Hyviä ja outoja oloja

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Olen tällä viikolla voinut paremmin. Olen ollut vähän iloisempi ja energisempi kuin menneinä viikkoina ja kuukausina. Olen saanut itseni sängystä ylös jopa ennen puoltapäivää, mikä ihan oikeasti tällä hetkellä minun kohdallani on edistysaskel. Käännöstöiden tekeminen on ollut ihan mukavaa ja olen onnistunut tuottamaan hyvää ja elävää kieltä. Töiden lisäksi olen saanut kirjoitettua NaNo-tarinaanikin.

Keho sen sijaan tuntuu käyvän yhtä puoliteholla kuin ennenkin. Koko ajan paleltaa, vaikka kotonani on sisälämpötila 22-23 astetta. Nukkuessa on pakko yöpaidan lisäksi pitää pitkiä kalsareita ja villasukkia. Kylkeen käpertyvä kissa on mieluisa lisälämmitin. Rasitus nostattaa välillä rinta-alaan kummallisen tunteen ja tulee tarve vetää syvään henkeä. Paino on tällä hetkellä 82,3 kilogrammaa, mikä on sinällään ihan ok, sillä se on nyt jymähtänyt tuohon 82-83 kilon välimaastoon eikä ole jatkanut kohoamistaan.

Välillä olen miettinyt, onko kahvakuulatunneilla käynti tällä hetkellä paras ratkaisu, sillä tunnit saattavat välillä olla tosi rankkoja. Mutta toisaalta minulle tulee tunneista aina voimakas olo, veri alkaa kiertää ja on ihana käydä tunnin jälkeen suihkussa, kun ei palella. Lisäksi kahvakuulailu tekee henkisesti tosi hyvää: olen tuntien jälkeen iloinen ja positiivinen. Tuntuu hyvältä onnistua ja tuntea kehittyvänsä. Esimerkiksi tiistain tunnilla tein työntöä 20 kilon kuulalla varsin mallikkaasti! Keväällä sain työnnöllä 20-kiloisen ilmaan kerran oikealla kädellä ja vasemmalla en kertaakaan. Nyt kuitenkin tein monta useamman toiston sarjaa sekä oikealla että vasemmalla. Ihan huippua.

Maanantaina pääsen lopultakin verikokeisiin. Jännittää tosi paljon, mitä niistä selviää vai selviääkö mitään. Yksi asia on kuitenkin saletti: kohonnut verenpaine on pakko jotenkin saada aisoihin. Tilasin Amazonista itselleni verenpainemittarin, jonka pitäisi tulla ensi viikolla. Lääkäri kehotti seuraamaan pari viikkoa verenpainetta ja varaamaan uuden ajan, jos paineet eivät ala asettua. Uskon, että kohonnut verenpaine on kohdallani nyt joko oire jostakin muusta sairaudesta tai sitten isältäni saama sukurasite on päättänyt räjähtää kukkaan. Jospa verikokeiden jälkeen olisin viisaampi.

Loppuun vielä viime viikon liikuntakooste. Näitä näköjään tulee nyt vähän satunnaisesti, mutta ei kai tuohon kukaan kuole.

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

10,8 km pyöräily, 50 min

ratsastus, 1 h 50 min

torstai

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

jooga, 25 min x 2

4,5 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 10 min

sunnuntai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:13:20

Perinteistä poiketen kävin ratsastamassa keskiviikkona. Hakkisen omistaja oli sopinut itselleen perjantaiksi valmennustunnin (koska mikään muu päivä ei valmentajalle ollut käynyt), joten hän pyysi, voisinko käydä ratsastamassa joku toinen päivä. Keskiviikko passasi varsin hyvin, kun perjantai-iltana joka tapauksessa oli kahvakuulailua. Lisäksi keskiviikkona pääsin vielä kelien puolesta käymään tallilla pyörällä. Huomenna varmaan pitää mennä kävellen, sillä en todellakaan pyöräile liukkailla keleillä. Viime vuonna yritin ja huonostihan siinä kävi. Joka tapauksessa kävin Hakin kanssa pitkän maastolenkin. Oli kivaa! Aletaan Hakin kanssa päästä pikkuhiljaa sinuiksi. Se on aika mukava hevonen.

NaNoWriMo-kuulumisia

Ensiksi on ihan pakko kiittää kaikista ihanista kommenteista, joita sain edelliseen postaukseeni. Ihan oikeasti luin niitä tippa linssissä, kun tuntui niin hyvältä, miten aidosti onnellisia olitte puolestani ja onnistumisestani. Niisk. Kiitos!

Olenkin nyt pari päivää seilannut lauantain antaman hyvän fiiliksen siivillä. En osaa sanoin kuvailla, miten tyytyväinen olen, että uskalsin lähteä kuulakisoihin, sillä tällaista oloa ei voita mikään, varsinkin kun olen niin monta viikkoa kulkenut jossain sumun peittämässä maailmassa, jossa soi Kentin musiikki jatkuvalla loopilla.

Olen tyytyväinen myös siitä, että olen jaksanut kirjoittaa NaNoWriMo-kirjaani. Pari kertaa on tehnyt mieli luovuttaa, kun tajusin, että tarinani hahmot ovat suunnattoman ärsyttäviä, miljöö ankeampi kuin suljettu mielisairaala ja juoni täynnä norsunmentäviä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Mutta pakkohan kirjoittamista on ollut jatkaa, kun sen kerta olen aloittanutkin. Ja ilokseni voin todeta, että olen vajaan 8000 sanan päässä tavoitteesta. Hurraa!

Tämä päivä mukaan lukien jäljellä on vielä viisi päivää kirjoitusaikaa. Kuten pylväsdiagrammista voi päätellä, olen aika tarkasti seurannut päivittäisiä sanatavoitteita juurikaan keulimatta. Diagrammissa näkyvä notkahdus johtuu siitä, että kahtena päivänä en kirjoittanut lainkaan, sillä oli ystävä oli kylässä, ja jostain kumman syystä halusin käyttää ne päivät mieluummin nauramiseen kuin typerän nano-tarinan kirjoittamiseen. Seuraavien päivien aikana sitten kirjoitin noin kahta tuhatta sanaa päivässä, jotta sain kirittyä puuttuvat sanamäärät umpeen.

Kuten varmaan voi päätellä, kirjoittaminen on ollut pitkälti ankeaa, mutta samalla tällainen pakkokirjoittaminen tekee älyttömän hyvää. On vain päästettävä irti liiasta itsekritiikistä ja kirjoitettava. Tyhjän paperin pelolle ei yksinkertaisesti ole sijaa. Mutta sen olen päättänyt, että jos vielä joskus lähden mukaan tähän nano-hulluuteen, kirjoitan täysin päättömän tarinan vailla pienintäkään etukäteissuunnittelua ja puhtaasti tajunnanvirtaa seuraten. Ehkä ne sanat irtoavat silloin vähän helpommin.

Satanen

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Tänään olivat ne kahvakuulakisat, joista viime viikonloppuna kirjoittelin. Valmistauduin niihin siten, että kuivaharjoittelin kotona viikon ajan rinnallevetoa ja työntöä peilin edessä. Varsinkin työnnön tekniikassa jokin naksahti kohdalleen, kun jostain netin uumenista luin, että työnnössä käden pitää olla suorana yläasennossa ennen kuin polvet suoristuvat. Olen tehnyt työnnön jotenkin ihan oudosti hyppäämällä, mutta kun keskityin tuohon lukemaani juttuun, alkoi oikea tekniikka avautua. Kuulatunneilla harjoittelin pienillä painoilla, etten vain vedä lihaksia samanlaiseen tilttiin kuin viime viikolla. En vetänyt, hyvä.

Tänä aamuna heräsin hyvissä ajoin, jotta ehdin joogata yhden Namaste jooga -jakson verran. Halusin vähän lämmitellä ja aukaista kroppaa ja toisaalta saada mielen rauhalliseksi. Söin aamupalaksi perinteisen puuro-raejuusto-banaani-sekamelskan ja join kyytipojaksi reilut puoli litraa vihreää teetä. Teen kittauksen seurauksena juoksin sitten kisapaikalla kolmesti kusella kolmen vartin sisällä ennen omaa kisasuoritusta.

Eilen illalla tein ehdottoman oikeaoppisen hiilaritankkauksen rakkaan ystäväni Aino Ihana Maitosuklaan avulla, sillä halusin varmistaa, että kropassa on varmasti tarpeeksi virtaa. Pelkäsin nimittäin etukäteen, että mitä jos herään aamulla samanlaisessa koomassa kuin maanantaina, kun pelkkä terveysasemalle kävely sai sydämen hakkaamaan. Olo oli onneksi suht ok, kun käppäilin perinteisen vajaan kolmen kilometrin mittaisen kahvakuulakieppini Hervannan vapaa-aikakeskukselle. Kotoanihan tuonne ei ole kuin noin puolitoista kilometriä, mutta minulla on tapana aina kiertää pidempää kautta, niin saan vähän lämmiteltyä ja vahvistettua änkyräpolvea.

No, varsinaisen kisan osallistujamäärä oli kutistunut neljään, joista minä olin ainut ensikertalainen. Muu kolmikko on käsittääkseni aiemmin kisannut ihan oikeissa kisoissa tai on muuten vain tosi pro. Yksi tempaisi 28-kiloisella, toinen teki työntöä kahdella 24-kiloisella ja kolmas LC:tä kahdella 12-kiloisella. Minä nousin lavalle yhden 12-kiloisen kanssa ja lajina niin ikään LC, kuten aiemmin suunnittelin. Mielessä oli vähän pyörinyt, josko lähtisin kokeilemaan 16-kiloisella, mutta 12-kiloinen tuntui loppujen lopuksi paremmalta vaihtoehdolta, kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen nostotapahtumani ja kropan epämääräiset reistailut painoivat myös mieltä. Eipä sillä, en ollut koskaan tehnyt 12-kiloisellakaan kymmenminuuttista putkeen, mutta luotin kestävyyteeni ja voimaani siinä määrin, että uskoin jaksavani 12 kilon kuulalla loppuun asti. Ja nimenomaan loppuun asti minä halusin jaksaa.

Jaksamista enemmän minua oikeastaan huoletti, pysyykö tekniikkani kasassa. Perjantain treeneissä osa työnnöistä meni ihmeelliseksi sekoiluksi, kun ajoitukseni kusi eivätkä yläkroppa ja alakroppa tuntuneet pelaavan lainkaan yhteen. Tänään kaikki kuitenkin sujui. Kun aika alkoi ja tartuin kuulaan, asiat loksahtivat kohdalleen. Kuivaharjoittelu ja virheet olivat tehneet tehtävänsä, ja yhtäkkiä kroppa vain tiesi, mitä tehdä, kun lakkasin analysoimasta liikaa. Yksi toisto hylättiin, kun puolivälin tuntumassa keskittyminen herpaantui ja oikeasta kädestä alkoivat loppua voimat. Keräsin sen jälkeen itseni kasaan ja jatkoin onnistuneesti oikealla kädellä jonnekin viiden ja puolen minuutin tuntumaan. Siinä vaiheessa tahti alkoi hidastua sen verran, että vaihdoin kättä. Olin aloittanut noin 11 toiston tahdilla minuutissa, mitä parin minuutin kohdalla säikähdin, että teenkö liian nopeasti voimien riittämisen kannalta. Hidastin tahtia tietoisesti noin kymmeneen toistoon minuutissa ja pyrin jatkamaan sillä tahdilla loppuun saakka, sillä salainen tavoitteeni oli sata toistoa kymmenen minuutin aikana. Voimien hiipuminen ja se pieleen mennyt toisto verottivat tahtia jonkin verran. Pari kertaa tekniikka alkoi lössähtää, ja seuraavat toistot otin harkiten ja ajatuksen kanssa, jotta sain paketin taas haltuun.

Aika lailla tasan kahdeksan minuutin kohdalla minulla oli 80 toistoa kasassa. Yhdeksän minuutin kohdalla 90 toistoa. Siinä vaiheessa en nähnyt mitään muuta kuin satasen. Pidin tahdin reippaana, mutta samalla keskityin, että työnnöt menevät varmasti nappiin, sillä minulla ei ollut aikaa tehdä ylimääräisiä toistoja mahdollisesti pieleen menevien tilalle. Vajaa kymmenen sekuntia ennen ajan loppumista lähti viimeinen rinnalleveto. Pysähdyin vielä räkkiasentoon hetkeksi, vedin syvään henkeä ja tein viimeisen työnnön, joka onnistui. Kolme sekuntia ennen ajan loppumista laskin kuulan maahan, nostin kädet ilmaan, hihkaisin "jee" ja tunsin, että kohta pääsee itku. No, säästin muut ihmiset itkuräkäpärskähtelyiltä, mutta kuivasin vaivihkaa silmäkulmia pyyhkeeseen.

Se kymmenminuuttinen oli kullanarvoinen. Etukäteen ajatus nostamisesta oli pelottava. Nousta nyt lavalle, kun muut katsovat suoritusta vierestä. Onneksi ihan yksin ei tarvinnut olla, sillä nostimme kahden koplissa, mutta olisin minä tarvittaessa yksinkin sinne lavalle noussut. Siinä vaiheessa mikään ei olisi saanut minua enää perääntymään. Olin päättänyt yrittää ja vaikka tiesin, että saattaisin mokailla tai etten välttämättä jaksaisi loppuun saakka, enemmän minua kalvoi ajatus jänistämisestä ja miten paljon minua harmittaisi, jos jättäisin tämän tilaisuuden nyt väliin. Mietin neljän vuoden matkaani huonokuntoisesta ja arasta sohvaperunasta siksi sekä henkisesti että fyysisesti vahvaksi naiseksi, joka nyt olen. Kyllä minä edelleen pelkään, mutta nyt minulla on rohkeutta ottaa peloistani ja epävarmuuksistani niskaote ja pyyhkiä niillä lattiaa.

Ensi kerralla kisataan sitten 16-kiloisella.

Haasta sinäkin tänään itsesi.

Lääkärissä

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Pääsin tänään vihdoin ja viimein lääkärille. Alun perin ajan piti olla viime torstaina, mutta aamulla terveysasemalta soitettiin ja sanottiin, että ei ole lääkäri paikalla. Kiva. Sain jonkun peruutusajan nyt maanantaiksi, joka sekin kuitenkin peruttiin samasta syystä. Virkailija puhelimessa sitten tuuppasi minut jollekin toiselle lääkärille ja pääsin kuin pääsinkin tänään vastaanotolle.

Terveysasemalle on kotoani noin 1,5 kilometriä, ja matka taittui väsyneesti. Tuntui taas kuin vähintäänkin ankeuttajalauma olisi kulkenut kannoilla. Kropassa kulki omituisia vilunväristyksiä, jotka eivät olleet normaalia palelua. Lääkärille luettelin hieman haparoiden oireet: loputon uupumus, tuntuu etten saa mitään aikaiseksi, alilämpöä, painon kanssa taistelua, kohonnut verenpaine. Mainitsin myös äidin, serkun ja isotädin kilpirauhasen vajaatoiminnoista. Mitattiin verenpaine, joka oli todella kannustavat 164/110. Sain lähetteen kilpirauhastutkimuksiin. Ensimmäinen vapaa aamun labra-aika oli kahden viikon päästä maanantaina. No, pääasia että joskus. Vaan kyllä nämä rattaat kulkevat eteenpäin aika nihkeästi.

Ja joo. On ehdotettu stressiä ja masennusta syiksi tähän saatanalliseen oloon. En vain yksinkertaisesti jaksa uskoa niihin. Jokin tässä kehossa on nyt vialla. Pelottaa vähän. Kunpa se kilpirauhasdiagnoosi varmistuisi. Sitä sentään pystyy suht helposti hoitamaan.

Tuntuu ihan hullulta mennä johonkin kahvakuulakisoihin, kun olo on välillä tämmöinen. Toisaalta liikkuessa unohdan edes hetkeksi, ettei kaikki ole ihan hyvin.

Olen pari päivää kuunnellut Lady Gagan uutta levyä. Se on varsin hyvä, joskin edelliseen Born This Way -levyyn minulla on niin syvä rakkaussuhde, ettei sitä ole ainakaan vielä käynyt voittaminen. Artpopilta olen kuitenkin löytänyt ehdottoman helmen, albumin toiseksi viimeisen biisin Gypsy. Siinä on ihan mieletön fiilis. Alla live-esitys Saturday Night Live -ohjelmasta:

Ihana. <3

Ylihuomenna ajattelin mennä katsomaan ensi-iltaan Vihan liekit. Jee!

Kuulakilpailija

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Ilmoittauduin tiistaina kahvakuulakilpailuihin. Kyllä! En voi uskoa sitä itsekään. Kisat ovat K4 Centerin omat ja tarkoitettu vain seuran jäsenille eli kyse on kai ennemmin pienimuotoisesta nostotapahtumasta. Kai. Toivottavasti! Ainakin kun kirjoitin nimeäni listaan, siinä taisi olla peräti kuusi muuta nimeä. Joukossa toki muun muassa hallitseva Euroopan mestari.

Omaa kymmenminuuttistani lähden yrittämään 12 kilon kuulalla ja lajina LC eli rinnalleveto ja työntö. Ei ole mitään hajua onnistunko, sillä en ole aiemmin edes kokeillut mitään vastaavaa. Toki olen esim. tempausta jaksanut tehdä kahdeksan minuuttia 16 kilon kuulalla, mutta siinä kättä vaihdettiin minuutin välein. Nyt pitäisi selvitä yhdellä vaihdolla.

Perjantain treeneistä jäi sekä valaistunut että lannistunut olo. Opin nimittäin sen, että olen tehnyt puoli vuotta sellaisen pikkujutun kuin rinnallevedon väärin. Heleijaa! Nyt on viikko aikaa takoa päähän oikea tekniikka, etten huido ensi lauantaina ihan miten sattuu. Lisäksi sekä torstaina että perjantaina oli aika hyytynyt olo, sillä tiistain treeneissä päädyin sattuman oikuista tekemään penkkipunnerrusta 16 kilon kuulilla. Valehtelematta lihakset ovat edelleen kipeät. Kyse on siis alla olevan kuvan mukaisesta ähellyksestä. Maataan selällään ja nostetaan kuulia vuorotellen ilmaan. Simppeliä mutta antaa lihaksille kyytiä.

kuvalähde + harjoitteluvinkkejä

Meno oli siis perjantaina väsynyttä. Lisäksi kämmenet ovat edelleen vähän riekaleina joistain muinaisista treeneistä, kun en ole malttanut olla tarttumatta kahvakuulaan vaan teurastanut käpäläni uudestaan kerta toisensa jälkeen. Tuli niin sanottu uskonpuute, että selviänkö kunnialla ensi lauantaista, mutta sitten päätin, että minähän selviän! Pitää nyt vain antaa lihasten palautua ja toivoa että nahka ehtii suurinpiirtein kasvaa takaisin, niin olen sitten H-hetkellä voimissani. Tulevalla viikolla aionkin jättää painavat kuulat suosiolla varastoon ja treenata 8- ja 12-kiloisilla.

Loppujen lopuksi sillä miten lauantaina pärjään ei ole kovin suurta merkitystä. Jo se, että huomasin ilmoittautuneeni mukaan, on minulle älyttömän iso juttu. Kun kävelin tiistain treeneistä kotiin, minua itketti onnesta. Ja kun tajusin, että minua itketti onnesta, osa sydäntäni muuttui eheämmäksi. Menetettyäni juoksun luulin, etten koskaan saisi mistään lajista vastaavaa tunnetta kuin juoksusta sain. Sitä, miten tein mahdottomasta mahdollista ja löysin itsestäni voiman, jota en tiennyt olevan olemassa. Ja kaikista juoksukokemuksistani saan nyt voimaa ja uskoa lähteä ylittämään uutta estettä, tarttumaan minulle täysin uudenlaiseen haasteeseen. En ole kahvakuulailussa se kaikkein nopein, vahvin enkä teknisesti taitavin kuten en juoksussakaan ollut, mutta minulle riittää se, että tunnen sydämeni täyttyvän riemusta.

Yksinäinen kirjoittaja

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Lukaisin läpi kirjoittamiani tekstejä kahden vuoden takaa. Marraskuussa 2011 aloitin tämän blogin, kävin itsepuolustuskurssia, painoin nelisen kiloa vähemmän kuin nyt, ostin kapealahkeiset mustat housut joihin en tällä hetkellä mahdu, kävin ekaa kertaa joogatunnilla, suunnittelin osallistumista Varalan puolimaratonille tavoitteena parantaa syyskuussa juoksemaani aikaa, punnersin ihan älyttömästi ja osallistuin ekaa kertaa NaNoWriMoon.

Viime vuonna jätin NaNoWriMon väliin, koska työrintamalla oli kiireistä. Kun kirjoittaa työkseen, vapaa-ajalla haluaa tehdä muuta kuin hiki hatussa naputella puisevaa romaanintekelettä. Tänä vuonna päätin ottaa haasteen jälleen vastaan ja kaduin sitä jo ennen kuin olin ehtinyt kirjoittaa sanaakaan. Miksi pitää saada päähänsä kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanaa? Miksi päätöksestä ei voi luopua? Koska totta puhuen ketään ei kiinnostaa pätkääkään, saanko minä tuon sanamäärän täyteen vai en. Mutkun.

Takana on kuusi päivää, joista puolet on ollut sellaisia, ettei kirjoittaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Parina päivänä meinasin skipata koko homman ja yrittää kiriä muina päivinä puuttuvan sanamäärän kiinni. Mutta jotenkin löysin joka kerta itseni avonaisen word-dokumentin äärestä kirjoittamassa.

Tällä hetkellä olen aikataulussa eli viidesosa on jo kirjoitettu:

Mutta kylläpä ahdistaa, että jäljellä on vielä liki 40 000 sanaa. Ja 25 päivää (tämä päivä mukaan lukien)! Ei jumatsuikka. Jotenkin ajattelin, että NaNoWriMoon osallistuminen auttaisi minua selviytymään marraskuusta helpommin, mutta nythän tämä kuukausi vasta pitkältä ja tuskaiselta vaikuttaakin.

Pari päivää ennen marraskuuta päätin lennosta vaihtaa tarinaa. Olin jo suunnitellut tarkkaan, mistä kirjoitan, mutta sitten muutin mieltäni. Mielessäni pyörii trilogia, jonka toista osaa nyt siis kirjoitan. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä osaa ja itselleni asioita selventääkseni päätin kirjoittaa tämän osan ensin. Ensimmäistä osaa ei siis vielä ole olemassa muualla kuin päässäni ja kirjoittamissani muistiinpanoissa.

Mutta kuten jokunen postaus aiemmin taisin todeta: ei tässä parempaakaan tekemistä ole kuin kirjoittaa kirjaa. Sosiaalinen elämäni on täysin kuollutta. Odotin tältä syksyltä kivoja kohtaamisia ja hauskoja viikonloppuja, mutta nyt kävi näin, että öllötän kotonani viikko toisensa jälkeen yksin. Ennen oli sentään seuraa miesystävästä, mutta nyt parisuhdekin on kuollut ja kuopattu. Kai se jossain elämän ohjekirjassa on kirjoitettu, että erakoitumisen maksimoimiseksi tällaisessa tilanteessa tulee kirjoittaa kirja. Tai ainakin jokin sen tapainen. Mutta oispa kiva, jos joku kävisi joskus kylässä. Se on aika paljon sanottu minunlaiseltani omassa rauhassa viihtyvältä ihmiseltä, mutta ilmeisesti minullakin on rajani.

Liikuntaviikko 44

Pari viikkokoostetta taisi jäädä välistä, kun en vain jaksanut niitä tänne laitella, mutta eipä niissä mitään ihmeellisyyksiä ollut: kävelyä, joogaa, kahvakuulailua ja ratsastusta. Vähän samaan tyyliin kuin tämä mennytkin viikko:

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

10,8 km pyöräily, 45 min

ratsastus, 50 min

lauantai

jooga, 25 min x 2

10,0 km kävely, 1:46:50

sunnuntai

jooga, 25 min

11,0 km kävely, 1:55:50

Kahvakuulailussa teen nyt tosissani siirtymää 12 kilon kuulasta 16-kiloiseen. Tiistain tunnista jo kirjoittelinkin aiemmin. Torstain tunnin jälkeen oli vähintäänkin yhtä hieno fiilis. Tempaisin 14 ja 16 kilon kuulilla. Yksi tempaussarja oli 8 minuutin mittainen, ja tein sen kokonaan 16-kiloisella! Kättä vaihdettiin minuutin välein, mikä auttoi jaksamaan ajan loppuun, mutta raskasta oli. Sain kyllä kaivaa itsestäni kaikki mahdolliset voimanrippeet ja vähän enemmänkin. Mutta se tunne oli ihan mieletön, kun tajusin jaksavani. Sisälläni on herännyt kuulanälkä, ja sitä kasvattaa nimenomaan kuulailu aiempaa painavammilla kuulilla. Roikuin pitkään kiinni 12-kiloisessa, kunnes oli pakko myöntää, että en kehity sen kanssa enää mihinkään suuntaan. Olen jokusen viikon tehnyt siirtymää ja jättänyt 12-kiloisen kylmästi varastoon. Nyt sieltä tarttuu mukaan 14- ja 16-kiloiset kuulat. Koska noissa on painoeroa vain kaksi kiloa (tosin se kaksi kiloa on joskus todella paljon!), 16-kiloiseen tulee tartuttua entistä herkemmin. Ennen se tuntui 12-kiloiseen verrattuna "niin kamalan paljon raskaammalta", vaikka se ero taisi olla enemmän pään sisällä kuin itse kuulissa.

Nyt viikonloppuna kävin pitkillä kävelylenkeillä. Kiukkupolvi ei tykännyt. Äärgh. No, eiköhän se tuosta taas levolla tokene, mutta pitää muistaa jättää pitkät kävelylenkit peräkkäisinä päivinä tekemättä. Välillä on tehnyt tosi paljon mieli lähteä juoksemaan, sillä näissä vuoden paskimmissa kuukausissa kiteytyy täydellisesti juoksun parantava voima. On niin hienoa juosta kaduilla, joiden pinnasta heijastuu katuvalojen loiste, ja saada energiaa omasta liikkeestään kaiken pimeyden keskellä. Nyt kun olen ollut tosi väsynyt, olen toivonut, että voisin vain lähteä juoksemaan ja juosta 15 kilometriä ja maailma olisi jälleen mallillaan.

Om Yoga -koululla on aina lauantaisin puoli kuudesta kahdeksaan aamusadhana. Olen monesti halunnut osallistua siihen, mutta voi jee, enhän minä ole mitenkään saanut itseäni noin aikaisin hereille. Ensi lauantaina on normaalin aamusadhanan lisäksi puoliltapäivin alkava sadhana-esittely, johon olen päättänyt osallistua. Kolme tuntia joogaa, meditointia ja mantroja. Huonomminkin kai voisi lauantai-iltapäivänsä viettää. Tulkaa mukaan, jos suinkin kynnelle kykenette!

Ai niin, paino oli keskiviikkona 81,0 kiloa (BMI 25,9). En tiedä, miten realistinen lukema oli, sillä olin viikon verran lievässä vatsataudissa. Aiemmin kirjoittelin, että epäilin ohran pistäneen vatsani sekaisin, mutta ei se niin tainnut ollakaan. Vatsa oli siis kuralla useamman päivän, joten nestetasapaino ei välttämättä ollut täysin kohdallaan, kun kävin keskiviikkona vaa'alla. Nyt maha toimii taas normaalisti, joten ensi keskiviikkona ollaan varmaan taas viisaampia, missä painon kanssa oikeasti seilataan.