänkyyn. Saatoin vähän torkkuakin. Siinä ohessa yritin epätoivoisesti saada luettua Fifty Shades -trilogian kolmannen osan loppuun, jotta pääsisin eroon mokomasta kirjasarjasta. En kestä enää yhtäkään pornokohtausta tai kuvailua, miten Christian Greyn farkut roikkuvat seksikkäästi hänen lantiollaan. Pakko sanoa, että kirjailija E L James on kyllä takonut hyvät rahat kirjoittamalla rapiat 1500 sivua tarinaa, jossa ei käytännöllisesti katsoen tapahdu yhtään mitään. Lukuun ottamatta älytöntä määrää paneskelua.

Että tällaista korkeakirjallisuutta tässä taloudessa harrastetaan!

Juhannuksen jälkeen olen lähdössä viikoksi mökkeilemään. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, sillä kyse on aikoja sitten sovitusta reissusta ex-miesystävän ja hänen siskonsa ja tämän avomiehen kanssa. Pitkään mietin, olenko edes lähdössä, kun onhan se eron takia vähän outoa, mutta toisaalta minun ja exän suhde oli jo kauan ennen eroakin ollut käytännössä ystävyyssuhde. Joten periaatteessa ero oli vain muodollisuus ja... ääh. Miten ihmeessä minä joudun tällaisiin tilanteisiin?! Onneksi mökki on isompi kuin viime vuonna, niin voin sitten aina erakoitua jonnekin nurkkaan.

Tai lähteä juoksemaan! Blogimiitissä taisin mainita, että olen jollain tapaa vihdoinkin onnistunut kasvamaan irti juoksusta. Olen täyttänyt päiväni joogalla, kahvakuulailulla, ratsastuksella ja pyöräilyllä, joten en ole oikeastaan edes ehtinyt kaivata juoksua. Mutta tuon viikon aikana, kun ohjatut tunnit jäävät väliin, voisin käydä juoksemassa eli hiippailemassa niitä kävely-/hölkkälenkkejäni. Yhtäjaksoiset juoksulenkit kannattanee edelleen jättää väliin. Polvi on nyt hyvässä kunnossa, mutta siihen voi yksinkertaisesti olla syynä se, että en ole juossut pitkään aikaan. Tietysti toivon, että polvi on saanut ruutia päivittäin ahmimistani MSM:stä, glukosamiinista ja kondroitiinista ja on siksi kovassa iskussa, mutta saas nähdä.

Jossain mieleni perukoilla kytee haave Varalan maratonin neljännesosamatkalle (Varalan vartti, noin 11,5 km) osallistumisesta. Uskon, että minulla on noin 35 prosentin mahdollisuudet seistä syyskuun alussa lähtöviivalla. Kävelyn ja juoksun yhdistelmällä selvittäisin matkan isommitta ongelmitta, mutta en helvetissä lähde johonkin juoksutapahtumaan suunnitelmissani taittaa matka reseptillä "2 minuuttia kävelyä, 3 minuuttia juoksua, toista kunnes olet maalissa". Sinänsä pystyisin juoksemaan tuon 11,5 kilometriä nykyisellä kunnolla ja periaatteessa tällä polvellakin, mutta tavoitteeni on, että polvi kestäisi matkan ilman kipua ja etten joutuisi kärsimään seuraavat kaksi viikkoa polven kolotuksesta, pistoksista ja jatkuvasta naksumisesta. En kuulu siihen ihmisryhmään, että buranaa vaan naamaan perkele ja maaliin vaikka hampaat irvessä. Olen viimeisen vuoden aikana sen verran monta kertaa tullut juoksulenkiltä kotiin polvi ärhäköityneenä ja pettymyksen kyynelet silmissä, että hetken juoksuendorfiinit eivät ihan oikeasti ole mukana seuraavien huonojen fiilisten arvoisia. Mieluummin harrastan jotain, mistä voin iloita täysipainoisesti ilman taustalla häämöttävää tummaa varjoa.

Käytännössä Varalan vartista kunnialla suoriutuminen vaatisi sen, että aloittaisin hyvissä ajoin vahvistamaan polvea ja totuttamaan sitä juoksuun. Aluksi tekisin noita kävely-/juoksulenkkejä, pikkuhiljaa lisäisin juoksun osuutta ja lopulta jättäisin kävelyosuudet pois. Siinä ohessa sitten selviäisi, pystyykö tällä koivella edes juoksemaan yhtenäisiä kympin matkoja. Ongelma on vain tuo yllä mainittu ajanpuute. Tällä hetkellä kahvakuulailu, jooga ja ratsastus yksinkertaisesti ajavat juoksun edelle. No, katsotaan miten tilanne etenee.

Hyviä asioita

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kirjoittelin äsken parin viikon liikuntakoosteet, ja ne löytyvät tämän postauksen alta. Siinä sivussa totesin, että änkyräpolveni on paremmassa kunnossa kuin en-edes-muista-milloin. Viime vuoden lopulla ensimmäisen kerran huomasin, että kävellessä polvi tuntui ajoittain normaalilta. Nyt menneiden viikkojen aikana olen havainnut eläväni arkea, jota jäykkä, naksuva, paineinen ja tasaisin väliajoin kipuileva polvi ei enää jatkuvasti varjosta.

Aloin viime syksynä syödä glukosamiinisulfaattia, kondroitiinisulfaattia ja MSM:ää sisältävää valmistetta. Pikkuhiljaa tunsin polven olon kohenevan, ja saatoin tosiaan välillä nauttia siitä, miltä tuntuu kävellä ilman ylimääräisiä viboja. Tästä Doctor's Best / Glucosamine Chondroitin MSM -valmisteesta olen saanut päivittäin glukosamiinisulfaattia 1500 mg, kondroitiinisulfaattia 1200 mg ja MSM:ää 1000 mg. Polvesta tuli parempi, mutta kontrasti vasempaan polveen oli edelleen huomattava.

Noin kuukausi sitten päätin laittaa pökköä pesään ja aloin syödä yllä mainitun valmisteen ohessa lisää MSM:ää. Yksi tabletti sisältää 1,5 grammaa MSM:ää, ja syön niitä yhteensä neljä päivässä: kaksi aamulla ja kaksi illalla. Yhteensä saan nyt päivittäin 7 grammaa MSM:ää. Ja mielestäni polven kunto on kohentunut. No siis eihän sillä edelleenkään maratoneja juosta, mutta jo pelkästään se, että pystyn arjen keskellä unohtamaan, että polvessani olisi jotain vikaa, on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Sitä ei pysty ymmärtämään, jos ei itse ole kokenut vastaavaa. Kun on vuoden itkenyt ja ahdistunut, toivonut ja pettynyt ja pettynyt vielä vähän lisää, niin eihän tällaista osaa edes uskoa mahdolliseksi. Totta kai samalla takaraivossa nakuttaa pieni ääni, että kohta on taas takapakin vuoro. Mutta silti... Kun unelmat saavat taas tuulta siipiensä alle, niin pakko sen tunteen on antaa viedä mukanaan. Edes hetkeksi.

Olen koko ikäni ollut surkea nielemään pillereitä. Pelkkä nelisatanen buranakin piti ennen puolittaa, sillä en muuten saanut sitä kurkusta alas. Nyt kiskon kahdesti päivässä tällaisen satsin:

Kaikkeen sitä ryhtyykin, kun ei vain ole valmis antamaan periksi. MSM:ää saisi myös jauheena, mutta toistaiseksi olen kokenut nuo tabletit kätevämmiksi. Mitä sitten jos ne välillä tarttuvat poikittain kiinni kurkkuun, umph. Nykyään niin käy onneksi enää harvemmin.

Valmisteista kiinnostuneille tiedoksi, että molemmat ovat ostettu Amazonista.

Ja Amazonista puheen ollen... Olen tunnetusti toivoton nettishoppailija varsinkin yön pikkutunteina, jolloin ostokynnykseni on olematon. Tuorein ostos on joogapyyhe, sillä yhtäkkiä vain tajusin, että sellainen on pakko saada! No ei muuta kuin tuumasta toimeen, ja pyyhe tilaukseen. Toivuttuani viikon takaisesta suorastaan tyrmäävästä lämpöjoogatunnista totesin itsekseni, että kyllä minä sinne hikoilun mekkaan aion vielä uudestaan uskaltautua. Mutta koska en halua joka kerta pestä hiessä uitettua joogamattoani, tulin siihen johtopäätökseen, että hankin joogapyyhkeen. Siinä on jotkut sellaiset nypylät, että se pysyy paikoillaan maton päällä. Että ei muuta kuin toivotaan, että pyyhe tulee pian kotiin ja pääsen taas hikoilemaan itseni mystisiin ulottuvuuksiin.

Kävin viime viikolla kolmesti ohjatuilla joogatunneilla, kun minulla on nyt se kolmen kuukauden kortti Om Yogaan. Maanantaina oli sitä pahamaineista lämpöjoogaa, keskiviikkona lempeää hathaa ja sunnuntaina astangaa. Astangatunnilla oli hartiaseisontaa, josta syksyllä kirjoitin pitemmänkin pätkän, miten minulle jäi yläasteelta kauheat traumat hartiaseisonnasta. Viime syksynä ylitin ja yllätin itseni, kun tajusin, että kyllä minä jonkinlaiseen hartiaseisontaan itseni saan, kunhan uskallan yrittää. Sitten tuli talvi, enkä käynyt lainkaan joogatunneilla. Kotona joogatessa keskityin muihin asanoihin, sillä hartiaseisonta oli edelleen vähän turhan työläs ja ehkä inhottavakin asento. No mutta nyt sitä taas pääsi harjoittelemaan, ja kuulkaas, viime syksystä oli tapahtunut huomattavaa kehitystä! Olin ihmeissäni, kun tajusin, miten jalkani ojentuivat kauniisti ja hallitusti ylöspäin ja sain kehoni huomattavasti aiempaa suorempaan asentoon. Jee! Siinähän alkoi jo nauttia olostaan ja pohtia, että aika mahtavaa.

En keksinyt edistykselle muuta syytä kuin kahvakuulailun. Aloitin lajin maaliskuussa, ja ilmeisesti se on huomaamattani vahvistanut keskivartalon lihaksia ja hallintaa, mikä sitten konkretisoitui hartiaseisonnassa. CityDealista ostamani kahvakuulatunnit loppuvat kesäkuun lopussa, ja olen ollut vähän kahden vaiheilla, jatkanko tunneilla käymistä sen jälkeen. Viime aikoina on vahvistunut tunne, että ehkä minä voisin syyskauden tunneista sen 160 euroa maksaa. Olen tykännyt käydä noilla tunneilla tosi paljon, sillä siellä on tosi mahtava ryhmähenki ja siellä saa revittyä itsestään enemmän irti kuin yksin luultavasti onnistuisi. Meininki ei ole mitään pikkusievää, vaan siellä saa oikeasti ähistä ja puskea hikeä niin paljon kuin sielu sietää. Ja onhan se aika mahtava tunne, kun 16 kilon kuula nousee suorille käsille. Siitä fiiliksestä tahtoisin mieluusti pitää kiinni. Toki tuolla 160 eurolla saisin ostettua itselleni kotiin kunnolliset 12 ja 16 kilon kisakuulat, mutta uskon, että on järkevämpää käydä noilla tunneilla varsinkin kun tämä minun lukaalini on vähän ahdas kahvakuulailuun.

Nuo tunnit järjestää K4 Center, ja voin suositella niitä kaikille Tampereella asuville. Viime viikonloppuna seuraa edustanut Riikka Viiala muuten voitti Irlannissa järjestetyissä kahvakuulakisoissa EM-kultaa. Riikka ohjaa aina osan noista tunneista, eli mestarin opissa siis ollaan, cool. Hyvä Riikka!

Nyt tuli pitkä postaus, mutta kun oli niin paljon hyviä asioita, joista kirjoittaa.

Viikonlopun jälkeen

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Olin viikonlopun Helsingissä parhaan ystäväni luona. Oli hauskaa ja pieni irtiotto arkeen teki tosi hyvää! Sanomattakin on selvää, että ruokailurytmit saivat huutia kaiken ryypiskelyn ja syöpöttelyn keskellä, ja tänään onkin ollut tosi vötkylä olo. Tuntuu todella löysältä eikä oikein jaksaisi innostua mistään. Tekisi mieli mönkiä vain pötköttelemään peiton alle.

Onneksi nämä olot osaa tunnistaa ja tietää, mistä ne johtuvat. Kun syö ja juo paskaa, se heijastuu koko kehoon. Kauheinta on tajuta se, että ennen tällainen nuutunut ja "mikään ei huvita" -fiilis oli normaalia, eikä sitä edes osannut kyseenalaistaa.

Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa mikään punnertaminen tai lenkkeily (varsinkaan upeassa marraskuun paskasäässä), mutta tällaiset hetket ovat juuri niitä hetkiä, jolloin mikään muu ei ole niin tärkeää kuin ähistellä punnerrusohjelman parissa ja sitoa lenkkareiden nauhat ja pistää menoksi.

Olisi sitä paitsi tyhmää olla menemättä lenkille, sillä vammapolveni on alkanut kestää maltillista juoksemista. Olen noin kuukauden ajan käynyt yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä: aluksi kerran viikossa ja sitten kaksi kertaa viikossa. Kahden minuutin kävelypätkien lomassa juoksen 1-2 minuuttia. Polvi on kestänyt ajoittaisia vibailuja lukuun ottamatta. Tuntuu hyvältä.

Olen huomioitunut seuraavia seikkoja: polvi pitää kohtuullisesta rasituksesta, lämmöstä sekä 70 % todennäköisyydellä Amazonista tilaamastani ihmelääkkeestä. Kahden kuukauden purteli vetelee viimeisiään, mutta tilasin jo satsin seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi. Välillä kävellessä ja jopa juostessa oikeassa polvessa on tuntunut samaa kimmoisuutta, joustoa ja pehmeyttä kuin vasemmassakin eli siinä terveessä polvessa. Toki suurimman osan ajasta polvi on vielä vähän känttyrä, mutta pikkuhiljaa se on mennyt parempaan suuntaan. Toivottavasti kehitys jatkuu. Mainitsin tuossa, että polvi tykkää lämmöstä. Olen noiden juoksua sisältävien lenkkien jälkeen käynyt saunassa köllöttelemässä. Viime maanantaina en jaksanut, vaan kävin pelkästään suihkussa ja polvi oli pari päivää äkäisen oloinen. Sattumaa? Ehkä, mutta muistelin sitten, miten kesällä mökkeillessä pystyin juoksemaan aika hyvin, ja silloin tuli saunottua ahkerasti. Hellinkin siis polvea mieluummin saunan lämmössä kuin isken siihen jonkun jäisen hernemaissipaprikapussin kiinni. Hyi hitto.

Tällä viikolla voisin yhdellä lenkillä kokeilla pidentää juoksuosuuksia kolmeen minuuttiin. Sen tarkempia suunnitelmia ei ole. Elän oikeastaan viikon ja jopa päivän kerrallaan. En tiedä, mitä teen sitten, kun tiet peittyvät pysyvästi jäähän ja lumeen. En kauhean mielelläni juokse nyt muilla kuin Vomeroilla, mutta viime talvi osoitti, että pakkaslumella niistä lähtee kaikki pito eikä juoksusta tule yhtään mitään, kun joka askelella lipsuu. No, talvella onneksi pääsee hiihtämään, mutta siinäkin vähän mietityttää se, että polveen kohdistuu varsinkin ylämäissä vääntöä kun hinkkaan mäkiä ylös V-tyylillä. Mutta kuten sanottu, askel kerrallaan.

Postiluukusta tunkeutui sisään muuten joku GoGon lippulappuslahjakortti, jolla saa ilmeisesti 12 päivän treenit ilmaiseksi. Lahjakortti pitää aktivoida jouluaattoon mennessä, ja ajattelin kyllä tuon kortin hyödyntää, varsinkin kun lähimpään GoGohon on matkaa niinkin hirvittävästi kuin reilu puoli kilsaa. Pitää vain valita joku taktinen ajankohta, kun ulkona on kaikkein persemäisimmät säät. Nythän tuolla ulkona vielä ihan ilokseen liikkuu, kun tiet ovat taas sulat.

Pilleristi

[Musiikki: Jessie Ware - Devotion]

Olen vajaan viiden kuukauden testijakson perusteella tullut siihen tulokseen, että Nokkos-Kalkki-Inkivääri + vihersimpukka on humpuukkia tai ainakin minun vaivaani varsin tehoton lääke (tai no ravintolisä). Kyllähän noita tabletteja tulikin kirjaimellisesti närästykseen asti kiskottua. Eilen nielaisin viimeiset kappaleet ja uusia en kyllä enää osta.

Mutta ihmelääkkeen metsästys jatkuu! Rupesin kaivamaan netistä tehokkaampaa nivellääkettä ja törmäsin Arthrobalans Plusiin. Ensivaikutelma oli, että jees tämähän vaikuttaisi vähän tujummalta tavaralta kuin tuo höpsö vihersimpukka. On glukosamiinisulfaattia, kondroitiinisulfaattia ja MSM:ää, jotka yhden koulukunnan mielestä muodostavat polven hyvinvoinnin pyhän kolminaisuuden.

Olin jo kipeä kinttu melkein ulkona ovesta valmiina ostoksille, mutta sitten sattumalta törmäsin netissä keskusteluun, jossa joku mainitsi ulkomaiset versiot näistä tuotteista. Että on kuulemma glukosamiinin, kondroitiinin ja MSM:n pitoisuudet ihan eri luokkaa kuin Suomessa myytävissä valmisteissa.

Pienen tonkimisen jälkeen törmäsin tuotteeseen nimeltä Doctor's Best - Glucosamine Chondroitin MSM. Lekurin paras, ei siis voi olla huono! Britti-Amazonista irtosi noin 25 punnan hintaan (ilmaisin postikuluin!) 240 kapselin purteli, joka kotiutui hellään huomaani parissa päivässä. Tilauksen jätin lauantaina ja keskiviikkona oli jo perillä.

Kapseleita syödään neljä päivässä (kaksi aamulla ja kaksi illalla). Päiväannos glukosamiinisulfaattia on 1500 mg, kondroitiinisulfaattia 1200 mg ja MSM:ää 1000 mg. Vertailun vuoksi Arthrobalans Plussassa nuo määrät olisivat  500, 400 ja 200 mg. Mitä tulee vihersimpukkatuotteeseen, päiväannoksessa oli 960 mg vihersimpukkaa, josta lopullinen glukosamiinin määrä jäi minulle kyllä ihan kokonaan hämärän peittoon. Eikä siinä siis ollut lainkaan noita kahta muuta ainetta.

Ilokseni kapselit ovat huomattavasti helpompi niellä kuin karheat vihersimpukkatabletit, jotka jäivät aina onnistuneesti kurkkuuni kiinni. Olen tosi huono nielemään lääkkeitä, yyh.

Aloin siis syödä Doctor's Bestiä tänään ja jännittää ihan! Olisi tosi ihana, jos valmiste oikeasti auttaisi, ja suorastaan unelmoin, että oikeaa polveani ei yhtäkkiä puolen vuoden kroonisen vibailun jälkeen enää särkisi ja pääsisin kirmaamaan Vomerot jaloissa taas Hervantaa ympäri. Mutta tottahan tässä nyt tolkku pitää päässä pitää, sillä yhtä hyvin polven tila voi jatkua ennallaan ja olen taas hassanut rahani jonninjoutavaan humpuukkiin. Toivo on vain niin jännä juttu. On niitä unelmia ennenkin käynyt toteen.