Voiman lähteillä

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Viime päivinä ulkona vallitseva pimeys on alkanut käydä voimille. Vaikka pitkään jatkuneessa syksyssä on omat puolensa, kun esimerkiksi pystyn edelleen käymään pyörällä tallilla, toivon pysyvän lumen satavan pian maahan. 

En tiedä, miten jaksaisin nämä illat ilman liikuntaa. Lenkille lähtö on välillä ollut vaikeaa, ja alaovella on tehnyt mieli kääntyä ympäri, kun ulkona odottaa kosteankylmä ja pimeä sää. Kertaakaan en ole kuitenkaan jättänyt lähtemättä liikkeelle sään takia. Jos ei muu innosta, niin olen käynyt suosiolla kävelemässä.

Juoksussa kurjista olosuhteista oikeastaan saa lisävoimaa, kun puskee sateessa silmälasit huurussa eteenpäin ja mustuutta puhkovat ainoastaan autojen valot ja himmeät katulamput. Silloin kehon ja mielen täyttää se fiilis, että mikään ei pysäytä minua. Eikä mene kauaa, kun kroppa alkaa lämmittää itse itseään, ja jos ulos tullessa vähän hytisyttikin, niin se menee nopeasti ohi. Kaiken lisäksi vastaan tulevista juoksijoista saa todella paljon energiaa. Tuntuu kuin kuuluisi johonkin salaseuraan, yhteisöön. Jaan noiden tuntemattomien ihmisten kanssa salaisuuden, keinon pysyä hengissä ja pinnalla, kun pimeys on imaisemassa minut syövereihinsä.

~*~

Kävin aamulla itsepuolustuskurssin viimeisellä tunnilla. Yhdestätoista kurssin aloittaneesta meitä oli loppujen lopuksi enää neljä jäljellä, mikä on mielestäni hirvittävä sääli. Ehkä kurssin fyysisyys oli osalle sitten liikaa, mutta ei kukaan pelkän teorian avulla opi puolustamaan itseään käytännössä. Aina voi psyykata itseään ja pohtia, mitä tekisi missäkin tilanteessa, mutta ei se tositilanteessa oikeasti auta.

Me neljä mukana pysynyttä saimme muistoksi t-paidat, ja opettajan loppupuheen aikana minä tietysti tuttuun tapaani purskahdin itkuun. Välillä sosiaaliset tilanteet ovat minulle todella kiusallisia, sillä minun on vaikea hillitä esimerkiksi liikutuksen tunteita. Itken todella herkästi ilosta, surusta, toisen puolesta. Jo pelkästään jos näen jonkun ihmisen auttavan toista, saatan liikuttua kyyneliin.

En nyt kuitenkaan onneksi saanut aikaan mitään räkätyrskiskohtausta, mutta pakko oli vuodattaa pari kyyneltä. Mutta ei se tuossa tilanteessa haitannut. Naisten (ja totta kai kenen tahansa ihmisen) oikeus koskemattomuuteen on minulle tärkeä asia, ja sain kurssin aikana purettua tehokkaasti vuosien varrella sisälleni kertynyttä tuskaa siitä, miten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalirikoksia vähätellään ja miten monet - sekä miehet että naiset - pitävät ainakin osassa tapauksista naista itseään osasyyllisenä, jos tämä on raiskattu. Mitäs kulki kymmenen jälkeen kaupungilla, mitäs oli juonut pari siideriä, mitäs oli väärässä paikassa väärään aikaan. Vihaan sitä. Sen vuoksi olin kurssin päätteeksi aika herkässä tilassa. Minä en enää yksinkertaisesti suostu siihen, miten yhteiskunta hyysää raiskaajia ja siten hallitsee naisia pelolla.

~*~

Tulin kotiin puoli yhden maissa ja punnersin. Punnertaminen sujui todella hyvin. Lihakset olivat ilmeisesti lämmenneet itsepuolustuskurssilla sopivasti, ja viidennen viikon kolmas päivä (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50, tein 60) sujui oikein mallikkaasti. Ensi viikolla olisi sitten aika siirtyä kuudennelle ja viimeiselle viikolle, joka sanalla sanoen näyttää aivan kamalalta. Saattaa tulla itku. Sitten olisikin lopputestin vuoro. Kun ensimmäisen kerran tein sadan punnerruksen ohjelman läpi, en huomannut kauhean isoa muutosta kehossani. Toki lihakset olivat kasvaneet ja yläkroppa kiinteytynyt kivasti, mutta vasta tämä toinen kierros raskaammalla tyylillä on oikeasti saanut aikaan silminnähtävän muutoksen kehossani. Tuntuu aika hyvältä huomata, että sitkeä puurtaminen kannattaa. Kolmannelle kierrokselle lähdetäänkin sitten punnertamaan ilman polvien tukea. Siitä tulee taatusti kiintoisaa.

Yön kirjoittaja

[Musiikki: Birdy - Birdy]

Tein kaikkien kardinaalivirheiden äidin ja nukuin "päiväunet" kello kahdeksasta yhteentoista. Kukun normaalistikin hereillä vielä tähän aikaan, mutta yleensä olen kuitenkin jo valmistautumassa yöpuulle. Nyt tuntuu, että voisin valvoa vielä monta tuntia. Voi pöh.

Aamulla on herätys yhdeksältä, sillä puoli yhdeltätoista alkaa itsepuolustuskurssin viimeinen kokoontuminen. Kurssin aikana olen saanut lukemattomia mustelmia, turvonneen ja mustuneen nenän, auenneet kyynärpäät, järkyttävän kipeän jalkapöydän ja viikon verran vihoitelleen selän, kun vastustaja heitti tantereeseen. Loppu kuitenkin häämöttää ja alan elätellä toivoa sen suhteen, että selviän kurssista hengissä. Pidin edellisessä blogissa palopuheen itsepuolustuskurssin hyödyllisyydestä, ja allekirjoitan sanani edelleen täysin. Arvostakaa itseänne ja rakkaimpianne sen verran, että osallistutte vastaavalle kurssille missäpäin maailmaa sitten asuttekaan. Tamperelaisille voin lämpimästi suositella Black Eagle Taekwon-Do -seuran opetusta. Opettajamme on ollut Thierry Meyour, joka ainakin oman vaikutelmani perusteella on todella pätevä tyyppi. Hän on opettanut meitä löytämään eläimen sisältämme ja pääsemään eroon kahleista, jotka voivat tositilanteessa koitua kohtaloksemme. Tarkoitan siis niitä lamauttavia tunteita "apua tuo löi minua, sattuu, enkä pysty tekemään mitään" tai "enhän minä ikinä voi satuttaa toista ihmistä". Ihan oikeasti. Jos joku käy minun kimppuuni, minulla on täysi oikeus täräyttää tyypiltä nenä poskelle. Opettajamme sanoi loistavasti: "Jos se mies haastaa teidät sen jälkeen oikeuteen, että mursitte hänen nenänsä, olkaa iloisia. Silloin tiedätte, että onnistuitte tuottamaan tarpeeksi kipua."

Aina ei riitä, että on kiltti toisille. On ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluavat pahaa. Silloin on oltava valmis taistelemaan vastaan.

~*~

Sitten NaNoWriMo-uutisia. Loppulaskenta on alkanut, sillä minulla on tällä hetkellä koossa 45 011 sanaa. Ihan hullua! Aikaa on vielä viisi päivää ja minulta puuttuu enää vajaat viisituhatta sanaa. Tosin tällä hetkellä tuntuu, että kirja tulee jatkumaan vielä tuon viidenkymmenen tonnin jälkeenkin. Mutta olen tosi iloinen! Kun marraskuu alkoi, olo oli vähän epämääräinen, että mitähän tästäkin projektista tulee. Päätin kuitenkin antaa mennä, ja niin se tarina vain on edennyt ja välillä kirjoittanut itse itseään. Olen kiintynyt tarinani henkilöihin, ja tuntuu kamalalta, kun tiedän, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä se tulee murskaamaan päähenkilöiden onnen. Olen kaavaillut tarinalle ainakin kaksi jatko-osaa, jotka tulen ehkä kirjoittamaan seuraavien NaNoWriMojen aikana. Hii!