Vahva

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Kylläpä tuli kahvakuulatunnilla mahtava olo! Kahvakuulailu on tehnyt tänä syksynä minulle todella hyvää ja ollut se laji, joka pitää minut pinnalla siinä missä juoksu ennen piti.

Tänään tein pystypunnerrusta ensimmäisen kerran 16 kilon kuulalla. Se oli ihan hirveää, mutta samalla ihan hirveän ihanaa. Tehtiin siis eri mittaisia aikasarjoja seuraavalla liikecombolla: yhden käden etuheilautus, korkea veto, rinnalleveto, pystypunnerrus ja vauhtipunnerrus. Sarjojen lopussa minun oli pakko tehdä pystypunnerrukset vauhtipunnerruksena tai työntönä, mutta jäi niin loistava fiilis, kun pystyin tekemään osan niistä niin kuin piti. 16 kilon kuulalla. Jes.

Mieli on välillä maassa, kroppa sekaisin ja paino nousee, mutta voimaa minulta ei vie kukaan.

Alaspäin

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Taas väsyttää. Viikonloppu meni ihan hanurilleen, kun lauantaina sain itseni sängystä ylös jopa puoli kolmelta iltapäivällä. Siitä vierähti ehkä kolme tuntia, kun menin uudestaan nukkumaan. Myöhäisillasta olin jokusen tunnin taas hereillä ja menin joskus pikkutunneilla maate ja nukkua posotin sunnuntaina puolillepäivin (talviaikaa). Tänään yritin käynnistää päivän niin ikään kahdentoista maissa, mutta menin vielä peiton alle puoleksitoista tunniksi.

Minulla on joskus vuosi tai pari sitten ostettu digitaalinen kuumemittari. Luulin, että se on rikki, sillä se järjestäen näytti liian pieniä lukemia. Kun eikös ihmisen normaalilämpötila ole jotain 37 astetta. No, minun käsittelyssäni mittari on näyttänyt noin 36 astetta. Niin kuin tänäänkin: 35,9 ja 36,2 astetta. Ehkä se mittari ei olekaan rikki, sillä nyt kun olen lueskellut noita kilpirauhasjuttuja, yksi oireista on laskenut ruumiinlämpö.

Viime viikolla kun olin vähän pirteämpi, aloin taas epäillä painonnousun johtuneen liiasta napostelusta ja että muut oudot oireet olen vain suurinpiirtein kuvitellut. No, nyt kroppa tuntuu taas kaikkea muulta kuin luulosairaalta. Ei tällaista oloa oikeasti jaksa, jos tähän ei löydy jotain apua. Olo on suorastaan työkyvytön, kun tuntuu, etten yksinkertaisesti jaksa mitään, ajatus takkuaa eikä mikään innosta.

Perjantainvastaisena yönä alkoi vatsassakin vääntää, ja kipuilu jatkui läpi viikonlopun. Vatsa ja suolisto kouristeli ja oli tosi kivaa, ja maha oli välillä ummella ja välillä kuralla. Joku ärtyvän suolen oireyhtymä tästä paketista vielä puuttuikin. Tosin epäilen oireiden syyksi TalkMuru-muroja, joita ostin tiistaina sotkettavaksi maustamattoman jogurtin, banaanin ja vadelmien sekaan. Muroissa on kauraa, ruista ja ohraa. Kauraa ja ruista vatsani sietää hyvin, mutta ehkä ohra aiheutti oireita. Sitä tulee syötyä tosi harvoin, joten oireiden ilmestyminen samaan aikaan kun aloin syödä noita TalkMuruja tuntuu liian osuvalta ollakseen yhteensattuma. Toisaalta olen noita kyseisiä muroja ennenkin syönyt, enkä muista että niistä olisi vatsakipuja tullut. Onneksi vatsa tuntuu nyt rauhoittuneen, mutta pidän varmaan varolta taukoa noiden murojen syönnistä.

Facebookista bongasin linkin, josta voi käydä tarkistamassa oman syysmasennusnimensä. Minä olen Masisteleva Kasa. Ja siltä kyllä tuntuukin.

Valmiina marraskuuhun

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Olen ollut viime viikonlopusta lähtien pirteämpi. Yöuni on tosin välillä aika kevyttä, ja sen vuoksi sängystä ylös nouseminen tahtoo vähän venyä. Toisaalta on typerää jäädä nukkumaan puolivillaista unta, sillä näen aamuisin ja aamupäivisin todella paljon unia, ja ne ovat ärsyttäviä. Eilen näin unta, että äitini lähti neljäksi kuukaudeksi Saksaan kylpylän siivoojaksi, mikä on täysin absurdi ajatus, sillä äitini ei osaa sanaakaan saksaa eikä ole siivooja. Luultavasti alitajuntani sylkäisemä uni pohjautui muinaiseen työharjoittelujaksooni Saksassa – ei kylläkään kylpylässä – ja äitini ehtymättömään työmoraaliin. Muuta selitystä en keksi. Unessa äiti pakkasi mukaan omat lakanat ja pyyhkeet, mikä kyllä voisi pitää tosielämässäkin paikkansa.

Onnistuin pysäyttämään painoni nousukiidon. Eilen vaaka antoi lukeman 82,2 kg (BMI 26,2), joka on 400 grammaa vähemmän kuin viime viikolla. Olen iloinen. Edelleen lukema on turhan paljon, mutta näillä mennään nyt. Viikon aikana siistin ruokavaliota ja karsin turhia iltasyömisiä telkkarin ääressä. Voi olla, että kohonneen painon takana on yksinkertaisesti liiallinen napostelu iltaisin (siis miten voi olla mahdollista???!!!!), mutta aion nyt kuitenkin mennä sinne lääkäriin, kun aikakin on varattu. Aikamoista tervassa tarpomista tämä painonhallinta on, ja tahdon varmistua, ettei taustalla ole mitään fysiologista syytä PCOS:n lisäksi. Edelleen mielessä kummittelee myös se järkkylukemiin kohonnut verenpaine ja tietysti uupumus, joka onneksi osittain on nyt helpottanut.

Kävin muuten tiistaina hammaslääkärissä tai tarkemmin sanottuna suuhygienistillä. Pari viikkoa sitten puraisin ruoan sekaan eksynyttä kiveä, ja sunnuntaina puremakohdan hampaita alkoi vihloa ihan järkyttävästi. Se kiven puraisu itsessään oli ihan kamala tilanne: Nälkäisenä ja hyvällä ruokahalulla mussutin pesto-pinjansiemen-pastaani, kun suussa rouskahti ikävästi. Tunsin jotain kovaa ja olin ihan varma, että nyt muuten irtosi hammas. Ei onneksi irronnut, mutta jotain vibaa etenkin alahampaaseen jäi. Sunnuntaina alkaneen vihlonnan ajamana aloin maanantai-iltana epätoivoisesti selvittää, miten hammashuolto täällä Tampereella toimii. Edellisen kerran olen nimittäin käynyt hammaslääkärillä neljä ja puoli vuotta sitten Savonlinnassa, öh. Jollain älyttömällä munkilla bongasin netin ajanvarausjärjestelmästä vapaan ajan suuhygienistille jo seuraavaksi päiväksi! Tiistai-iltapäivänä köröttelin täältä Etelä-Hervannan perukoilta bussin kyydissä Pispalanharjulle. Aikamoinen toiviomatka oli se. Puoli tuntia pötköttelin aloillani, kun suutani ronkittiin ja pisteltiin jos jonkinmoisilla terävillä piikeillä. Sain lopuksi suun täyteen fluorilakkaa, joka maistui ihan lapsuudelta. Mitään näkyvää syytä vihlonnalle ei löytynyt, mutta sain jatkoajan hammaslääkärille joulukuun alussa. Että pistetään nyt sitten akka kerralla kuntoon, kun tälle linjalle lähdettiin.

Lokakuuta on jäljellä enää viikko. Sitten koittaa marraskuu ja NaNoWriMo. Jahkailun jälkeen päätin nyt sitten osallistua mokomaan hulluuteen, kun ei kai tässä parempaakaan tekemistä ole. Ihan hyvä vain, että kaiken turhan märehtimisin sijasta voin keskittyä johonkin, mistä oikeasti pidän eli kirjoittamiseen.

kuvalähde

Uudet rillini muuten saapuivat eilen kotiin! Olen niihin varsin tyytyväinen. Mielestäni ne molemmat sopivat kasvojeni piirteisiin jopa yllättävän hyvin siihen nähden, että tilasin ne netistä pääsemättä sovittamaan niitä lainkaan etukäteen.

Naamavärkkiä kerrakseen.

Kyllä nyt kelpaa bestsellereitä naputella.

Nyt kun tässä on sinkkuiltu ruhtinaalliset puoli vuotta, sain viime viikonloppuna jonkun tarmonpuuskan ja päätin aloittaa nettideittailun! Ennen kuin pääsin kunnolla alkuun miehet rupesivat jostain syystä vituttamaan minua niin paljon, että päätin mennä takaisin katsomaan telkkaria. Ehkä tässä tarvitaan vielä toinenkin puoli vuotta, että mielentyyneyteni palautuu normaalitasolle lähihistoriani kaksilahkeisten edesottamusten jälkeen.

NaNoWriMo, saa tulla! Hullu kissanainen odottaa näppäimistö kuumana.

Tempausta

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Kävin aamupäivällä syväjäädyttämässä itseni tallilla. Olevinaan kyllä puin tarpeeksi vaatetta päälle, mutta piru vie, minkä viiman tyrkkäsi. Tallimatkojen pyöräily oli harvinaisen veemäistä. Hakkinen kylläkin oli oivalla ja kuuliaisella päällä, vaikka kenttä oli märkä ja kerran hevonen sai slaagin jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä uhasta ja porhalsi yhtäkkiä joutuisan laukkaspurtin kentän päädystä keskihalkaisijalle. Pysyin selässä! Mutta on se aina yhtä mahtavaa, kun ratsu päättää äkisti vaihtaa suuntaa ja tekee sen yleensä siinä kaikkein nopeimmassa askellajissa. "Apua, tosta pusikosta lähti just lentoon pikkulintu!" -sivuloikat ovat myös taattua tavaraa.

Hytisin kotona peiton alla teekupin kanssa, mutta lämpö ei vain tahtonut palata kehoon. Olin vähän niin kuin jo päättänyt mennä vielä illalla kahvakuulatunnille, mutta kauheasti ei innostanut pistää nokkaansa uudestaan pihalle. Päätös on kuitenkin päätös, ja tiesin, että saunan ohella kahvakuulailu on paras kropan lämmittäjä. Menoksi siis.

Tunnin teemana oli jälleen kerran tempaus. Sitä on ollut nyt tosi paljon, mutta hyvä niin. Tempauksen tekniikka on meikäläisellä pahasti hakusessa, joten lisätreeni on aina tervetullutta. Tänään esimerkiksi paukutin vasempaan ranteeseen pitkästä aikaa mustelman. Onneksi se ei ole niin pahaa kaliiberia kuin keväiset aloittelijan tunnusmerkit. Ja rannesuojia en suostu käyttämään. Tahdon oppia oikean tekniikan, ja siihen alkaa kummasti panostaa, kun kuula jysähtää ties monettako kertaa kipeästi rannetta vasten.

Maaliskuun masokisti

Nuo komeat jäljet ovat muistaakseni rinnallevedosta, kun hakkasin itseäni liian kevyellä kuulalla. Tänään tuli tämmöinen ihan vauvamustelma vain:

Tuo on myös merkki oikean ja vasemman käden erosta. Olen siis oikeakätinen, ja se kyllä näkyy kahvakuulailussa. Tekeminen on oikealla paljon varmempaa, eikä siihen tullut tänäänkään minkäänlaista mustelmaa.

Oli miten oli, tunnissa oli parasta se, että uskalsin viimein tehdä tempausta 16-kiloisella kuulalla! Olin hautonut sitä päässäni jo monta viikkoa jopa siihen pisteeseen asti, että parina yönä näin painajaisia mokomasta kuulasta. Mutta komeastihan se nousi. Kokeneempien kuulailijoiden toteamus osoittautui jälleen kerran pitävän paikkansa: kun kuula on tarpeeksi iso, tekniikkaan on pakko kiinnittää huomiota. 16 kilon kuula laskeutui rannetta vasten pehmeämmin kuin esimerkiksi 12-kiloinen.

Tehtiin erilaisia tempaussarjoja kukin itselleen sopivilla kolmella eripainoisella kuulalla. Minä valitsin 8, 12 ja 16 kilon kuulat. Painavimmalla tehtiin muun muassa 6 toistoa per minuutti (minkä jälkeen käden vaihto), keskimmäisellä 10 toistoa ja kevyimmällä 20 toistoa. Olipa muuten hupaisaa kuulailla pitkästä aikaa 8-kiloisella, ja aikamoista huitomista tuo 20 toiston sarja olikin. Ihan älyn kevyt kuula!

Ahkera tempauksen treenaus on pistänyt kämmenet koville, mutta ilokseni kädet eivät enää ole menneet rikki vaan niihin on pikemminkin alkanut kehittyä komeat kovettumat. Jee, tällainen lälly siistin sisätyön tekijäkin saa vähän katu-uskottavuutta.

Tänään on ollut hyisestä kelistä huolimatta hyvä päivä. Keskiviikko oli ihan paska, ja lojuin vain kotona ahdistuneena ja väsyksissä ja nukuin kolmen tunnin päiväunet, jotka eivät kyllä piristäneet yhtään. Torstaina mieliala alkoi koheta kahvakuulatunnin myötä. Tänään sitten heräsin tallille, kävin ratsastamassa ja illalla kahvakuulailemassa, kuten yllä varmasti jo kävi ilmi. Nyt väsyttää hyvällä tavalla. En oikeasti tiedä, missä jamassa olisin, jos elämäntapani olisivat samat kuin vielä reilut neljä vuotta sitten. Liikunta tuntuu tällä hetkellä kohentavan oloani ja pitävän minut suurin piirtein hengissä.

Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Pukkilaukkaa

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Rasti seinään: sain perjantaina Hakkisen laukkaamaan. Ensimmäinen laukannosto oli luonteeltaan hieman jännittävä, sillä olin maastossa naapuritallin ratsukon kanssa. Tiesin sekä ratsastajan että hevosen täyspäisiksi, joten kun hän rohkaisi kokeilemaan laukkaa, suostuin. Hakkinen nostikin laukan oikein iloisesti, mutta päätti samaan syssyyn yrittää potkaista toista hevosta. Luulin aluksi, että Hakki vain pukitti, koska sillä on välillä tapana nostaa laukka pienen pukin saattelemana, ja ajattelin että maastossa se innostui päästämään vähän isomman pukin. Pari kertaa se nakkasi takapäätään oikein kunnolla ilmaan, mutta uskomattominta oli se, että minä vain istuin satulassa kuin tatti enkä ollut lähelläkään pudota (no onneksi!). En kyllä tainnut oikeasti edes ehtiä miettimään mitään, kunhan vain nojasin automaattisesti taaksepäin ja yritin saada yli-innokkaan ratsuni hallintaan. Nopeasti se onneksi rauhoittui, mutta siihen sai kyllä maastossa laukkaaminen siltä erää jäädä, hoh. Hevosilta löytyy maastossa aina uusi turbovaihde, varsinkin jos ne ovat kaverin kanssa liikenteessä. Seuraavan kerran taidan kokeilla maastossa laukkaamista, kun olen yksin liikenteessä, niin eipähän tarvitse sitten ketään Hakkisenkaan olla monottamassa...

Mutta! Menin sitten maastoilun jälkeen vielä vartiksi kentälle kokeilemaan, josko se laukka nousisi sielläkin. Minulla oli kerrankin raippa mukana, ja pari napautusta lavalle pohjeapujen lisänä teki ihmeitä. Hakkinen nosti laukan tosi kauniisti, pehmeästi ja rauhallisesti. Taisi siis aiemmissa laukannostokokeiluissa olla ongelmana yksinkertaisesti meikäläisen auktoriteetin puute. Sitähän vähän taannoin uumoilinkin, että Hakkinen ei vain viitsi yrittää kanssani tarpeeksi. No, eiköhän se pikkuhiljaa ala oppia, että minun kanssani ei ryttyillä.

Tallille pyöräillessä otin kännykällä kuvan peilityynestä Hervantajärvestä. Valitettavasti muinaisjäännekännykkäni kahden megapikselin kamera ei kyennyt vangitsemaan vedenpinnasta kohoavaa höyryä, sillä se oli aika hienon näköinen. Kaunis syksy on kyllä ollut. Pelkään joka syksy etukäteen loka- ja marraskuuta, sillä ne ovat yksiä perkeleen keksintöjä, mutta nyt lokakuu on jo puolivälissä. Ehkä tästä selvitään. Toivottavasti lumi tulee aikaisin maahan.

Palautin pari viikkoa sitten toimeksiantajalle kirjalyhennelmäkäännöksen. Sain siitä tosi hyvää palautetta. Vaikka olo on ollut vähän alavireinen, on ihana huomata, että se ei vaikuta työn laatuun. Pitäisi uskaltaa aloittaa se omakin kirjoitusprojekti. Kirjoittaminen on aina ollut vahva puoleni, mutta jotenkin ison kirjoitustyön aloittaminen tuntuu hurjalta. Vaikka eihän se mikään mahdoton homma voi olla, kun kerta moni muukin siihen pystyy.

Olen alkanut miettiä oman kahvakuulan ostamista. Kotini asettaa tilan puolesta pieniä rajoitteita, mutta kaipa tässä jotenkin mahtuisi kuulaa nostamaan. Kertaakaan kuula ei ole lentänyt kädestäni, joten riski siihen, että täräyttäisin kuulan vahingossa ikkunasta (tai vielä pahempaa: telkkarista!) läpi, ei liene kauhean mittava. Olen saamassa yli tonnin veronpalautuksia, joten minulla voisi hyvinkin olla varaa ostaa itselleni 16 kilon painoinen joululahja etukäteen. Olisi kiva päästää hiomaan tekniikkaa kotonakin.

Kahvakuulailusta puheen ollen. Viime viikolla kävin kuulatunneilla kolmesti ja pyrin tällä viikolla samaan. Perjantaina meinasi tosin epätoivo iskeä tempauksen tekniikkatunnilla, kun tuntui etten yksinkertaisesti osaa, byääh. No, tänä perjantaina on jälleen tiedossa tempaustunti, joten pakko kai sinne on mennä. Ei opi, jos ei opettele!

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

9,4 km sauvakävely, 1:30:25

tiistai

jooga, 25 min x 2

kahvakuula, 1 h

3,2 km kävely, 35 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 30 min

10,8 km pyöräily, 45 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

jooga, 25 min

6,0 km kävely, 1:01:25

Herra U:n paluu

[Musiikki: Kent - Röd]

Varasin ajan lääkäriin. Väsymys puskee jälleen päälleni, paino nousee (eilen 81,6 kg), tuntuu etten jaksa mitään ylimääräistä.

Pidän kiinni pienestä arjestani, koska se auttaa minua jaksamaan. Teen saamani toimeksiannot (onneksi niitä on keskimäärin vain noin 0-20 tuntia viikossa) ja harrastan liikuntaa. Yritän pitää pyörän pyörimässä, etten lamaannu.

Mutta muuten en jaksa oikein muuta kuin hautautua sohvalle peiton alle katsomaan televisiota tai notkua internetissä. Ja sitten mennä nukkumaan. Nukkuakin voisin vaikka kuinka kauan. Normaalisti aikuisen kai pitäisi pärjätä 7-8 tunnin yöunilla. Minä tarvitsen vähintään 9 tuntia ja senkin jälkeen voisin vain jäädä puolihorrokseen sänkyyn.

Pitkään olen uskonut, että painoni nousee, koska syön jotenkin väärin. Että en vain osaa. Pitkään olen uskonut, ettei minua huvita tehdä kokopäiväisesti töitä, koska olen laiska ja liian mukavuudenhaluinen. Pitkään olen uskonut, etten innostu mistään sosiaalisista tapahtumista, koska minä nyt vain olen tämmöinen: introvertti ja ujo.

Mutta ehkä minun kehossani on oikeasti jotakin pielessä. Ei ole normaalia, että olen yhä useammin näin uupunut, vaikka en edes tee raskasta kokopäivätyötä eikä minulla ole kakaroita joista huolehtia. Ei ole normaalia, että vaikka kuinka liikun ja syön terveellisesti, painoni hädin tuskin pysyy paikoillaan.

Mittasin verenpaineen isän luona viikko sitten. Se oli noin 140/100. Näillä elämäntavoilla sen ei pitäisi olla noin korkea, vaikka korkea verenpaine onkin suvussani rasitteena. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kolme vuotta sitten noin 87-kiloisena verenpaineeni oli 115/80. Juoksun pois jääminen ei voi vaikuttaa noin paljon, koska muuten liikun edelleen. Herkkuja en syö yhtään sen enempää kuin tuolloinkaan.

Kävin äsken optikolla korjauttamassa rempsottavat silmälasini, apteekissa ja kaupassa. Kun pääsin kotiin, istuin vain hetken sohvalla itkemässä.

Haluan olla taas pirteä ja jaksava. Mutta kun välillä tuntuu kuin rinnan kohdalla olisi raskas möykky, joka saa hengittämisenkin tuntumaan vaikealta.

Nyt lepään pari tuntia, sillä tahdon jaksaa mennä kahvakuulatunnille. Siellä minusta tuntuu ainakin hetken ajan vahvalta. Normaalilta.

Rilliostoksilla

Minun on pitänyt ostaa uudet silmälasit jo ties miten pitkään. Viime joulukuussa tilasinkin jo uudet kakkulat metsuki.comista, mutta mesta lopetti yhtäkkiä toimintansa, joten lasit jäivät saamatta.

Lauantaina laitoin nykyiset reilut neljä vuotta vanhat silmälasini takin taskuun, kun kävin suihkussa kuntopiirin jälkeen. Onnistuin vissiin jotenkin runnomaan niitä, sillä nyt ne ovat kauhean löysät eivätkä tahdo pysyä päässä. Sankojen pintakin alkaa irrota.

Vakavasti otettava mukakirjailija

Koska rempsottavat rillit alkoivat ärsyttää, kaivoin jemmasta muinoin hankkimani niin sanonut vappulasit, joita olen tästä päivästä lähtien alkanut nimittää myös kirjailijalaseikseni. Olen nimittäin työstänyt päässäni jo monta kuukautta yhtä kirjaideaa. Tänään asetin vappulasit nenälle ja kirjoitin puhtaaksi muinaiset muistiinpanoni ja kirjoitin ylös myös uusia ja paranneltuja ideoita kirjan suhteen.

Minulla ei ole nyt mitään isompaa käännösprojektia työn alla, joten ajattelin vihdoin ja viimein ruveta toden teolla työstämään omaa kirjaa. Ensi kuussa olisi myös NaNoWriMo, johon osallistuin kaksi vuotta sitten ja raapaisin kasaan sellaisen raakileromaanin alun ettei mitään järkeä. Viime vuonna en töiden takia ehtinyt osallistua, mutta tänä vuonna voisi olla hyvä sauma, kun aihekin on jo mietittynä ja muistiinpanoja valmiiksi tehty.

Oli miten oli, hienot kirjailijalasini vaativat erikoistilaisuuden tai vahvan silmämeikin, jos niiden kanssa meinaa ihmisten ilmoille lähteä, joten päätin ostaa uudet silmälasit. Suuntasin Zenni Opticalin nettisivuille ja klik vain, niin ostoskorissa törötti kahdet uudet rillit. Ennen kuin ehdin edes harkita, pistin tilauksen menemään. Silmälasien osto niitä ensin sovittamatta on typeryydessään verrattavissa juoksukenkien ostoon netistä. Mutta koska jälkimmäistäkin on tullut harrastettua, niin silmälasien osto sokkona meni vanhalla rutiinilla.

Tällaiset rillit minulle nyt olisi sitten tulossa:

kuvalähde

kuvalähde

Halusin vaihteeksi tummemmat ja näyttävämmät kuin nuo nykyiset kullanväriset björnborgit. Lasien pitää myös olla tarpeeksi isot ja leveät, että ne eivät näytä liian ahtailta tätä jättikupoliani vasten. Olen myös havainnut, että lasit eivät saa olla liian pyöreät mutta eivät myöskään liian laatikkomaiset. Toivottavasti nuo tilaamani mallit ovat asialliset! Hintaa postikuluineen niille tuli kokonaiset 50 euroa.

Sauvakävelemässä

[Musiikki: Savage Garden - Affirmation]

Eipä tuo polvi näköjään liian kipeäksi ole äitynyt, sillä tänään kävin käppäilemässä 9,4 kilometrin sauvakävelylenkin. Silloin kun juoksin, kävely oli tylsintä ikinä. Nyt siitäkin osaa taas nauttia. On ollut oikeasti kiva käydä pitkillä kävelylenkeillä. Latasin mp3-soittimeen Mirabai Ceibaa, jonka rauhallisen ja mantramaisen musiikin tahdissa mieli on saanut levätä ja toisaalta ajatuksille on ollut tilaa. Kiersin tänään itse asiassa saman kiekon kuin aktiivisina juoksuaikoina. Silloin tuo 9,4 kilometriä koostui 8,4 kilometrin vakiolenkistäni ja kilometrin alku- ja loppukävelyistä. Unelmani on vielä kerran elämässäni juosta tuo kiekura ilman polvikipuja. Toteutumisesta ei ole takeita.

Ylenpalttinen kävely on kipeyttänyt jalkapohjat päkiöiden kohdalta. Oikeaan koipeen tuli kamala rakkula, joka minun tietysti piti mennä puhkomaan ja repimään auki. Minulla on ihossa ties miten monta arpea vain sen takia, kun en malta antaa haavojen parantua rauhassa vaan niitä on pakko olla koko ajan nypläämässä. Oli miten oli, nyt tuo rakkula on kamalan kipeä. Ja vasemmassa päkiässäkin on rakkula, mutta sen älysin (toistaiseksi) jättää rauhaan. Kävely on mielenkiintoista, kun ontuu molempia jalkoja.

Huomenna kahvakuulaa, jee!

Rauhallisia unia kaikille.

Liikuntaviikko 40

Reissun takia en päässyt tällä viikolla tiistain ja torstain kahvakuulatunneille. Korjasin tilanteen osallistumalla perjantain kuulatunnille ja lauantain kuntopiiriin. Molemmat tunnit järjestää siis K4 Center, jonka pitämiä tunteja nuo tiistain ja torstain tunnitkin ovat. En ole ennen käynyt perjantain tunnilla, koska perjantai on vähän niin kuin pyhitetty tallipäiväksi, mutta tällä viikolla keräsin talleilun jälkeen luuni ja menin vielä kahvakuulatunnille. Kannatti mennä. Osallistujia oli tosi vähän, ja ohjaaja ehti hyvin tarkastella tekniikoita, ja sainkin tempaukseen tosi hyviä vinkkejä. Olin muun muassa vienyt käden yläasennossa liian taakse, ja nyt kun tajuan jättää sen enemmän eteen, taidanpa uskaltautua kokeilemaan 16 kilon kuulaa. 14-kiloinen ainakin nousi mainiosti, kun sitä testasin. Aiemmin minua on siis pelottanut tehdä tempausta 12-kiloista painavammalla kuulalla, koska on tuntunut, että se kuulahan lentää takaseinään. Mutta nyt kun tosiaan älyän jättää sen käden edemmäs, niin enää ei pelota.

Kuntopiiri on jäänyt aiemmin väliin, koska se herra jumala sentään alkaa jo yhdeltätoista aamulta! Nytkin lauantaina oli huonosti nukutun yön jälkeen vähän sellainen olo, että emminä jaksa, mutta olin päättänyt mennä, joten niinpä sitten menin. Hyvä tunti oli. Vei kyllä unenrippeet mennessään.

Iski muuten pienimuotoinen kuulakuume. Yritän jatkossa päästä käymään kolmesti viikossa tunneilla, sillä haluan nyt toden teolla päästä edistymään ja tehdä lopullisen pesäeron 12 kilon kuulaan. Ärsyttää, kun olen jymähtänyt siihen. Haluan kehittyä enkä junnata koko ajan mukavuusalueella! Se on tietysti vähän kysymysmerkki, jaksanko joka perjantai käydä sekä ratsastamassa että kuulatunnilla, mutta nyt kun tallille vielä pääsee pyörällä, sen ei pitäisi olla iso ongelma.

Viikon kruunasin pitkällä kävelylenkillä. Oli komea keli ja kiva kävellä. Laskeskelin, että tällä viikolla kävelin yhteensä 38,3 kilometriä ja viime viikollakin reilut parikymmentä. Ei ole ihme, että kiukkupolvi on vähän yskinyt. Kesähän meni pitkälti joogatessa ja pyöräillessä, joten polven ei tarvinnut ottaa vastaan juuri lainkaan tärähdyksiä. Ei ehkä ollut kaikkein viisain veto päästää kinttua noin helpolla, sillä nyt se reagoi kävelyyn, mutta eipä sille enää mitään mahda.

Viikon liikunnat kokonaisuudessaan:

maanantai

7,0 km kävely, 1:15:55

tiistai

9,3 km kävely, 1:38:45

keskiviikko

vapaa

torstai

vapaa

perjantai

ratsastus, 1 h 25 min

10,8 km pyöräily, 45 min

kahvakuula, 1 h

4,6 km kävely, 50 min

lauantai

kuntopiiri, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

sunnuntai

jooga, 25 min x 2

13,2 km kävely, 2:19:10

Vihreä tee

Pari postausta sitten volisin keljusta painosta ja insuliiniresistenssistä. Iive pohti kommenttiboksissa, josko jollain luontaistuotteella voisi tuohon resistenssiin vaikuttaa. Löysin netistä tietoa karnosiinista, mutta jotenkin siitä jäi vähän epämääräinen viba. Sitten törmäsin tietoon vihreän teen positiivisista vaikutuksista kehon insuliiniherkkyyteen. Kävin eilen ostamassa Punnitse & Säästä -kaupasta pari Yogi Tea -pukettia, joissa on vihreää teetä. Olen ihan amatööri teelaatujen kanssa ja olen juonut teetä vasta pari kuukautta. Siksi siis vähän hirvitti ostaa nuo teet, sillä pelkäsin, että ne maistuvat ihan joltain ällöltä liejulta. No eivät maistuneet!

Kuvassa vasemmalla oleva Himalaya ei siis ole vihreää teetä, mutta olen juonut sitä Om Yoga -koululla ja tykästyin makuun ja ostin sitten sitäkin. Keskimmäinen on Green Balance ja oikeanpuoleinen Snack Tea, jossa on mukana vihreää teetä. Kuten sanottu, en ole mikään tee-ekspertti, joten minulla ei ole hajuakaan, montako litraa noita pitäisi päivässä lipittää, mutta olen nyt pari päivää yrittänyt juoda kupillisen tai kaksi ruokailun yhteydessä. Saas nähdä, auttaako.

Nyt rupesi tekemään mieli tuota Himalayaa, nams.

Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.

Liikuntaviikko 39

maanantai
jooga, 25 min
integral yoga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:16:20

tiistai
kundaliinijooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:20:10
kahvakuula, 1 h
4,2 km kävely, 45 min
63 punnerrusta: 12 - 14 - 11 - 10 - 16

keskiviikko
lempeä hathajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:50

torstai
kahvakuula, 1 h
4,2 km kävely, 45 min

perjantai
vapaa

lauantai
6,5 km kävely, 1:08:35

sunnuntai
6,8 km kävely, 1:14:00