Monta hyvää asiaa

Tänään kävin yin-joogassa. Se oli ehkä parasta vähään aikaan. Kävin sunnuntaina ja maanantaina astangassa, mutta tällä hetkellä tarvitsen ihan selkeästi rauhallisempaa joogaa. Pitkät, syvälle vaikuttavat venytykset saivat kehon ja mielen jännitystiloja aukeamaan. Kahvakuulatunneilla vien itseni alati voimieni äärirajoille, ja treeniin on tullut ihan uudenlaista tavoitteellisuutta ja kunnianhimoa elokuun kisoja kohti mentäessä. Sen vuoksi keholle lempeä liikunta on nyt ehdottoman tärkeää vastapainoa. Välillä on hyvä, kun ei tarvitse kilpailla yhtään kenenkään ja kaikkein vähiten itsensä kanssa.

Pyöräilin joogakoululle ja takaisin pienellä ja punaisella Tukaanillani. Oli lämpöinen keli, ja tuntui hyvältä pyöräillä. Minulla oli ylläni uusi, hienon vihreä urheilutoppi, ja ilahduin, kun tajusin, että olen edennyt lopultakin siihen pisteeseen, että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla hihattomassa paidassa ilman, että edes ajattelen asiaa. Tiedä sitten, johtuuko se kasvaneesta habasta vai itsetunnosta. Ehkä molemmista.

Hyviä asioita tapahtuu. Aion nyt entistä enemmän keskittyä siihen, mistä hyvä mieli lisääntyy.

Liikuntaviikko 15

maanantai

9,0 km kävely, 1:31:50

jooga, 25 min

tiistai

30 punnerrusta (5 - 7 - 5 - 5 - 8)

8,6 km kävely, 1:31:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

8,6 km pyöräily, 35 min

jooga, 25 min

torstai

8,6 km pyöräily, 37 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

32 punnerrusta (6 - 7 - 5 - 5 - 9)

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

8,6 km pyöräily, 35 min

sunnuntai

36 punnerrusta (6 - 8 - 6 - 6 - 10)

8,5 km kävely-/juoksulenkki, 1:12:00

jooga, 25 min

Alkuviikosta polvea vähän juili, mutta uskaltauduin siitä huolimatta eilen lenkille. Siirryin neljän minuutin juoksupätkiin, ja sujui varsin hyvin. Sääkin oli mitä parhain juoksusää: ilma kostea ja sateinen, mutta vettä ei kuitenkaan satanut niin että olisi kastumaan päässyt.

Punnerruksissa seuraan edelleen sadan punnerruksen ohjelmaa, mutta lisäsin nyt kakkosviikon harjoitusten sarjoihin yhden punnerruksen lisää kuhunkin. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, sillä nyt treeneissä on aavistuksen enemmän haastetta ja kehitystäkin toivottavasti tapahtuu sen mukaisesti. Teen vielä toisen viikon samoilla punnerrusmäärillä, mutta sitten lisään sarjoihin taas yhdet punnerrukset lisää.

Välillä koko punnertaminen tuntuu ihan hullun hommalta, ja eilen punnertaessa piti oikein muistuttaa itselle, miksi ihmeessä tätä teen. Hyviä perusteluja löytyi useampi:

1. Olen parin kuukauden sisällä edistynyt kahvakuulailussa selkeästi. Toki käyn treeneissä kolmesti viikossa, mutta se että 16 kilon kuula nousee aiempaa kevyemmin ylös, on varmasti melko pitkälti myös säännöllisen punnertamisen ansiota.

2. Voitan poikaystävän kädenväännössä.

3. On yksinkertaisesti siistiä pystyä tekemään ojentajapunnerruksia ilman polvien tukea.

4. Enää kesä ja hihattomat puserot eivät pelota.

5. On hienoa, kun yläkropassa on ytyä.

Lisäksi peilin edessä pullistelu on
erinomainen harrastus ja kohottaa itsetuntoa.

Itsetunto parisuhteessa

Aloitin hiljattain uuden parisuhteen. Jokunen viikko sitten tajusin, että kaikissa aiemmissa suhteissa ja suhdeviritelmissä olen hävennyt kroppaani ja ollut ulkonäköni suhteen hyvin epävarma. Kukaan näistä miehistä ei ole koskaan ilkeillyt ulkonäöstäni tai mitään vastaavaa. Epävarmuus on ollut ihan oman pääni sisällä, lapsuudesta opittu tapa.

Nyt tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä minulle täysin uusi, etten häpeä itseäni. Rakastan kehoani ja olen siitä ylpeä. Aina ennen kun olen tutustunut uuteen ihmiseen, mieltäni on varjostanut epävarmuus kehostani. Kun tajusin, että tällä kertaa niin ei ole, riemastuin. Kuinka ihanaa, että kerrankin voin olla itseeni tyytyväinen toisen ihmisen edessä!

Kunnes minun oli pakko kehittää asiasta kriisi. Ennen olen aina voinut olla varma siitä, että miehet ovat halunneet olla kanssani juuri minun takiani, sen ihmisen takia joka sisimmässäni olen. Koska kuka nyt tahtoisi olla lihavan ihmisen kanssa, jos tämä olisi kaiken lisäksi kammottavan tylsä ja muutenkin ankea persoona? Tiedän, että kehitän ongelmia taas ihan absurdeista asioista, sillä niin harhainen en sentään ole, että pitäisin itseäni jonain Miss Universumina, jonka kanssa miehet tahtovat olla pelkän ulkonäön takia.

Jollain lailla ylipaino toimi eräänlaisena varmistimena luonteeseeni liittyvissä epävarmuuksissa. Jos toinen ihminen halusi ylipainostani huolimatta hengata kanssani, hän varmaan ihan oikeasti piti minusta ja siitä, kuka olin. Nyt se varmistin on poissa ja huomaan painivani uudenlaisen ongelman kanssa. Pelkään, etten ole toisen mielestä luonteeltani sellainen ihminen, johon hän haluaisi syvemmin tutustua, mutta saan luonteeni puutteet anteeksi, koska olen kuitenkin suht ok:n näköinen. Toisaalta tällainen ajattelu on puhtaasti toisen ihmisen aliarvioimista. Ihan niin kuin kukaan täysjärkinen ihminen olisi toisen kanssa, jos ei tästä oikeasti kaikin puolin tykkäisi. Minulle henkinen läheisyys sekä ystävyys- että parisuhteissa on vain niin suunnattoman tärkeää. Tahdon, että minua kuunnellaan ja asioistani ollaan kiinnostuneita, sillä jos niin ei ole, mitä muuta minä toiselle olen kuin pelkkä tyhjä kuori?

Argh! Miksi, miksi, miksi minulla on aina ja iänkaikkisesti pakko olla joku ongelma? Miksi minun on pakko miettiä asioita liikaa? Mutta sellainen minä vain taidan olla. Harhaileva, epätäydellinen sielu, joka odottaa, että siitä pidettäisiin kiinni kaikkine rumuuksineen ja vikoineen ja toisaalta taas kaikkine kauniine ja herkkine puolineen.

Päivittelyä

Kuukausi vierähti, eikä minulla ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt minulla olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutten tiedä, mistä aloittaa.

Aloitetaan terveydestä. Koko syksyn ylläni roikkunut musta pilvi väistyi lopulta joulukuun alussa ja on pysynyt poissa. Uskoni seleeniteoriaan pitää pintansa: oloni on ollut tasaisen hyvä siitä lähtien, kun aloin parapähkinöitä popsia. Toki hermoilen ja pimahtelen milloin mistäkin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Alan pikkuhiljaa luottaa siihen, että se heltymätön väsymys ja alakulo on ihan oikeasti taaksejäänyttä elämää.

Paino oli viime keskiviikkona 80,6 kilogrammaa. Olen tyytyväinen. Helmikuussa vaikutti siltä, että paino oli lähtenyt nousuun, mutta se päättikin sitten palata takaisin lähemmäs kasikymppiä. En tällä hetkellä saa kiinni laihdutusmoodista. Annan tilanteen edetä omalla painollaan, mutta pidän kiinni keskiviikkopunnituksista, joilla pyrin kontrolloimaan sitä, ettei kiloja ala kertyä. Toisaalta kroppa kyllä kertoo, mihin suuntaan ollaan kulloinkin menossa. Tällä hetkellä se vaikuttaa tyytyväiseltä saamaansa ruoan määrään ja laatuun verrattuna liikkumisiini. Ja minä olen tyytyväinen kroppaani. Neljä ja puoli vuotta kestänyt matkani kohti terveempää ja tasapainoisempaa elämää on kuljettanut minut pisteeseen, jossa en enää millään muotoa pidä itseäni lihavana. Olkoonkin, että painoni on painoindeksin mukaan lievän ylipainon puolella. Se ei estä minua rakastamasta itseäni ja kehoani. Kehoni on antanut minulle menneiden vuosien aikana niin hienoja hetkiä ja opettanut minua kurottamaan mieleni asettamien rajojen yli, etten yksinkertaisesti voi olla siihen pettynyt.

Ja koska kehoni mahdollisuudet ovat rajattomat, olen pitänyt kiinni ahkerasta liikkumisesta. Alkuvuoden saldo on HeiaHeian tilastojen mukaan:

- 42 tuntia ja 240 kilometriä kävelyä

- 32 tuntia joogaa

- 24 tuntia kahvakuulan nostamista

- 6 tuntia ratsastusta

- 2 tuntia ja 15 kilometriä lenkkeilyä

- 9 punnerrustreeniä

- 3 voimapyörätreeniä (tätä pitäisi parantaa)

Tarkkaavaisimmat ehkä huomaavat, että olen käynyt juoksemassa. Ensimmäisen lenkkini tein kaksi viikkoa sitten kaavalla 1 min juoksua ja 2 min kävelyä, jota sitten toistin 20 kertaa. Polvi tykkäsi kyttyrää, mikä oli odotettavissa. Ennen lenkkiä olin ounastellut sen kipeytyvän 80 prosentin todennäköisyydellä, mutta asfaltin paljastuminen ja kevään tuoksu ilmassa suorastaan pakottivat juoksemaan. Annoin polven pitää mykkäkoulua parisen viikkoa, kunnes se lopulta leppyi. Viime lauantaina sitten päätin yrittää uudestaan, ja sillä kertaa juoksin kaavalla 2 min juoksua ja 3 min kävelyä kymmenen kertaa. Lenkistä on kulunut kaksi vuorokautta, ja polvi tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Toivo edes jonkinlaisesta juoksuharrastuksesta elää, joskin olen tottunut kahden vuoden aikana niin moniin pettymyksiin, etten jaksa enää turhaan stressata. Joko pystyn juoksemaan tai sitten en. Onneksi olen löytänyt lajin rinnalle muitakin vaihtoehtoja.

Kuten kahvakuulaurheilun. Kuulat nousevat edelleen, ja pyrin käymään treeneissä kolmesti viikossa. Tuntuu, että kehitystä on alkanut tapahtua. Tekniikka on kehittynyt vaikka se aina ajoittain onkin suoraan perämetsästä. Voimaakin on tullut lisää. Viime torstaina tehtiin voimatreeninä kahden kuulan long cycleä (eli rinnallevetoa ja työntöä) raskailla painoilla. Uskalsin kerran kokeilla 18 kilon kuulia, ja ne peijakkaathan nousivat ilmaan. Huhhei.

Voimaa pyrin lisäämään myös punnertamalla. Ojentajatreenit jatkuvat punnerrushaasteen muodossa. Kipeää tekee ja raskasta on, mutta samalla punnertaminen tuntuu järkyttävän hyvältä. Olen jymähtänyt tällä kertaa jo kakkosviikkoon, mutta ei se haittaa. Vaikka treenaisin tuota viikkoa koko loppuelämäni, siinä on vissi ero, teenkö viikon aikana 80 vai 0 ojentajapunnerrusta. Terveisin: "Täältä tullaan kiinteät käsivarret ja messevät muskelit".

Ratsastamassa en ole käynyt reiluun kuukauteen. Meillä kävi Hakkisen kanssa maastossa pieni tilanne, joka olisi voinut päättyä huonosti. Mitään ei onneksi sattunut kellekään, mutta mieleeni kohosi sen verran ikäviä kauhukuvia, että päätin ottaa aikalisän ratsastuksesta. Aika näyttää, jatkanko Hakkisen vuokrausta, mutta tällä hetkellä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta olla nousematta sen satulaan.

Joogannut olen käytännössä päivittäin. Namaste jooga -jaksoista on tullut osa arkirutiiniani. Selkä pysyy sen avulla jollain lailla kuosissa, ja samalla pääsee mielikin vähän huilaamaan. Odottelen kyllä innokkaana lähestyvää kesää, josko Om Yoga tarjoaisi mahdollisuuden kesäkorttiin, joka minulla viimekin kesänä oli. Sillä siis sai joogata rajattomasti kolme kuukautta kahden kuukauden hinnalla. Freelancer-kääntäjän rahatilanne nyt on aina vähän niin ja näin, mutta investointi joogaan nousee kyllä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten joukkoon.

Työasioista puheen ollen. Päätin lähteä ensi syksynä opiskelemaan liiketaloutta. Käännösalaa riivaa suohon poljetut työehdot, surkea palkkaus ja olematon arvostus. Aion opiskella rinnalle toisen tutkinnon, joka toivottavasti takaa minulle säännöllisemmän elannon. Rakastan kääntämistä, ja se on sitä, mitä todella haluan ammatikseni tehdä, mutta joskus on pakko myöntää, että kutsumus ei aina elätä. Nyt kun minulla on pitkän lamaannuskauden jälkeen energiaa edes ajatella opiskelemista, aion tarttua toimeen.

Näillä eväillä eteenpäin.

Painosta

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa painosta. Omastani siis. Syy hiljaiseloon on ollut se, että oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Painoin vuoden alussa 82,2 kiloa ja eilen 82,1 kiloa. Painoindeksi on näin ollen 26,2.

Tuntuu, että olen nyt oppinut pitämään painon paikallaan. Viime vuonnahan lihoin 4 kiloa, kun polvi kipeytyi ja aiempi painonhallintaresepti meni sen myötä mappi Ö:hön. Kun juoksin paljon, syömisten kanssa sai vähän sikailla, eikä se näkynyt vaa'alla. Nyt näkyy, mutta olen oppinut reagoimaan siihen herkemmin. Eli käytännössä tekemään korjausliikkeen heti enkä vasta parin viikon päästä.

Tavoite on edelleen pudottaa paino sinne 78 kilon tuntumaan, mutta etenen nyt hitaasti ja kuulostellen. Ei ole tarkoitus vetää kuukauden vettä ja näkkäriä -dieettiä, vaan pikkuhiljaa säätää ruokavaliota niin että lopulta olen neljä kiloa keveämpi. En nyt sitten tiedä, onko tällainen "katellaan nyt mitä tästä tulee" -meininki ihan toimivin tapa laihduttaa, mutta toisaalta en jotenkin edes miellä itseäni tällä hetkellä laihduttajaksi. (Ehkä se on se syy, että kökin tässä yhdessä ja samassa painossa?) Kehoni on vahva ja toimii. Pystyn tekemään sillä asioita, joihin en ennen uskonut pystyväni. Turhamaisuuskaan ei toimi motivoijana enää entiseen malliin.

Lainaan aiempaa ANTM-voittajaa Whitney Thompsonia:

"When I wear a size 14, it doesn't matter,

'cause I look good in a size 14."

No, neljä lisäkiloa näkyvät eniten vyötäröllä, ja tokihan sitä seutua olisi kiva saada taas linjakkaammaksi. Mutta riittääkö se motivaatioksi? Saas nähdä.

Motivaatio olla lihomatta on kuitenkin kova. Muistan, mitä olin vielä syksyllä 2009, ja kun katson itseäni nyt, en näe paluuta entiseen. Se ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto.

Ostin muuten eilen tuubitopin. Viime kesänä opettelin liikkumaan sortseissa ja hihattomassa puserossa julkisesti (siis muutenkin kuin lenkillä, sillä lenkillä kaikki itsekritiikki ulkonäöstäni karisi jo aikoja sitten, kun aloin koikkelehtia ympäriinsä tulipunaisena juoksutrikoissa). Tosin viime kesänä oli aika kylmä, eikä tuollainen varustus päällä tarennut juuri kulkea. Mutta asiaan. Ostin siis tuubitopin. En ole varma uskallanko käyttää sitä muualla kuin pimeässä vaatekomerossa, mutta koska olen ylpeä yläkropastani ja siitä mitä punnertaminen ja kahvakuulailu on sille tehnyt, ostin topin kunnianosoituksena itselleni. Koska minulla ei ole mitään hävettävää. Allit kutistuvat milli milliltä sitä mukaa kun haba kasvaa. Kainalonseudun venymäarvet ja -uurteet ovat ja pysyvät, mutta ne muistuttavat minua siitä, mistä olen lähtenyt ja minne asti olen tullut ja minne kaikkialle olen vielä menossa.

Lämpimiä tuubitoppikelejä siis odotellessa.

Aurinkoon

 [Musiikki: Anna Abreu - Rush]

Tänään on ollut aika kiva päivä. Heräilin aikaisin ja tein pari tuntia töitä, minkä jälkeen lähdin keskustaan joogaan. Samalla reissulla kävin äänestämässä, kun Hallituskadun posti sattui reitin varrelle, ja ostamassa Sokokselta Aino Ihana Maitosuklaata. 

Kotona punnersin ja pohdin, mahtaako kolmosviikolle siirtyminen olla vielä ensi viikollakaan ajankohtaista. Sen jälkeen tein ruokaa, peruutin sohvalle ja katsoin tuoreen Biggest Loser -jakson. Jälkkäriksi Ainoa. Nam. Sitten rupesikin makoisasti nukuttamaan, ja vastasin peiton ja tyynyn vienoon kutsuun.

Kävin aamulla vaa'allakin, eikä 78,5 kilon (BMI 25,1) vaakalukema saanut minua pois tolaltani, vaikka normaalin painoindeksin rajoissa pysyminen onkin taas vähän haastavaa. En ole ehkä ihan välttämättä pysynyt erossa alejoulusuklaista. Mutta hyvällä mielellä eikä itseään mollaten kun syö, niin suklaa maistuu tuhat kertaa paremmalta eikä jälkikäteen edes harmita (paitsi ihan vähän).

Edessäni muuten häämöttää ihka ensimmäinen rantaloma! Tarkoitus oli suunnata Egyptiin jo tässä kuussa, mutta näillä näkymin El Gounan auringonsäteet osuvat kalpealle iholleni helmikuun 10. päivä. En ole siis koskaan aiemmin matkustellut muualla kuin Virossa, Italiassa ja Saksassa (jossa työskentelin pari kuukautta), koska ei ole ollut oikein mahdollisuutta ja toisaalta pelkään lentokoneita kuollakseni. Saksaankin seilasin paatilla, vaikka kammoan laivoja lähes yhtä paljon kuin lentokoneita.

Mutta joka tapauksessa rantalomaa on tiedossa, ja se on minulle iso juttu jo senkin kannalta, että aion rohkeasti käyttää bikineitä. Viime vuoden puolella käytin bikineitä yhdellä kylpyläreissulla, mikä oli kyllä aikamoinen virstanpylväs. Kun on ikänsä ollut paksu ja yrittänyt piiloutua katseilta, niinkin paljastavaan asuun kuin bikineihin sonnustautuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Vaikka uusi kroppa kantaa bikinit siitäkin huolimatta että vatsa ei kaikkein littein pyykkilauta olekaan, vaikeinta on ollut henkisen kynnyksen voittaminen. On pelottavaa astella ihmisten sekaan ja paljastaa se kropan kaikkein arin kohta, joka ennen piti minua henkisessä vankilassaan. Kyllä minä tiedän, että rannat ja kylpyvät ovat pullollaan eri kokoisia ihmisiä eikä yksi bikiniasuinen nainen lisää ihmisten mieliä paljon hetkauta, mutta itselle se on jotenkin vain hurjan tärkeä ja suuri asia.