Onnistumisia!

Viime vuoden kesästä lähtien asiat ovat alkaneet rullata.

Pääkohdat pähkinänkuoressa:

1. Sain metformiinilääkityksen PCOS:n aiheuttaman insuliiniresistenssin purkamiseen ja sitä kautta painonhallinnan tueksi. Painoni on pudonnut noin yksitoista kilogrammaa lääkityksen aloittamisen jälkeen.

2. Aloin heinäkuussa 2023 käydä ilmajoogatunneilla. Ilmajooga oli aluksi superpelottavaa ja ahdistavaa telinevoimistelun traumatisoimalle mielelleni, mutta sitkeydellä pääsin alun kauhun yli. Välilevyni rakastavat liinassa roikkumista!

3. Olen pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Tämä on metformiinin lisäksi todennäköinen syy painon putoamiselle.

4. Vuodenvaihteessa otin kuntosalitreeniini yhdeksi liikkeeksi työnnön kahvakuulalla. Tunnustellen ja sopivaa treenimäärää ja kuulakokoa hakien sopiva tasapaino tuntuu nyt löytyneen, ja selkä näyttää vihreää valoa.

Vielä puolitoista vuotta sitten kärvistelin jälleen yhden välilevynpullistuman kanssa, mutta nyt menee hyvin. Harrastan taas juoksua ja kahvakuulan nostamista, vaikka luulin jättäneeni lajeille hyvästit aikoja sitten.

En oikein itsekään tiedä, mitä on tapahtunut ja miten tässä ollaan.

Kolme viikkoa sitten kävin siskoni kanssa salikisoissa nostamassa kahvakuulaa. Työnsin kymmenen minuutin aikana kahta kahdentoista kilon kuulaa ilmaan 72 kertaa. Suomen kärkinaiset huitelevat jossain kaukana horisontissa nostaessaan kahta 24-kiloista, mutta pitkän tauon jälkeen tulos oli minulle vallan mainio, varsinkin kun en panosta lajin treenaamiseen mitenkään erityisesti. Kunhan teen muutamat työntösarjat osana kuntosalitreeniä penkkipunnerrusten ja muiden punttihommien lomassa.

Oli outoa ja samaan aikaan tuttua nousta nostolavalle. Tilanne oli jotenkin vain tosi erikoinen. Seitsemän vuoden tauon jälkeen tuntui kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Samalla tuntui, että miten ihmeen kaupalla minä tähän tilanteeseen olen oikein päätynyt! Päätin sitten vain luottaa kroppaan, että kyllä se tietää mitä tehdä. Tavoite oli tehdä 70 toistoa, mutta koska sekosin jossain vaiheessa laskuissa, kiihdytin lopussa varmuuden vuoksi tahtia, ja lopputulos oli kaksi toistoa ekstraa.

Kahvakuulakisoista kului parisen viikkoa, ja viime sunnuntaina osallistuin Tampere Maraton -juoksutapahtuman puolimaratonille. Pohjimmainen tavoite oli, että kunhan nyt pääsen maaliin kolmessa tunnissa ja että viime vuoden nettoaika 2:47:07 olisi kiva alittaa. Kaksi tuntia ja kolme varttia pitäisi nyt ainakin olla realistista alittaa ellei jopa kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia.

Minulla ei ollut juoksuun sen kummempia suunnitelmia. Päätin, että annan kropan päättää tahdin ja juoda vettä jokaisella huoltopisteellä. Sää oli erinomainen (varsinkin jos vertaa viime vuoden karmaisevaan keliin!): noin 16 astetta ja enimmäkseen pilvistä. Jossain vaiheessa aurinko meinasi änkeä esiin pilvien takaa, mutta ymmärsi onneksi vetäytyä takaisin. Vettä ripsautti jossain vaiheessa, mutta se vain virkisti.

Juoksu rullasi alusta alkaen hyvin. Otin vetoapua sopivista selistä ja seurasin kellosta etenemistahtia. Se näytti tasaista jonkin verran yli seitsemän minuutin kilometrivauhtia. Se oli minulle rivakahko tahti, ja yritin pitää pään kylmänä, etten lähde kisan alkuhuumassa ja muiden imussa liian kovaa liikkeelle. Mutta jossain vaiheessa viiden kilometrin jälkeen tuntin liikutuksen aallon vyöryvän lävitseni. Ole rohkea, nyt tai ei koskaan, tämä on sinun hetkesi.

Päätin antaa kropan hoitaa homman. Päätin luottaa siihen, että se jaksaa, osaa, pystyy, on valmis kantamaan minut vaikka maailman ääriin. Juoksussa minulle on aina ollut huumaavinta vapaudentunne. Tunsin voiman virtaavan lävitseni, tunsin lihasteni tekevän väsymättä työtä, tunsin miten keuhkoni ja sydämeni toimivat ja olivat minun puolellani.

Hitaana juoksijana olen tottunut hölköttelemään joukon perällä ja olemaan se, jonka ohitse muut pyyhältävät. Nyt huomasin kerta toisensa jälkeen ottavani jostakusta edelläni juoksevasta selän, saavuttavani häntä askel askeleelta, meneväni ohi. Mikä uskomaton tunne.

Juoksutapahtumassa juostiin 10,55 kilometrin lenkkiä, eli puolimaratonilla reitti kipaistiin kahdesti. Lähdin toiselle kierrokselle ajassa 1:17:30 ja tajusin, että minulla on periaatteessa mahdollisuus noin kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin aikaan. Se tuntui hyvin utopistiselta. Reitti oli mukavan tasainen, mutta kierroksen ensimmäisen viiden kilometrin aikana oli joitakin nousuja, ja siinä vaiheessa meno tuntui raskaalta. Kehossani on kuitenkin se hyvä puoli, että se on kuin tasaisesti etenevä juna. Ekalla puoliskolla omaksuttu tahti oli iskostunut lihaksiini, ja väsymyksestä huolimatta etenin yhä reilun seitsemän minuuutin kilometritahtia, vaikka tuntuikin kuin olisi juossut hidastetusti. Kierroksen jälkimmäinen puolisko oli tasaisempi, ja sen alussa tiesin, että jumalauta, nyt mennään, tämä onnistuu. Kroppa vastasi täydellisesti haasteeseen. Onnistuin loppua kohden jopa kiihdyttämään tahtia, mikä on ihan mieletöntä! Viimeisten kahden kilometrin aikana juoksin alle seitsemän minuutin vauhtia.

Kun lopulta kaarsin Ratinan stadionille, tunsin että paukkuja on vielä loppuspurttiin ja viimeiset sadat metrit juoksin niin kovaa kuin kintuista lähti. Lopulta ylitin maaliviivan nettoajassa 2:32.50. Aivan uskomatonta! Juoksu oli niin onnistunut kuin olla voi. Vielä viikonkin jälkeen olen aivan häkeltynyt siitä, mihin pystyin.

Kaikki kesän helteiset ja auringonpaahteessa juostut lenkit, kaikki ne lenkkireittieni mäennyppylät ja ärhäkämmät nousut tuottivat nyt tulosta, kun pääsin juoksemaan tasaisella reitillä optimaalisessa säässä. Mutta en koskaan olisi osannut odottaa, että pääsen noin lähelle kahden ja puolen tunnin rajapyykkiä. Tiesin, että olen henkisesti vahva ja uskallan luottaa itseeni ja tiesin, että kehoni on sitkeä työjuhta, mutta on se jotenkin vain todella koskettavaa, mihin kaikkeen sitä pystyykään.

Yksi taustatekijä henkisen voiman taustalla (juoksun lisäksi) on sisäpyöräilyn kuningastreeni Les Mills Sprint, joka on treeninä sellainen, että se auttaa löytämään fyysisen suorituskyvyn rajat ja tajuamaan, että ne eivät todellakaan ole siinä, missä niiden luuli olevan vaan jossain todella paljon pidemmällä. Se opettaa itsevarmuutta, itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Se opettaa vahvuutta. Se opettaa jatkamaan silloinkin, kun tuntuu ettei enää jaksa. Yksi mieleeni pysyvästi jäänyt ohjaajan lausahdus on "Gain strength from what you have done". Sitä mietin juostessa. Mietin myös yhtä omista voimalauseistani. Mie pystyn ihan mihin vaan.

Kaikki on mahdollista

Jätin syyskuisen juoksutapahtuman väliin. Syinä siihen olivat sekä lenssun räkäiset jälkimainingit että kyseiselle viikonlopulle osuneet turhan lämpimät kelit. Lauantaina taisi olla 23 astetta lämmintä ja juoksupäivänä sunnuntaina yli kaksikymmentä.

Ei auttanut kuin suunnata katse kuukauden päähän.

Eilen minä sitten seisoin Tampere Juoksee -juoksutapahtuman lähtöalueella todella omituisessa ja epäuskoisessa olotilassa. Ympärillä velloi muita juoksijoita, ja tuntui että kaikki olivat jotain vähintään puoliammattilaisia, ja tiedostin, että harjoitteluni oli ollut aika vähäistä eikä millään lailla optimoitua. Olin laskenut, että olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä alle 200 kilometriä. Takana olivat pari pidempää lenkkiä (17 ja 19 kilometriä), jotka valoivat uskoa, että pystyn myös 21,1 kilometrin matkaan.

Sää oli aika kauhea. Pahin sade laantui onneksi ennen juoksua, mutta jeesus, että osasi tuulla. Järvien rannoilla aallot iskivät rantakiviin, niin että niistä välillä sinkosi vettä rannan myötä kulkevien juoksijoiden päälle. Onneksi vältin moiset suihkut.

Olin etukäteen ahdistunut sääennusteista. Mietin mitä ihmettä puen päälleni, ja mitä jos kengät kastuvat heti alussa, niin että koko matka menee litimärissä tossuissa loiskutellessa ja sitten tulee kamalat hiertymät ja apua. Päädyin lopulta pukemaan ylleni vedenkestävän takin, vaikka tiesin, että siinä voi tulla hyvin kuuma. Loppujen lopuksi se oli ihan hyvä valinta, sillä se blokkasi tuulta, ja koska ilma oli riittävän kylmä, en paahtunut hengiltä takin uumeniin. Lenkkarit kastuivat jonkin verran, mutta eivät häiritsevästi. Taskussa oli varmuuden vuoksi laastareita ja kuivat vaihtosukat, mutta niitä ei onneksi tarvittu.

Olin kesän ajan juossut vauhdiltaan aika leppoisia lenkkejä noin 8:15–8:30 minuutin kilometrivahdilla, ja tuumin, että loppuaika sijoittuisi todennäköisesti jonnekin 2:50:00–2:55:00 väliin. Mutta niinhän siinä kävi, että juoksutapahtuma imaisi mukaansa, ja juoksin koko matkan kovempaa kuin olin ajatellut eli aavistuksen alle kahdeksan minuutin kilometritahtia.

Alkupuolisko meni vielä suht helposti, mutta pakko sanoa, että loppupuolikas oli raskas. Iskutuksen ja pitkien matkojen rutiinin puute painoi jaloissa, mutta jatkoin vain sitkeästi eteenpäin. Juoksureitti käväisi noin 19 kilometrin kohdalla maalialueen tuntumassa, ja se oli aika raaka hetki, kun piti vielä lähteä viimeiselle parin kilometrin kierrokselle maalista poispäin. Siinä vaiheessa olin jo todella uupunut, ja oli henkisesti todella raskasta jättää maalialue taakse. Lopulta tuli aika kääntyä takaisin, ja kun sain Laukonsillan ja sen lopussa häämöttävän maalin näkyviini, helpotus valtasi minut. Minä ihan oikeasti pystyn tähän.

Ylitin maaliviivan bruttoajassa 2:47:53, eli alle tavoiteaikani. Olin aivan lopussa, ja maalissa tuli itku puhtaasta helpotuksesta, että juoksu oli ohi, mutta samalla purkautuivat myös monen vuoden haaveet ja pettymykset ja odotus ja lopulta onnistuminen.

On aika epätodellinen olo. Olin niin pitkään luullut, että enää koskaan pysty juoksemaan kuin korkeintaan kympin matkoja. Sitten yhtäkkiä minä pystyinkin treenaamaan puolimaratonille. Toisaalta tuntui kuin universumi olisi viimeiseen saakka koetellut motivaatiotani. Ensin sairastuminen ennen syyskuun juoksutapahtumaa ja sen jääminen väliin pitkän henkisen valmistautumisen jälkeen. Jouduin keräämään keskittymiseni ja päättäväisyyteni uudestaan kasaan, kunnes sääolosuhteet juuri ennen lokakuun tapahtumaa alkoivat horjuttaa itsevarmuuttani. Olisi ollut niin helppoa jättää eilinen juoksu väliin, sillä en ollut vielä edes ilmoittanut tapahtumaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että olisi harmittanut aivan vietävästi, jos en olisi edes yrittänyt. Niinpä kasasin aamulla kimpsut ja kampsut kasaan, matkustin ratikalla keskustaan ja kävin kisakansliassa jälki-ilmoittautumassa.

Koskaan ei pidä luovuttaa.

Mahdottomia juttuja

Ehkä vähän yllättäen ja kaikkien odotusten vastaisesti olen saanut itseni puolimaratonkuntoon. Viikko sitten sunnuntaina juoksin 19 kilometriä, ja kyllä se jo alkaa skeptisemmänkin silmissä olla merkki siitä, että 21,1 kilometriä voisi irrota. Siinä lenkin aikana fiilistelin, että tämä on ihan uskomatonta. Kaikkien niiden harmistusten jälkeen, kun polvi on kenkkuillut eikä säännöllinen juokseminen ole ollut mahdollista, siinä minä yhtäkkiä jolkottelin pitkää matkaa.

Mikä sitten on muuttunut tai on toisin kuin ennen? Siitä on kaksitoista vuotta, kun viimeksi juoksin puolimaratonin ja lähes yhtä kauan kun jouduin luopumaan säännöllisestä juoksusta. Isoimmat syyt ovat varmaankin se, että minulla on nyt parempi lihaskunto ja fysioterapeutti tsekkasi juoksuasentoni. Kävi ilmi, että oikea kiukkupolveni kiertyy sisäänpäin paljon enemmän kuin vasen polvi. Aloin kiinnittää asiaan huomiota, ja nykyään juostessa käännän reisilihaksella polvea ulospäin. Tadaa. Yhtäkkiä polvi kestää. Ostin myös Nike Invincible 2 -juoksulenkkarit, jotka ovat ihan hullut kengät hyvässä mielessä. Niissä on ihan järjetön vaimennus, joka jättää vanhat ikisuosikkini Vomerot auttamatta varjoonsa.

No, Tampere Maraton -tapahtuma olisi tämän viikon sunnuntaina, ja eipä tässä muuta kuin että lauantaina alkoi lenssu! Hohhoijakkaa. Onneksi olen pantannut ilmoittautumista, kun tämän kropan kanssa mikään ei ole koskaan varmaa, mutta se, että puolimaratonini estää nyt joku halvatun räkätauti, on jo melkoinen vitsi.

En ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, mutta vähän huonolta näyttää. Lokakuussa tulee toki mahdollisuus osallistua Tampere Puolimaratonille, mutta jotenkin olin ladannut kaiken keskittymisen ja henkisen valmistautumisen tälle viikonlopulle. Voi hyvänen aika.

Aika parantaa

Alkuvuosi katosi jonnekin. Töissä on ollut tosi kiire, ja viikot ovat vain viuhuneet ohi. Samassa syssyssä ja vähän kuin vaivihkaa välilevyoireet ovat hiipuneet. Kipuja ei oikeastaan ole ollut pariin kuukauteen, ja pakaran ja reiden kireyskin alkaa hellittää. Hermo kirraa vielä alaspäin katsovassa koirassa ja kaikissa eteentaivutusjutuissa, mutta liikkeet pystyy jo tekemään melko hyvin.

Olen vihdoin päässyt juoksemaan! Reilu viikko sitten sunnuntaina tein 6,9 kilometrin lenkin, josta juoksin kolme kilometriä. Tänään lenkkeilin 11,2 kilometriä, josta juoksin viisi kilometriä. Totutan jalkoja ja kehoa iskutukseen siten, että kävelen ensin puoli kilometriä ja sitten juoksen puoli kilometriä. Sitä settiä niin kauan kuin matkaa riittää ja lopuksi rennot loppukävelyt. Kassellaan nyt, päästäänkö tässä puolimaratonkuntoon syksyyn mennessä vai ei. Heikko polvi ja heikko selkä tuovat omat rajoitteensa, ja niiden ehdoilla mennään. Tarkoitus ei tässä vaiheessa ole ainakaan rikkoa kroppaa yhtään enempää.

Fysioterapiasta löytyi muuten varmaan yksi syy, miksi välilevyni tykkäävät pullistella niin kovasti. Tämä syy on mikäpäs muukaan kuin laiskat lantionpohjanlihakset. Toisin sanoen alaselästäni on puuttunut kriittinen syvien vatsalihasten tuki. Fysioterapeutin antamilla ohjeilla olen nyt treenannut kyseisiä lihaksia ja opetellut aktivoimaan niitä. Viime keskiviikon käynnillä sain kehuja, että hallinta on parantunut. Jee!

Kivulias alku

Alkuun kerrottakoon, että olen kärsinyt tämän vuoden iskiaksesta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pirulainen muistuttelee tasaisin väliajoin itsestään, ja etenkin joulukuussa on ollut selkeästi huonompi vaihe, joka on nyt parin viikon aikana suorastaan huipentunut.

Alkuviikosta tilanne alkoi päivä päivä hellittää, ja eilen puolimaratonpäätöksestäni tormistautuneena keräsin punttisalikimput kasaan uuden motivaation siivittämänä. Olen nimittäin huomannut, että kuntosalitreeni on auttanut kummasti myös satunnaisilla juoksulenkeilläni. Tuumasin, että ei muuta kuin bulgarialaisia askelkyykkyjä kehiin, sillä jokainen toisto satelee juoksupankkiin.

Bulgarialaiset askelkyykyt ovat kuuluneet ohjelmistooni siitä alkaen, kun aloin käydä kuntosalilla. Fysioterapeutti sisällytti liikkeen treeniini, ja onhan se erinomainen liike kehittämään voimaa ja tasapainoa turvallisesti, koska siinä alaselkään ei kohdistu samanlaista painetta kuin peruskyykyissä tangon kanssa. Toki bulgarialaisen pystyy tekemään tangon kanssa, mutta itse olen harrastanut käsipainoja ja kiekkoja ihan vain turvallisuuden takia. Yhden jalan liikkeenä se myös tukee juoksua, näin olen ymmärtänyt.

No, eilen sitten menin puntille, ja ähelsin bulgarialaisia askelkyykkyjä. Kolmannen sarjan viimeinen toisto vasemmalla eli iskiasjalallani meni jotenkin pieleen. Sen sijaan että työ olisi kohdistunut pakaraan ja reiteen tasaisesti ja hallitusti, sain kai iskettyä sen jotenkin pakaran ja alaselän tietämille, sillä sinne iski aivan järkyttävä kipu ja varmaan kramppi ja hohhoijaa taas.

Siinä ihmettelin ja kiroilin aikani ja tein pikaisen tilannearvion, että mitäs nyt. Jo laantumaan ehtinyt iskias mellasti taas uudella teholla kintussa, ja alaselkä tuntui kohtuullisen aralta ja harmistuneelta. Päätin kuitenkin tehdä kuntosalitreenin sovellettuna loppuun asti jättäen lantionnostot väliin. Eli jatkoin siitä leuanvetoharjoituksiin, penkkipunnerruksen, suorin käsin alasvetoon ja reverse hyperiin, jonka tosin aloitin hyvin maltillisesti, kun en ollut ihan varma, miten takaketju reagoi. Lopputreeni sujui ihan hyvin, kun vain liikehti ja sääti painot varovasti paikoilleen.

Raahauduin kaupan kautta kotiin, ja olo oli kieltämättä kovin kivulias. Napsin parit Panacodit ja Buranat, ja kivun pahin terä alkoi onneksi hellittää. Loppuilta meni pötkötellessä, yöksi otin toisen setin kipulääkkeitä, ja nyt seuraavana päivänä kipu on onneksi siedettävämpää, joskin levon puolelle tämä päivä saa suosiolla mennä.

Sekä juoksu- että muut treenit ovat tällä hetkellä kysymysmerkki. Katsellaan päivä kerrallaan, mihin tilanne etenee. Kyrsiihän tämä, mutta toisaalta olen jo tottunut, että välilevy- ja iskiasongelmat ovat se meikäläisen riesa todennäköisesti koko loppuelämän ajan. Välillä on seesteisiä ja kivuttomia kausia, ja välillä sitten tämmöistä kusta ja paskaa.

Tavoite

Elämä on jo pitkään tuntunut innottomalta ja tasapaksulta. Kai tämä on sitä legendaarista oravanpyörää. Viikot kuluvat konttorirottailessa, ja töiden jälkeen käyn kuntoilemassa. Viikonloppuna yritän kerätä voimia, mutta viimeistään sunnuntaina alkaa seuraava viikko ahdistaa. Omituinen kierre, jossa kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti tympäisee, ja tympäisystä seuraa huono omatunto, kun tuntuu turhalta ja väärin olla tympääntynyt, kun kaikki on hyvin. Ahdistaa.

Oivalsin, että tarvitsen jonkin tavoitteen. Tarvitsen myös jotain muutosta liikuntarutiineihini. Olen yrittänyt tehdä kuntosalista päälajini ja käydä nostamassa puntteja kolmesti viikossa, mutta HeiaHeia kertoo karua tilastoa: tänä vuonna kuntosalikertoja on kertynyt 89. Luku ei sinänsä ole huono. Kaikkien muiden liikuntojeni ohella tuo riittää pitämään lihaskunnosta huolta. Mutta ei se varsinaisesti 156 ole. Jokin siis tökkii, ja on keksittävä jotain uutta.

Päätin alkaa taas juosta säännöllisesti.

Sen lisäksi, että päätin alkaa juosta, päätin osallistua ensi elokuussa puolimaratonille.

En suoraan sanoen tiedä, mitä tästä tulee, koska kondromalasiapolvellani saattaa olla oma sanansa sanottavana. Mutta päätökseni jälkeen minulla on ollut parempi ja toiveikkaampi olo. Juoksu on aiemminkin parantanut minut. Ehkä nyt on taas sen aika.

Pitkiä tähtäimiä

Löysin netistä kiinnostavan artikkelin juoksusta ja peruskestävyydestä, jossa mainittiin LIIT-harjoittelu (Low Intensity Interval Training). Poimin artikkelista vinkin harjoitella peruskestävyyttä, niin että kun juostessa syke saavuttaa 70 % maksimisykkeestä, vaihdetaan kävelyyn kunnes päästään 60 % sykkeeseen, jolloin siirrytään taas juoksuun.

Perinteisen laskukaavan mukaan maksimisyke on 220 vähennettynä omalla iällä. Minun kohdallani maksimisyke olisi tällä periaatteella 185. Se pitänee suurin piirtein paikkansa, koska Les Mills Sprintissä olen päässyt parhaimmillani sykelukemaan 186 ja olen silloin ollut aivan äärirajoilla. Laskin siis LIIT-treeniä varten tarvittavat sykkeet luvun 185 perusteella ja sain alarajaksi 111 ja ylärajaksi 130. Tuumailin, että siinä ei kyllä kovin kauan tarvitse jolkotella, kun yläraja paukkuu rikki, mikä osoittautui lenkillä totiseksi todeksi. Tein 8,3 kilometrin lenkin, josta kävelin varmaan 95 prosenttia.

Silloin kun juoksin paljon, en todellakaan seurannut sykkeitä. Kunhan vaan juoksin niin kuin hyvältä tuntui. Nyt kun kuntosalilla käynti on niin sanottu päälajini, päätin että voisin tehdä tämän juoksuhommankin toisin. Sen sijaan, että juoksisin vähäiset lenkkini anaerobisella tasolla maitohapot kintuissa mellastaen, voisin oikeasti lähteä rakentamaan sitä kuuluisaa peruskuntoa oikein ja rauhallisesti. Tavoitteeni on tästä lähtien tehdä kerran viikossa saman tapainen LIIT-lenkki kuin tänään ja seurata, josko pikkuhiljaa pystyisin tekemään lenkin lyhyemmässä ajassa eli toisin sanoen pidentämään juoksuosuuksia. Tänään lenkkiin kului aikaa 1:21:30 eli melko lailla sama kuin jos olisin kävellyt lenkin rivakasti. Ongelmani on se, että olen aikamoinen löntystelijä ja minun on vaikea kävellä nopeasti. Keskimääräinen kävelyvauhtini on noin 5,5 kilometriä tunnissa, jos saan kävellä omaan tahtiini. Nopea kävely tuntuu epämiellyttävältä ja työläältä, ja siksi juoksen mieluummin, jos on tarve edetä nopeammin. Juoksussa sykkeet kuitekin kohoavat nopeasti yli 150:n. Näin ollen tämä LIIT-harjoittelu voisi sopia minulle, koska lenkki ei ole pelkkää tylsää kävelyä, mutta en kuitenkaan tule juosseeksi liian kovilla sykkeillä.

---

Aloin viime marraskuussa taas vaihteeksi laihduttaa, kun paino killui satasen tuntumassa. Liikun vähintäänkin riittävästi, mutta rakastan makeita herkkuja, minkä vuoksi vajaan kymmenen vuoden aikana paino on kivunnut parisenkymmentä kiloa ylöspäin. Olen aina ollut taipuvainen ylipainoon, ja koulussa olin Se Luokan Lihava Tyttö. Vuonna 2011 onnistuin pudottamaan painon painoindeksin mukaiseen normaalipainoon, mutta sittemmin paino näköjään kertyi vaivihkaa takaisin. Vuosiin on mahtunut paljon, enkä sen kummemmin jaksa pohtia, mikä tarkalleen ottaen on ollut syy lihomiseen. Nyt ollaan tässä ja sillä hyvä. Se, mihin voin vaikuttaa, on se miten jatkan tästä eteenpäin.

Nyt painan 95,9 kiloa, eli marraskuun lukemista olen tullut nelisen kiloa alaspäin. Mittaan painon kerran viikossa ja kirjaan lukeman ylös. Paino ei ole pudonnut tasaisesti vaan välillä on ollut nousuja ja välillä on junnattu paikoillaan, mutta trendi on alaspäin ja se on pääasia. Olen yrittänyt pitää mielessä, etten lihonut päivässä vaan usean vuoden aikana: jos 20 kilogrammaan jaetaan kahdeksalle vuodelle, tekee se 2,5 kilogrammaa vuodessa eli ei kauheasti, mutta pitkällä tähtäimellä se on ongelma. Tavoitteeni on ollut kääntää kurssi päinvastaiseen suuntaan ja alkaa pikkuhiljaa hivuttaa painoa alaspäin. Tämä tuntuu sopivan minulle. En halua ryhtyä mihinkään pikadieetille tai kytätä jokaista suupalaani. Haluan elää ja syödä niin kuin voisin ajatella eläväni ja syöväni seuraavat 50 vuotta. Käytännössä olen vähentänyt herkkujen syöntiä. Jossain vaiheessa olin alkanut syödä jäätelöä, suklaata ja keksejä päivittäin, mutta nyt olen vetänyt rajan, että kuukaudessa täytyy kertyä 20 herkutonta päivää. Kirjaan niitä ylös, ja kikka on toiminut. Päivittäinen herkuttelu on loppunut.

Painon putoaminen on hidasta, ja toki se turhauttaa välillä, kun lukee muiden huikeita menestystarinoita, miten on pudotettu 40 kilogrammaa vuodessa ja niin edelleen. Yritän kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että minulla on PCOS, joka todistetusti sotkee rasva-aineenvaihduntaa ja lisää kehon insuliiniresistenssiä vaikeuttaen laihduttamista ja altistaen painon nousulle. Jokainen pudotettu sata grammaa on kuitenkin kotiin päin ja kohentaa terveyttäni, vaikka sen pudottamiseen menisi minulla kauemmin kuin keskivertotyypillä. Toiseksi harrastan kuntosalilla käyntiä ja tavoitteeni on lisätä lihasmassaa eikä näivettää sitä. On siis oikeastaan sitä parempi mitä hitaammin painoa pudotan.

Uskon olevani oikealla tiellä, ja siitä tulee hyvä mieli.

Terve keho

Kävin tänään verikokeissa ja sain äsken tekstiviestillä tulokset, ja ne olivat tosi hyvät! Kokonaiskolesteroli oli 4,3 ja HDL 1,99, LDL 2,3 ja triglyt 0,83, eli kaikki luvut olivat mukavasti viitearvoissa. Paastosokeri oli tasan 5. Hemoglobiini oli edelleen matalahko 123. Rautakuurini on nyt kestänyt reilut pari viikkoa, mutta ainakaan vielä se ei näyttäisi heijastuvan arvoihin. Ei ole kyllä mitään aavistusta, miten nopeasti sen edes pitäisi heijastua, jos on heijastuakseen.

Lisäksi olen mittaillut verenpainettani kotimittarilla. Olin ihan varma, että tuon karmean stressikevään jälkeen nekin lukemat olisivat taivaassa, mutta neljänä päivänä tehtyjen kahdentoista mittauksen keskiarvo oli 119/75 eli minulle suoraastaan jäätävän hyvä. Pyysin itse asiassa poikaystävää testaamaan mittaria, sillä aloin epäillä onko koko kapine rikki, hah.

Mutta olen siis tehnyt jotain oikein painonnoususta huolimatta. No, alentunut verenpaine selittynee e-pillerimerkin vaihdolla, mutta yhtä kaikki ihan huippua, että lukemat ovat noin terveellä tasolla. Välillä nimittäin tuntuu, ettei tämä keho reagoi millään tavalla runsaaseen liikuntaan ja kasvispainotteiseen ruokavalioon. Mutta kyllähän se reagoi. Kun vain itse osaisi olla tuijottamatta sitä vaa'an lukemaa. Ajatukset kiertävät loputonta kehää takaisin lihotun kymmenen kilon ympärillä näkemättä kokonaiskuvaa. Kohta seitsemän vuotta sitten alkanut elämäntapamuutos ja matka on tuonut niin paljon hyvää keholleni ja takuulla säästänyt minut verenpaine- ja kolesterolilääkitykseltä ja kenties jopa kakkostyypin diabetekselta.

Ehkä olisi taas aika rakastaa tätä kehoa vähän enemmän, sillä onhan se ollut ihan mieletön matkatoveri ja opettanut näkemään sen huikean voiman ja kapasiteetin. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika lakata määrittämästä itseään ja onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan vaa'an kautta. Luulisi, että olisin sen taidon jo oppinut vuosien varrella, mutta lihavan tytön identiteetti on niin uskomattoman tiukassa, elinhän sen vallassa elämäni ensimmäiset 25 vuotta. Kun sitten onnistuin laihtumaan normaalipainoon ja kun sitten osa pudotetuista kiloista pikkuhiljaa hiipi ja osa yhtäkkiä humpsahti takaisin, oli se aika hirveä kolaus itsetunnolle. En edelleenkään tiedä, johtuiko viime vuonna tapahtunut yhtäkkinen painonnousu e-pillerien vaihdosta, kehon epämääräisestä hormonitasapainosta vai yksinkertaisesti liiasta syömisestä. Vai vähän kaikista.

Ehkä pitäisi taas opetella katsomaan nykyhetkeä ja lakata haikailemasta painonhallinnallisesti menestyksekkäiden juoksuvuosien perään ja märehtimästä vyötärölle ja persauksiin palanneita kiloja. Ehkä muistutan taas itselleni, miten hyvässä fyysisessä kunnossa oikeasti olenkaan. Yksi PCOS tai kymmenen liikakiloa sinne tai tänne, olen oikeasti vahva, sitkeä ja voimakas. Nostan kahvakuulassa koko ajan isompia painoja ja tähtään tosissani ensi vuonna SM-mitaleille. Se on aika hieno juttu se.

Kuntotestattu

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Boxes]

Näistä nyt on ehtinyt vierähtää jo jokunen viikko, mutta kävin yksi torstai köpöttelemässä elämäni ensimmäisen Cooperin testin ja samana iltana oli kahvakuulassa legendaarinen WKC-testi.

Cooperin testissä onnistuin nipin napin ylittämään hyvän alarajan. Minun ikäiselläni naisella testissä riittää hyvään luokitukseen 2000 metriä, ja ylitin tuon peräti 50 metrillä. Olen iloinen ja tyytyväinen! Siihen nähden, miten vähän olen juoksua viime vuosina harrastanut, tuo oli törkeän hyvä tulos. En siis ole koskaan aiemmin Cooperia juossut, sillä meillä oli koulussa aina 1500 metrin juoksu, joka sekin oli kyllä ihan karmiva kokemus. Työpaikan puolesta avautui mahdollisuus juosta Cooper valvotuissa oloissa Pirkkahallissa, joten päätin sitten tarttua tilaisuuteen.

Myöhemmin samana päivänä koeteltiin kuulatunnilla toisenlaista kestävyyttä. Seuran perinteisiin kuuluu vetää WKC-kuntotesti kahdesti vuodessa aina toukokuussa ja joulukuussa. Testi koostuu viidestä kuuden minuutin setistä, joiden aikana saa vaihtaa vapaasti kättä ja jokaiseen settiin saa valita haluamansa kokoisen kuulan. Minun tämän kevään tulokseni ovat tässä:

1. Rinnalleveto / 22 kg / 120 toistoa / 330 pistettä
2. Rinnalleveto + punnerrus / 14 kg / 60 toistoa / 105 pistettä
3. Työntö / 14 kg / 120 toistoa / 210 pistettä
4. Tempaus / 14 kg / 113 toistoa / 197,75 pistettä
5. Vauhtipunnerrus / 12 kg / 120 toistoa / 180 pistettä

Pisteitä saa siis kuulan painon ja toistomäärän mukaan. Yhteensä keräsin 1022,75 pistettä ja kiloja nousi ilmaan kaikkiaan 8182. Ei pöllömpää! Jos WKC ja pisterajat kiinnostavat enemmän, lisätietoa löytyy esimerkiksi täältä. Jos tarkkoja ollaan, tuo tempaus pitäisi virallisesti tehdä puolitempauksena (eli kuula tuodaan yläräkistä rinnan kautta alas) ja maksimitahti on 18 toistoa minuutissa. Meillä on kuitenkin katsottu mielekkäämmäksi tehdä se halutessaan tempauksena ja maksimitahti on saanut olla sen 20 tahtia minuutissa. Siksi olen laskenut tuohon yhteispistemäärään nuo tavallaan yli menneet viisi toistoa. Olen nyt kahdesti rikkonut tuhannen pisteen rajan, ja katsee alkaa siintää seuraavassa 1080 pisteen rajapyykissä. Olen laskenut, että sitä varten pitäisi nostaa ainakin kolmessa erässä kuulakokoa. Olenkin aloittanut henkisen valmistautumisen siihen, että joulun alla teen rinnallevedon 24-kiloisella, rinnalleveto + punneruksen 16-kiloisella ja vauhtipunnerruksen 14-kiloisella kuulalla. Siitä tulee varmasti ihan älyttömän kiwaa.

Mutta jottei elämä olisi liiaksi rehkimistä ja naama punaisena pöhistelyä, olen tänään menossa lötköttelyjoogaan. Ostin tänäkin kesänä vanhan tutun Om Yogan kesäkortin, jolla saa joogata kesäkuun alusta elokuun loppuun niin paljon kuin sielu sietää, ja tänään aion mennä lempeään hathajoogaan ja yin-joogaan. Pääsin tuossa keväällä hyvään astangarytmiin, mutta tällä hetkellä keho ja mieli vetävät rauhallisten joogatuntien puoleen. No, selätin toki viime viikolla kaksi vuotta kestäneen vinyasa flow -trauman ja olen käynyt hikoilemassa ja tärisemässä kyseisellä tunnilla jo kahtena maanantaina peräkkäin, mutta esimerkiksi keskiviikon astanga mysoren olen jättänyt parina keskiviikkona väliin ja mennyt sen sijaan lämpö-yiniin. Tykkään, kun tuolla on niin julmetusti erilaisia joogatunteja tarjolla, niin voi aina valita sen, mikä minäkin päivänä itsestä parhaasta tuntuu.

Ja huomenna olen menossa erityiselle lantionavauskurssille! Minulla on tosi kireät lonkat enkä pääse kunnolla edes puolilotukseen. Tuo kurssi kestää reilut kolme tuntia, ja toivon ja uskon, että saan sieltä hyviä vinkkejä ja keinoja, miten saisin avattua noita kireyskohtia.

Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Kiloja, kuulia ja kenkiä

[Musiikki: Damien Rice - My Favourite Faded Fantasy]

Olen kaivannut blogimaailmaan. Viime syksynä kirjoitustahti taisi olla peräti yksi postaus per kuukausi. En voi luvata tiiviimpää tahtia, mutta jotenkin on sellainen olo, että haluaisin taas olla aktiivisempi bloggaaja. Lukea säännöllisesti muiden blogeja (sekin on kaiken kiireen keskellä vähän jäänyt) ja kommentoida. Kaipaan blogimaailman yhteisöllisyyttä ja teitä kaikki kivoja siellä ruudun toisessa päässä.

Vuosi vaihtui, juu. Tein marras- ja joulukuussa klassiset ja lihoin pätkäpaastolla pudottamani kilot takaisin. En siis todellakaan paina enää 78 kilogrammaa, vaan killun jälleen kerran 82 kilon tuntumassa. Ensiksi otti aika paljon kupoliin, mutta nyt lähinnä naurattaa. Olen kyllä niin erinomainen esimerkki siitä, miksi hetken dieetit eivät toimi, vaan pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain ja ainoastaan elämäntapamuutoksesta. En nyt siis tarkoita mollata pätkäpaastoa, vaan lähinnä kritiikki kohdistuu tapaan, jolla laskeuduin pätkäpaastosta niin sanottuun normaaliin arkeen. Suklaa maistui hyvin, ja samaan aikaan kun en stressiltä ja kiireeltä jaksanut liikkua entiseen malliin (kolme kahvakuulatuntia viikossa ei todellakaan riitä), lopputulos ei ollut varsinaisesti mikään yllätys.

No! Koska vuosi on uusi, aloitin pätkäpaaston uudestaan. Tällä kertaa aion ottaa opikseni viime kerrasta, ja jos ja kun koittaa hetki, että palaan normaaliin syömisrytmiin, teen sen varovasti. Syksyllä minulla oli tarkka kahden kuukauden jakso, jonka aikana paastosin aina kahdesti viikossa, mutta nyt aion jatkaa paastoa määrittämättömän ajan. Haaveenani on, että onnistuisin tekemään pätkäpaastosta elämäntavan, sillä sen siitä todellakin voi tehdä. Totuus kuitenkin on, että sen ajan, kun olin syys- ja lokakuussa pätkäpaastolla, voin paremmin kuin marras- ja joulukuussa, jolloin luovuin pätkäpaastosta ja söin liikaa. Tämän viikon paastopäivät ovat jo takana ja ne tuntuivat hyviltä. Eteenpäin siis.

Koulun joululoma päättyy ensi keskiviikkona. Jonkin verran olen jo aloitellut käännöstöitä joulun jälkeen, mutta vajaan viikon on vielä helpompaa. Olen joululomalla liikkunut taas enemmän ja hakenut oikeaa ruokailu- ja liikuntarytmiä. Pitkät kävelylenkit ovat tuntuneet hyviltä, ja ostin Grouponista kuukauden käyttöoikeuden Yoogaiaan. Eivät netissä pidetyt tunnit millään lailla vedä vertoja esimerkiksi Om Yogan tunteihin, mutta ihan hyvän kotitreenin niiden avulla saa tehtyä. Olen keskittynyt yiniin ja muihin restoratiivisiin tunteihin, sillä yritän parhaani mukaan saada stressimielen hallintaan, jotta pystyisin aloittamaan kevätlukukauden vähemmän kaaottisesti kuin mitä syyslukukausi sujui.

Kahvakuulan nostaminen jatkuu myös. Joulun alla pidetyissä salikisoissa biathlon-tulokseni oli 12 kilon kuulalla: työntö 151 toistoa ja tempaus 187 toistoa, eli tein tasaisen varmasti sen, mitä itseltäni treenien perusteella odotinkin. Työnnössä tuli neljä hylättyä toistoa, mutta tempauksessa kaikki toistot menivät läpi. Malja sille! Tempaus on ollut minulle kahvakuulaurheilussa kaikkien aikojen nemesis, mutta alan ehkä pikkuhiljaa päästä siitä jyvälle. Tämä vuosi onkin jännittävä, sillä valmentaja väläytti syksyn long cyclen SM-kisoja vaihtoehtona. Maaliskuussa olisi biathlonin SM-kisat, mutta en taida ehtiä siihen mennessä treenata tarpeeksi 16-kiloisella, että olisi järkeä lähteä lavalla toikkaroimaan. Hitaasti hyvä tulee. Pyrin suhtautumaan näihin liikuntoihini lunkisti, enkä aio tehdä niistä ylimääräistä stressin aihetta, koska silloin liikunnan syvin olemus menettää mielestäni merkityksensä. Jollain lailla en ehkä edes miellä itseäni miksikään kilpailijaksi tai että voisin sellainen olla. Luultavasti lihavan tytön identiteetti on juurtunut niin syvälle mieleeni, että olen luonut itselleni eräänlaisen harrastelijakarsinan, jonka suojissa voin tehdä omaa juttuani ilman sen kummempia paineita. Eikä se välttämättä huono asia ole.

Viikon verran olen kaivannut ihan hulluna juoksemaan. Änkyräpolvi oli loppuvuodesta vähän oikukas, enkä edes harkinnut juoksulenkkejä. Luultavasti yletön rappusissa ramppaaminen muuton yhteydessä ja vähentynyt liikunta aiheuttivat polven oireet. Nyt pyrin taas kuntouttamaan sitä kävelyllä ja MSM:llä ja glukosamiinilla. Yritän saada sen juoksukuntoon tässä pikkuhiljaa, mutta juoksulenkille pääsy ei ole yksin polvesta kiinni, vaan kärsin tällä hetkellä myös sopivien juoksukenkien puutteesta. Joskus täällä blogissa taisin tuskailla, miten Vomeroiden pohja kovettuu pakkasella, eikä niillä saa pakkaslumesta minkäänlaista pitoa. Minulla on kyllä talvikäyttöön soveltuvat Asicsin maastojuoksukengät, mutta niiden vaimennukset on käytetty loppuun, enkä uskalla niillä lähteä juosta köpöttelemään. Tilasin eBaysta joku aika sitten Vomero 8 Shield -juoksukengät, ja nyt odottelen jännähiki otsalla, milloin ne saapuvat kotiin ja onko niissä parempi pohja verrattuna nykyisiin Vomero 6 -mallin popoihini. Noissa shield-kengissä on vettä pitävä pinta, ja ne oli jotenkin vaan ihan pakko saada! Heräsin tähän vedenkestävään versioon tietysti aivan liian myöhään, joten kengät oli pakko tilata eBaysta, sillä ne olivat joka ikisestä muusta järkevästä nettikaupasta loppuunmyyty, eikä niitä käsittääkseni enää valmisteta, kun tavallisesta Vomerostakin on jo 9-malli kaupoissa. (Toisaalta eihän tuolla pihalla enää lunta eikä kyllä pakkastaan ole, että periaatteessa sinne voisi mennä nykyisilläkin Vomeroilla loiskuttemaan.)

Jahas, pitää alkaa valmistautua kuulatunnille. Ei muuta kuin onnellista uutta vuotta kaikille!

Viisi vuotta

Viisi vuotta sitten olin liki satakiloinen, rapakuntoinen ja onneton omassa kehossani. Oli pakko tehdä päätös, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin se johtaisi tai mitä ylipäätänsä olin tekemässä. En ollut koskaan onnistunut laihtumaan, enkä varmaan uskonut, että onnistuisin nytkään. Jostain syystä päätin yrittää ja olen ikuisesti kiitollinen sille aralle ja epävarmalle nuorelle naiselle päätöksestä, joku tuli lopulta viemään hänet – minut – unohtumattomalle matkalle.

On melko tarkalleen tasan viisi vuotta siitä, kun tein Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Nyt tuntuu hurjalta miettiä, mihin kaikkeen se olikaan johtava. Juoksu vei mennessään ja muutti elämäni. Minä muutin elämäni. Sittemmin polviongelmien takia jouduin luopumaan juoksusta, mutta muutos kantoi vaikeuksien läpi.

Viikko sitten lauantaina nousin Nokialla Punaisen oven salikisoissa yleisön eteen nostamaan 16 kilon kahvakuulaa. En ollut paras enkä vahvin, mutta poistuin lavalta voittajana. Lopputulos oli 90 toistoa yhden käden LC:tä, ja olen oikeasti tyytyväinen. Satanen oli enemmän tai vähemmän salainen tavoite, mutta kesän myötä lopputuloksen sijoittuminen 90-95 toiston haarukkaan alkoi tuntua realistisemmalta. Olen onnellinen, että tein hyväksyttyjä toistoja ja jaksoin täyden kymmenminuuttisen. Olen hämmentynyt, että syrjäänvetäytyvästä ja kaikenlaista huomiota karttavasta tytöstä on kuoriutunut vahva ja itseensä luottava nainen, joka epäonnistumisen uhasta huolimatta kykenee katsomaan pelkojaan silmiin ja tekemään parhaansa. Olen tajunnut, että se ihan oikeasti riittää: että tekee parhaansa ja tekee sen hymyillen.

Eilen jouduin kohtaamaan ehkä pahimman pelkoni pitkään aikaan – pelon, joka oli samaan aikaan yksi suurimmista ja katkeransuloisimmista unelmistani. Siitä lähtien kun ilmottauduin Tampere maratonin kymmenen kilometrin matkalle olin varma, että olin tehnyt oikean emämokan. Tällä polvella ja tällä juoksukunnollako minun pitäisi selvittää kympin matka kuukahtamatta reitin varrelle? Viimeisten 2,5 vuoden aikana olen juossut käytännössä vain yksittäisiä kilometrejä. Kympin olen muistaakseni juossut viimeksi syksyllä 2011. Jokin sisimmässäni kuitenkin kuiski, että tämä juttu sinun on vain tehtävä. Pelotti, kauhistutti, itketti ja samaan aikaan tuntui huumaavalta. Eilen sitten seisoin lähtölinjalla juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Ja sitten minä juoksin. Polvi kantoi, kunto kesti. Kymmenen kilometriä taittui aikaan 1:08:05. Käsittämätöntä. Aika oli paljon parempi kuin mitä olin edes uskaltanut haaveilla.

Se oli elämäni juoksu. Juoksin sen viiden vuoden matkani kunniaksi. Ja matka jatkuu, sillä ei ole mitään syytä pysähtyä.

Oi

Nyt minä sen tein: ilmoittauduin Tampere Maratonille. Viisasta vai ei, en tiedä, mutta kahden viikon kuluttua minä juoksen kymmenen kilometriä!

Mikä omituinen, mutta ihana ajatus.

Tampere Maraton + Blogimiitti la 30.8.

[Musiikki: First Aid Kit - Stay Gold]

Kävin tänään lenkillä, jonka aikana juoksin kolme kahden kilometrin pätkää. Välissä kävelin aina kilometrin. Pikkuhiljaa pitäisi tehdä lopullinen päätös, juoksenko 30.8. Tampere Maratonilla sen kympin matkan vai en. Treenannuthan en ole kesän aikana käytännössä yhtään, mutta uskon, että kunto riittää kyllä kympin rykäisyyn.

Polvi on nyt lenkin jälkeen vähän paineisen tuntuinen. Saa nähdä, mihin se tuosta kehittyy. Jos pahempia jälkioireita ei muutaman päivän sisällä tule, luultavasti ilmoittaudun juoksemaan. Aika huisia. Ja outoa!

Tampere Maratonin yhteydessä pidetään muuten perinteinen blogimiitti, jonne ihan jokainen on tervetullut! Osallistuminen juoksutapahtumaan ei todellakaan ole mikä pakko. Viime miiteissä vaihtoehtoista toimintaa on ollut muun muassa kävelylenkkeily ja munkkien syönti. 

Alustavien suunnitelmien mukaan kokoonnutaan klo 10 rautatieasemalla, ja sieltä sitten suunnataan Ratinan stadionille, joka on noin kilometrin päässä asemalta. Juoksentelujen jälkeen mennään tietenkin syömään. Miiteissä on aina ollut kivaa, joten toivottavasti mahdollisimman moni osallistuisi nytkin. Olisi tosi kiva nähdä myös uusia naamoja, joten rohkeasti vain mukaan!

Ajatuksia matkasta

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Olen pitänyt kiinni perinteisestä keskiviikkovaa'asta. Tänään se näytti 79,9 kilogrammaa (BMI 25,5). En muista, milloin olen viimeksi painanut alle sen maagisen kasikympin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan olen kieppunut 80-82 kilon välimaastossa. Piti siis tarkistaa ihan kalenterista, johon olen tunnollisesti mitannut painon lähes joka viikko, ja viime elokuussa paino on ollut 79,6 kg. Loppusyksy menikin kilpirauhasoireiden kanssa kamppailessa, ja paino kipusi hitaasti mutta varmasti ylöspäin vaikka tein mitä. Tämä vuosi on puolestaan pyöritty tiiviisti 81 kilon tuntumassa painon heitellessä puolisen kiloa sinne sun tänne.

No, nyt kropan pitäisi olla terve näitä iänikuisia PCOS:iä lukuun ottamatta. Viime viikkoina jokin on ilmeisesti loksahtanut kohdalleen, kun olen saanut notkautettua painoa vähän alaspäin. Kaiken kaikkiaan laihdutus ei kuitenkaan ole elämäni itsetarkoitus. Nautin liikunnasta, ja terveellinen ruokavalio saa oloni tuntumaan hyvältä. Jätskiä lapan tietysti tasaisin väliajoin kitaan, koska sehän nyt on selvä. Mitään dieettejä tai kausiluontoisia rypistyksiä en edelleenkään harrasta, koska olen sellaiseen liian laiska ja mukavuudenhaluinen. Ja toisaalta olen päässyt ilman niitä tännekin asti, joten mitä suotta muuttamaan reseptiä, joka kuitenkin vaikuttaisi toimivan suht hyvin. En välttämättä ole maailman tehokkain laihduttaja, mutta eipä tässä jäniksen selässä olla eikä minulla periaatteessa ole varsinaista syytä edes laihduttaa. Pikkuhiljaa tässä yritän päästä 78,4 kiloon ja painoindeksiin 25. Tie on oikea, ja jonain päivänä se vie perille. Sillä välin voin nauttia matkasta.

Kävin maanantaina juoksemassa. Kevään mittaan tein lenkkejä, joissa vuorottelin jokusen minuutin kävely- ja juoksupätkiä. Se alkoi kyllästyttää, ja välillä on mennyt useita viikkoja, etten ole käynyt juoksemassa lainkaan. Katse on kuitenkin elokuun Tampere maratonin kympin matkassa, johon on enää reilut kaksi kuukautta aikaa. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa, että viitsisin sillä lähteä rykäisemään kymmenen kilometrin juoksulenkkiä, joten toissapäivänä päätin ryhdistäytyä ja käydä hieman testaamassa polvea ja sitä myöten toivottavasti myös vahvistamassa. Kävelin ensin kilometrin, minkä jälkeen juoksin kolme kilometriä ja lopuksi kävelin vielä kilometrin. Polvi oli ihan ok, eikä siihen juostessa sattunut. Loppukävelyn aikana siinä oli pieniä viboja, ja jonkinlaista jälkioireilua on myös ollut, mutta ei mitään pahaa.

Keväällä ehdin taas hieman hurmioitua juoksusta, mutta nyt olen palannut takaisin maan pinnalle. Suhtaudun tällä hetkellä juoksuun hämmentävän neutraalisti. Nautin kyllä siitä vapauden ja voiman tunteesta, kun juoksen, mutta juoksulenkit ovat nykyään ennemminkin retrospektiivisiä kokemuksia. Juoksun aikana kertaan ja muistelen syksyllä viisi vuotta täyttävää matkaani ja mitä kaikkea siihen on mahtunut. Juoksu eittämättä sysäsi minut kohti uutta elämääni, mutta se uusi elämä kantaa ilman juoksuakin.

Pääpaino on nyt kahvakuulan nostamisessa. Jestas se on välillä tuskallista, mutta samalla hurmaavaa. Minullahan ei todellakaan ole mikään juoksijan kroppa, mutta kahvakuulailuun se tuntuu soveltuvan. Ensimmäisen kerran elämässäni minusta tuntuu, että olen oikeasti jossain urheilulajissa hyvä. Toki minulla on miljoona asiaa opittavana nostotekniikassa, mutta kerrankin joku laji tuntuu luontevalta ja jossa voin olla keskivertoa parempi. Enimmäkseen olen irtisanoutunut kaikesta vertailusta muiden ihmisten suhteen ja keskittynyt tekemään omaa juttuani. Ratsastajana olen liian arka, että minusta voisi kehittyä taitava esteratsastaja, mutta en ole antanut sen haitata, vaan köpötellyt itsekseni omassa rauhassa. Juoksussa minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa, että olen aina hitaimpien sakissa, koska se on ollut voitto jo itsessään, että olen juossut. Uimarina minusta on ollut vain yksinkertaisesti siistiä oppia uimaan rintauintia ja kroolia, eikä haittaa vaikka viereisen radan uimari kauhoisi radan päästä päähän kaksi kertaa siinä missä minä kerran. Pyöräilyä ja hiihtoa en puolestaan muuten vain jaksa ottaa kauhean vakavasti. Ne ovat minulle sellaista rauhallista etenemistä, enkä osaa mieltää niitä lajeina, joissa pitäisi paahtaa tuhatta ja sataa. Jooga taas on joogaa. Laji, johon kilpailu ei millään tavalla kuulu.

Mutta kahvakuulailussa saan mielihyvää, kun pääsen valjastamaan kehoni voiman ja sitkeyden. Se tuntuu yksinkertaisesti luontevalta. Tiedän, että elokuun nostokisoissa en tule sijoittumaan kärkipäähän, mutta se, että olen ylipäätänsä nousemassa lavalle muiden ihmisten eteen, on uskomatonta. Kuka olisi uskonut siitä ylipainoisesta ja kömpelöstä tytöstä, jolle koululiikunta oli kaiken kaikkiaan ahdistava kokemus? Tunnen suunnatonta ylpeyttä itsestäni. Olen ollut tällä elämäntapamuutosmatkalla jo sen verran kauan, että välillä unohdan entisen elämäni. Sitten tulee niitä hetkiä – kuten juoksulenkeillä –, kun suorastaan hätkähtäen tajuan, mistä olen lähtenyt ja missä nyt olen. Ja se tuntuu hyvältä. Lähtöpainoni syksyllä 2009 oli noin 96 kiloa. Nyt painan 16 kiloa vähemmän kuin silloin. Olkoon jokainen nosto, jonka elokuussa 16 kilon kuulalla teen, kunnianosoitus sille.

Herkkä, vahva unelma

[Musiikki: Kent - Tigerdrottningen]

Minulla on nyt tosi hyvä fiilis kiukkupolveni suhteen. Fiilis on itse asiassa niin hyvä, että pelottaa, milloin taas rysähdetään korkealta ja kovaa. Toisaalta polvi on kestänyt tänä keväänä juoksuharjoitukset niin hyvin, että realismi on joutunut pikkuhiljaa väistymään optimismin kipinän tieltä.

Eilen kävin jälleen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Juoksin 5 minuutin pätkiä yhteensä kahdeksan ja välillä kävelin 3 minuuttia. Alku- ja loppukävelyineen lenkki kesti 1 h 20 min, ja kilometrejä kertyi mukavat kymmenen. Laskeskelin, että kaikkiaan juoksin noin 6 kilometriä. Juoksun aikana polvi pelasi hyvin, eikä illan aikana tullut jälkikipuakaan. Tänään on ollut taas normaalia enemmän naksuntaa, mutta muuten kaikki on ok.

Unelma Tampere maratonin kympin matkasta kytee vahvana. Voi taivas.

Kuten yllä totesin, pelottaa ihan hirveästi. Mutta eilen juostessa tunsin taas sitä rajatonta iloa, joka puhtaudessaan ja aitoudessaan on vailla vertaa. Ja samalla henki lähes salpautui, kun tajusin, että minä ihan oikeasti taas juoksen.

On ollut ristiriitaista taas antautua juoksuonnelle, sillä kahden vuoden aikana opin hyväksymään, että se tie oli osaltani käyty loppuun. Nyt kun – itse asiassa vähän yllättäen – olen päässyt matkaamaan ajassa taaksepäin ja löytänyt juoksijan identiteettini, en tiedä miten suhtautua. Samaan aikaan tuntuu niin järjettömän hyvältä, mutta samaan aikaan tiedostan, että tällä polvella jokainen juostu askel voi olla se viimeinen.

Pirujen maalailut seinille sikseen. Nautitaan tästä päivästä, tästä hetkestä – ja unelmoidaan.

Liikuntaviikko 16

maanantai

8,6 km kävely, 1 h 30 min

voimapyörä, 5 x 10

jooga, 25 min

tiistai

8,6 km pyöräily, 38 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

15,0 km pyöräily, 56:50

jooga, 25 min

torstai

19,2 km pyöräily, 1:17:10

meditaatio & gongirentoutus, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

jooga, 25 min x 2

lauantai

19,2 km pyöräily, 1:21:30

aamusadhana, 2 h 30 min

sunnuntai

8,9 km kävely-/juoksulenkki, 1 h 10 min

jooga, 25 min

Pidin viime viikolla vähän kevyemmän liikuntaviikon. Keskityin palauttavaan liikuntaan ja joogaan. Teki ihan hyvää, joskin vaaka tänään huomautti rentoilusta painolukemalla 82,1 kg. Se on kilon enemmän kuin viikko sitten, ja vaikka tiedän, että kyse on hyvin todennäköisesti turvotuksesta, niin eihän noita kilon plussia mielellään katsele. Mutta osasin siis odottaa plussausta, sillä tehokas liikunta vie minulla turvotukset mennessään, ja nyt kun liikuin kevyemmin ja oikeasti lötköttelin sohvalla reporankana, niin kyllä se tuntuu vyötäröllä.

Eipä sillä. Lepo on tarpeellista, ja minun pitäisi enemmän pitää noita kunnollisia lepokausia. Heräsin tähän lepoteemaan aika tehokkaasti jokunen viikko sitten, kun perjantain kahvakuulatreeneissä ohjaaja kysyi, milloin olen viimeksi pitänyt treenitauon. Meikäläistä kun kuulemma näkee aina treeneissä. Ja tottahan se on, harvemmin minä niitä väliin jätän, ellei minulta ole sitten noukittu viisaudenhampaita suusta.

Yksi syy sille, miksi pidän yllä säännöllistä treenitahtia on yksinkertaisesti se, että kroppa alkaa hyvin äkkiä tuntua väljähtäneeltä, jos en sillä mitään tee. Tuntuu, että alan välittömästi lössähtää, jos hellitän. Eikä se mielestäni ole pelkkää harhaluuloa. Tässä PCOS-kropassa töitä on tehtävä ihan pirusti, jos meinaan pitää painon edes paikoillaan. Ja toisaalta liikunta on aika jees. Siitä tulee energinen ja voimakas olo. Esimerkiksi tänään kävin rennon reilun tunnin lenkin, jossa juoksin kuusi kevyttä kolmen minuutin pätkää, mutta voihan veräjä, miltä juoksun aikana taas tuntui. Niin huippua pystyä juoksemaan edes vähän.

Herännyt unelma

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Sacred Love Meditations]

Siitä on reilut kaksi vuotta, kun oikea polvi päätti irtisanoa sopimuksensa. Tuon kahden vuoden ajan olen itkien ja raivoten haudannut juoksu-unelmani kerta toisensa jälkeen. Lopulta koitti se hyväksynnän päivä, kun en enää kiukuten viskonut multaa rikkinäisten haaveiden päälle, vaan hautasin ne hellästi ja haikeana. Sen maaperän päälle aloin kasvattaa uusia unelmia.

Mutta nyt vanha unelma on alkanut orastaa. Se puskee väkisin esiin, enkä tiedä, pitäisikö minun vaalia sitä vai kiskoa se juurineen irti.

Olen yrittänyt kaikkeni, etten antaisi juoksu-unelmille tilaa. Olen tehnyt parhaani, että osaisin elää päivä kerrallaan. Olla suunnittelematta juoksutreenejä etukäteen ja varsinkaan olla haaveilematta minkään valtakunnan juoksutapahtumista.

Toissailtana se sitten nukkumaan mennessä iski. Jos sittenkin. Varala maratonin (nykyinen Tampere maraton?) neljäsosamatka. Olisiko se mahdollista? Uskallanko toivoa?

Kevään juoksut ovat sujuneet niin hyvin kuin tällä polvella on lupa odottaa. Mutta riittääkö se siihen, että pystyisin juoksemaan 10 kilometriä, ilman että kinttu on maalissa rikkipoks?

Elokuun lopussa tulee täyteen viisi vuotta, kun aloitin haparoivan matkani osaamatta lainkaan aavistaa, minne se minut tulisi viemään. Miten hurmaava onkaan ajatus, että viiden vuoden kunniaksi pääsisin taas juoksemaan juoksutapahtumassa, juoksijana muiden juoksijoiden joukossa. Tahtoisin niin valtavasti suoda sen hetken itselleni, sillä olen sen ansainnut.

Polvivaivaisen juoksijan selviytymispakkaus:
hyppääjänpolviremmi, Vomero 6:t,
MSM, molybdeeni ja glukosamiini.

Liikuntaviikko 14

 

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min x 2

tiistai

28 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

keskiviikko
jooga, 25 min

torstai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

perjantai

28 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 9)
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min x 2

lauantai
vapaa

sunnuntai
33 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 11)
7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

Sainpa männä viikolla mitä komeimman HeiaHeia-mitalinkin:

Jo vain, 100 kertaa joogaa tänä vuonna. Ahkeran joogailun tuloksena tällainen 177-senttinen ja 81-kiloinen korstokin voi ajoittain tuntea olevansa sulavalinjainen, notkea ja jäntevä. Olen pikkuhiljaa opetellut yhden käsillä tasapainoiluasennonkin, nimittäin kurkiasanan. En ole tuossa vielä kauhean edistynyt, vaan käsivarteni pysyvät vielä aika koukussa ja varpaat suht lähellä mattoa, mutta ehkäpä sitä vähitellen uskaltaisi alkaa suoristaa käsivarsia ja nostaa jalkoja ylöspäin.

Kävin viime viikolla kahdesti juoksemassa. Tällä kertaa juoksin peräti kolmen minuutin pätkiä. Ne sujuivat hyvin, eikä polvi pahastunut yhtään sen enempää kuin kahden minuutin pätkistäkään. Tosin tämän viikon maanantaina tein ensimmäisen kardinaalivirheen siinä, että heti juoksua seuraavana päivänä päätin pyöräilyn sijasta kävellä poikaystävän luokse. Toinen virhe oli se, että lähdin matkaan ilman hyppääjänpolviremmiäni. Olen siis käyttänyt tuota remeliä aina juostessa ja usein myös pitkillä kävelylenkeillä. Maanantaina kävellessä polvea vihloi käytännössä koko yhdeksän kilometrin ajan, ja tiistaina herätessä siihen suorastaan poltteli. No, koska olen tolvana, päätin kuitenkin kävellä takaisin kotiin, ja siinä polvi olikin yhtäkkiä ihan ok. Tämän päivän olen huilinut, ja polvi tuntuu hyvältä. Se siis ärtyy edelleen melko herkästi, mutta edistystä on nopea palautuminen. Se on hyvä se. Seuraavan kerran kokeilen juostessa neljän minuutin juoksupätkiä. Jännittävää.

Liikuntaviikko 12

En ole tainnut koko tämän vuoden puolella kirjoittaa postausta viikon liikunnoista, joten nyt sen teen.

maanantai

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

jooga, 25 min

tiistai

26 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 8) 

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

keskiviikko

9,0 km kävely, 1:33:40

jooga, 25 min

torstai

29 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 10)

8,6 km kävely, 1:32:00

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

perjantai

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

jooga, 25 min

lauantai

31 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 9)

7,1 km kävely-/juoksulenkki, 1 h

sunnuntai

jooga, 25 min

jooga, 25 min

Polvi oli aika kovilla, sillä viikon aikana kävelin kaikkiaan 30 kilometriä, minkä lisäksi kävin kaksi kertaa yhdistetyillä kävely- ja juoksulenkeillä. Suht hyvin kinttu kesti, mutta sunnuntaina pyhitin lepopäivän. Mitään varsinaista kipua tai kolotusta ei ole, mutta vanha tuttu paineentunne ja naksuminen on taas normaalia voimakkaampaa. Testaan nyt tietoisesti polven kestävyyttä. Kunhan se toipuu kunnolla viime viikon rasituksesta lisään juoksuosuuksiin minuutin lisää. Nyt olen tehnyt kolme lenkkiä kaavalla "2 minuuttia juoksua, 3 minuuttia kävelyä". Seuraavaksi kokeilen kolmen minuutin juoksupätkiä ja välissä pidän nuo kolmen minuutin kävelytauot. Tavoite on tehdä noita juoksutreenejä kahdesti viikossa, mutta katsoo nyt, miten ne toteutuvat. Niin sanottu päälajini on tällä hetkellä kahvakuulailu, jonka ympärille muut treenit sijoitan miten ne nyt parhaiten sattuvat sijoittumaan. Ja toki juokseminen riippuu polven kunnosta. Mitään järkeä ei ole väkisin lähteä juoksemaan, jos polveen sattuu.

Punnertaminen etenee hitaasti ja vaivalloisesti, mutta eteneepä kuitenkin. Kyllä tästä vielä kesäiseen ojentajakuntoon päästään. Ja ensi talvenahan sitten hiihtokin taittuu liukkaammin, kun on ojentajat varsin messevässä kunnossa, haa!

Tämän viikon voisin aloittaa kävelyn merkeissä. Koska olen hyvin pihi ihminen, päätin joskus helmikuussa, että bussin kyytiin hyppäämisen sijaan alankin kävellä poikaystävän luo ja seuraavana aamuna takaisin. Matkaa on vajaa yhdeksän kilometriä, joten siinä saa kivasti liikuntaa. Mutta sen vain sanon, että jos Hervannan valtaväylää seuraava kevyen liikenteen väylä on tylsä pätkä pyöräillä, niin sitä se on myös kävellä. Jollain oudolla tavalla olen kuitenkin alkanut tykätä tuon välin kävelemisestä. Nytkin kadut olisivat vissiin taas pyöräiltävässä kunnossa, mutta ajattelin joka tapauksessa kävellä. Saa nähdä, kaduttaako huomenna aamulla. Luultavasti.