Umpikujasta uuteen taisteluun

Lääkäri soitti tänään verikokeiden tuloksista. TSH oli 1,7 eli varsin normaali, kun viitearvot ovat 0,5-3,6. Hemoglobiini oli 132 ja paastosokeri 5,2. Kysyin sitten, että entäs tyroksiini. Sitä ei ollut kuulemma mitattu, kun yleensä riittää pelkkä TSH:n mittaaminen. Siis mitä? Olin kyllä erittäin tietoinen, että kattavia kilpirauhastutkimuksia ei ihan tuosta noin vain suostuta tekemään, mutta olin kuvitellut, että sentään T4V eli vapaa tyroksiini mitattaisiin, kun se on kuitenkin se kilpirauhasen erittämä hormoni, joka säätelee aineenvaihduntaa ja jonka puute aiheuttaa vajaatoiminnan oireet.

Lääkäri alkoi puhua kilpirauhasen vajaatoiminnasta muotisairautena, ja siinä vaiheessa aloin itkeä. Oli käynyt juuri niin kuin olin etukäteen pelännytkin. Hain apua, mutta minua ei otettu tosissaan. Ainut asia, joka lääkäriä kiinnosti, oli itsessään täysin riittämättömien verikokeiden yksi ainokainen arvo. Sen verran sain itseäni kasaan, että vaadin lisätutkimuksia. Suuressa armossaan lääkäri sitten suostui antamaan uuden lähetteen verikokeisiin, joissa mitataan myös T4V, joka minun mielestäni olisi pitänyt mitata jo heti alkuun. Ketä tällainen jahkailu ja jatkuvissa verikokeissa käyminen palvelee? Miksei niitä arvoja voida mitata samalla kertaa? Minua ei ihan oikeasti kiinnosta, vaikka koko Suomen kansa olisi yhtäkkiä päättänyt sairastavansa kilpirauhasen vajaatoimintaa. Minua kiinnostaa pelkästään oma oloni, joka on ihan paska.

Puhelun jälkeen olin ihan poissa tolaltani. En koe, että olisin tyyppiä, joka vaatii jokaiseen kolotukseen ja vaivaavansa taikanappulaa pyyhkäisemään ongelmat pois. Olen mielestäni tehnyt oman osani terveyteni edistämiseksi: Olen syönyt monta vuotta terveellisesti ja liikkunut enemmän kuin keskivertoihmiseltä on syytä edes odottaa. Olen omin voimin taistellut kolesteroli- ja verenpainearvot siedettäviin lukemiin. Olen kamppaillut paino-ongelmien kanssa vaikka suurimman osan ajasta sekin on yhtä pään seinään hakkaamista. Ja nyt kun tuntuu, että en yksinkertaisesti pysty elimistölleni mitään, että siinä on jotain vikaa, johon en kykene vaikuttamaan, ja haen apua, tulos on tämä.

Menin peiton alle itkemään. Kissa tuli ihmettelemään, mikä on vialla ja kutitteli viiksillään poskiani ja yritti nuolla niiltä suolaisia kyyneliä pois. Sitten se käpertyi kylkeeni kehräämään. Hytisin siinä tunnin verran, kunnes päätin, että en varmasti lannistu. Menin nettiin varaamaan sen uuden labra-ajan tammikuun aluksi. Jos sekään ei johda umpikujaa pidemmälle, hakeudun yksityiselle lääkärille, joka on perehtynyt kilpirauhassairauksiin.

Neljä vuotta sitten aloitin taistelun terveyteni ja onnellisemman minän puolesta. Siinä ajassa opin näkemään numeroita pidemmälle ja luottamaan itseeni ja omiin tuntemuksiini. Kun vaa'an numerot huusivat minun olevan epäonnistuja, kuuntelin koko ajan voimistuvaa kehoani, joka muistutti minun olevan matkalla onnessa. Nyt numerot sanovat minun olevan terve kuin pukki, mutta kehoni viestittää, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Tiedän, ketä kuuntelen.

Alakulo

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Paljon on taas mielen päällä. Aloitetaan ensimmäisenä eilisen viikkopunnituksesta, joka nakkasi minut taas 79 kilon pahemmalle puolelle. Paino oli siis 79,5 kiloa eli 600 grammaa enemmän kuin edellisviikolla. Sinänsä tulos ei ollut yllätys, sillä laihdutustaustani tuntien yleensä kun olen tullut reilusti alas, seuraavalla viikolla nytkähdetään takaisin ylöspäin. Painoon voi vaikuttaa myös se, että mussutin viikon aikana leipää ja patonkia, jotka joku aika sitten siivosin ruokavaliosta, mutta viime viikolla niitä taas sitten söin. Lisäksi minulla usein viikko ennen kuukautisia paino hyppää ylöspäin. No niin. Siinäpä ne kootut selitykset!

Jokunen päivä on taas mennyt ihan änkyräolossa. Jonkin aikaa ehdin jo olla ihan positiivinen sen suhteen, että ei tässä nyt kuolla, vaikka polvi on mitä on. Tiistaina sitten pyörälenkillä iski armoton ahdistus ja tuskastuneisuus koko pyöräilyä kohtaan. Että tätäkö ihan oikeasti pitäisi seuraavat kuukaudet tehdä? On itkettänyt ja ollut paha mieli, vaikka minuun ei varsinaisesti edes koske mihinkään. Polvi on rauhoittunut pyöräilyn myötä, mutta tiedän ja tunnen, ettei se ole kunnossa ja että jos lähden nyt treenaamaan juoksua, hommaa tyssää ennen kuin on päässyt edes alkuun.

Siitä kertoo tämän päivän sauvakävelylenkki, joka sinänsä sujui mukavasti, mutta lenkin jälkeen polvessa on ollut taas pientä painetta. Ei vielä varsinaista kipua, mutta siihen se helposti menee.

Ahdistaa tämä terveydenhoitotilanne. Mietin sitä ortopediaikaa, jonka saan ehkä joskus heinäkuulle. Mitä jos minua ei oteta siellä vakavasti? Sanotaan vain, että ihan hyvinhän sinä olet pärjännyt tähänkin asti, että kuule jatka vain sitä pyöräilyä, vahvista etureisilihaksia ja otapa tuosta resepti Buranaa, niin eiköhän se siitä. Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että röntgen- ja magneettikuvissa tuskin edes ilmenee mitään, koska nämä polvijutut ovat aina vähän näitä. Mitäs sen jälkeen? Lääkärit toteavat, että ei sinua mikään vaivaa, mene kotiisi siitä. Uskon, että tähystys olisi nyt ainut järkevä tapa edetä tässä asiassa, mutta miten helppoa tai vaikeaa sellaiseen pääsy on? Voiko lääkäri määrätä siihen suoraan ilman röntgen- ja magneettikuvia? Ja vaikka sellaiseen pääsisin, miten pitkät jonot ovat?

Tähystys yksityisellä on yksi keino, mutta valitettavasti en ole rikas eikä minulla ole ylimääräistä kahta tonnia taskussa. Olen harkinnut tähystystä Virossa, sillä siellä hinta olisi vain noin 500 euroa, ja miesystävä lupasi kustantaa sen minulle. Olen saamassa veronpalautusta vajaa 600 euroa, joten voisin maksaa summan hänelle jopa takaisinkin. Mutta jotenkin pelottaa. Entä jos mitään ei siitä huolimatta selviäisi ja rahat menevät hukkaan? Entä jos jokin menee vikaan? Perustoimenpiteitähän ja tosi yleisiähän nuo polven artroskopiat ovat, mutta silti. Olenko sitten ihan tyhjän päällä, jos ulkomaisella klinikalla tehty leikkaus meneekin mönkään?

Sitten olen miettinyt, että tuolla summalla voisin ostaa vuoden jäsenyyden GoGo:hon. Vuoden alussa tuohon vajaan kilometrin päähän avattiin uusi GoGo. Voisin käydä siellä vaikka spinningissä ja uskaltautua kuntosalille, missä voisin treenata reisiini ytyä. Koska yksi mahdollisuus on, että tähystyksessä käy ilmi, että polvelle ei sinänsä mitään korjausleikkausta pystytä tekemään. Jos siis vaikka on kyse epäilemästäni kondromalasiasta, joka on nyt pahentunut. Voi olla mahdollista, että juoksuharrastukseni loppuu. Eikä tämä ole mitään pessimismiä, enkä ihan oikeasti halua kerjätä mitään sääliä, että kyllä se polvi siitä varmasti toipuu. Joskus totuutta on vain pakko katsoa silmiin. Minun on ehkä pakko keksiä joku muu juttu, jolla saan pidettyä tämän paskamaisen painonkin kurissa. Pelkällä ruokavaliolla en siihen pysty.

Tiedän, etten todellakaan ole ainut juoksija, jonka polvet pettävät, eikä tilanteeni varmasti ole mistään pahimmasta päästä. Mutta tuntuu se silti helvetin epäreilulta, että ennen laihduttamista ja kuntoilun aloittamista polvissa ei ollut varsinaisesti mitään ongelmia, mutta sitten kun onnistun taistelemaan ylimääräiset kilot pois ja saan kaikin puolin terveyteni kuntoon verenpainetta ja kolesterolia myöten, käy näin. Pelkään ihan kauheasti, että kahden ja puolen vuoden uurastukseni valuu hukkaan.

Olin niin onnellinen, kun löysin vihdoin toimivan ja minulle mielekkään tavan taistella elämäni pahinta peikkoa eli ylipainoa vastaan. Olin 26 vuotta elämästäni lihava, ja pelkään ihan hirveästi, että tämä onni kevyempänä minänä oli nyt sitten tässä. Että ei minun koskaan ollut tarkoitettu olevan mitään muuta kuin paksu, onneton tyttö. Ja tiedän, ettei se vääjäämättä tarkoita lihomista, jos joudun luopumaan juoksusta, sillä ei se ainoa liikuntamuoto ole, ja ihan itsestäni se on kiinni, mitä syön. Mutta kun olisi kiva, jos tykkäisi siitä liikuntalajista, mitä harrastaa. Ja kun soppaan heitetään mukaan vielä PCOS, joka nostaa insuliiniresistenssiä ja edesauttaa lihomista, niin olo on nyt lievästi sanottuna perseestä.

Risteys

[Musiikki: Spice Girls - Spice]

Enää ei auta kuin Spice Girls, oikeasti.

Tekisi mieli ottaa aikalisä koko elämässä. Se ihmissuhde, jonka pitäisi olla elämän tärkein, kusee ja pahasti, ja tuntuu että järki lähtee. Onko liikaa vaadittu, että löytäisi ihmisen, jonka kanssa kommunikaatio pelaa? Silloin kun olisi kaikkein tärkeintä kohdata kasvoista kasvoihin, toinen sulkeutuu kuin simpukka ja pakenee. Puhua voi korkeintaan puhelimessa tai sähköpostin välityksillä, ja voi jeesus, että minulta menee hermot.

(Taustana kerrottakoon, että kuulun siihen nöyryytettyyn ihmisryhmään, joka on jätetty aikoinaan puhelimen välityksellä. Se oli eri huippua. Siksi en oikein perusta näitä vaihtoehtoisia kommunikaatiovälineitä.)

Päätin sitten aikuismaisesti, että minä en ota enää kertaakaan tässä ihmissuhteessa sitä ensimmäistä askelta ennen kuin toinen tekee sen vaihteeksi. En ihan oikeasti taas jaksa vain ymmärtää ja painaa villaisella ja uskoa, että juu tällä kertaa kaikki on toisin.

Liikaa sanoja ja lupauksia, liian vähän tekoja. Ja toisaalta taas liikaa tekoja, jotka pahoittavat mielen. Liikaa negatiivisuutta ja töykeää käytöstä. Selän kääntämistä silloin kun tarvitsisin eniten tukea.

Pitäisi osata lähteä ennen kuin uuvun ihan täysin. Minulla on tapana hymyillä ja katsoa positiivisesti eteenpäin, uskoa viimeiseen asti ihmisistä hyvää. Esittää viimeiseen asti, että kaikki on ihan ok. Kunnes kaikki romahtaa sitten kerralla ja totean hyperventiloivani peiton alla rikki revittynä ihmismyttynä.

Miten jaksaa jälleen yksi pysäyttävä hetki, kun on pakko kohdata se tosiasia, että rakkaus ei välttämättä aina riitä.

Ihan(an) hirveä juoksu

Kävin juoksemassa. Alussa olin että jees: plussakeli, aurinko paistaa, kevät on täällä ja Vomerot jalassa. Nyt muuten lähtee ja lujaa!

No ei lähtenyt ei. En tiedä, painoiko viime viikon sairastelu jaloissa, vetikö raskas alusta mehut heti alkuunsa, vai onko kunto oikeasti laskenut katkonaisen juoksutalven jälkeen, mutta voi jösses, että kintut olivat kuin mankelin läpi vedetty lettutaikina. Hölkkäsin kaikesta huolimatta suunnittelemani 8,4 kilometrin lenkin aikaan 1:04:58, ja ihmettelin, miten olen joskus pystynyt juoksemaan sen lähes kymmenen minuuttia nopeammin.

Mainitsin tuossa ylempänä katkonaisen juoksutalven. En ole päässyt juoksemaan haluamiani määriä, vaan esimerkiksi tammi- ja helmikuussa juoksin keskimäärin viitisentoista kilometriä viikossa, kun tavoite on kuitenkin se 25-30 kilometriä. Selkä oli tietysti rikki ja lomaa pukkas ja sitten tuli tauti. Mutta ärsyttää silti!

Ja vielä enemmän ärsyttää, että sitten kun pääsee vihdoinkin juoksemaan, se tuntuu inhottavalta.

No joo, välillä sattuu huonoja juoksupäiviä, mutta ne on vain juostava läpi. Ei jokainen lenkki voi olla se maailman paras. Juokseminen oli ehkä paskaa, mutta tieto siitä, että juoksinpa silti, tuntuu hyvältä. Juoksukunto ei parane muuta kuin juoksemalla.

Lenkille siis!

P.S. Juoksin tosiaan Vomeroilla, mikä oli todella viisasta muhjuisessa ja märässä lumessa, kun kenkähyllyssä olisi vedenpitävätkin lenkkarit...

Tanssia ruusunpiikeillä

[Musiikki: Lana Del Rey - Born to Die]

Eilen oli hankala päivä. Tuleva matka aiheutti harmaita hiuksia, sillä tarkoitus oli ostaa lentoliput Egyptiin äkkilähtönä. No, siinä kävi sitten niin, että kymmenennen päivän liput oli yhtäkkiä myyty loppuun, ja minä sitten äyskin matkakumppanille, että perkele, minä matkustan kymmenes päivä vaikka Lappiin hiihtämään, sillä olin juuri sopinut kissalle paikan kissahotellista ja järjestänyt Oskun omistajan kanssa tallikäyntini eri päiville kuin normaalisti.

Olimme aiemmin pohtineet myös Kanariansaaria, joten suuntaammekin Egyptin sijasta sinne. Säähän siellä tulee olemaan hieman viileämpi ja epävakaampi kuin aurinkovarmassa Egyptissä, mutta toisaalta minä en edes pidä kovista helteistä, joten hyvä näin. Joka tapauksessa eilinen meni ahdistuessa majoituksen kanssa, sillä emme halua välttämättä mihinkään turistirysähotelliin ja biletyskeskittymään. Löytyihän niitä majoitusvaihtoehtoja, mutta tuntui, että maut menivät koko ajan ristiin, ja aina kun luulin löytäneeni ihan huipun paikan, siinä oli toisen ihmisen mielestä jotain perustavanlaatuisesti pahasti pielessä.

Punnertaminenkin otti kalloon. Tiesin etukäteen, että kolmosviikosta tulee puhdasta tuskaa, mutta silti ärsytti aivan suunnattomasti, etten jaksanut tehdä sarjoja kunnolla loppuun, vaan kropan asento joko lösähti tai sitten ähistelin persaus pystyssä. Liikkeiden puhtaus siis kärsi, mutta sain kuin sainkin punnerrettua vaaditut määrät. Minuutin tauot sarjojen välissä menivät vapistessa ja puuskuttaessa lattialla. Ajattelin jo, että palaan takaisin kakkosviikolle, mutta Lindan ihana kommentti edelliseen postaukseeni sisuunnutti minua sen verran, että aion jatkaa eteenpäin vaikka henki menisi. Jos en saa tehtyä kaikkia toistoja puhtaasti, sitten en saa. Kolmosviikko menee joka tapauksessa uusintaan, ja luultavasti uusintakierroksella haboissa on jo sen verran enemmän ytyä, että liikkeet menevät puhtaammin. Aionkin jatkaa kolmosviikolla niin kauan, että saan tehtyä punnerrukset oikein. Ehkäpä kahden kuukauden päästä pääsen siirtymään jo nelosviikolle? Hoh.

Tein punnerrusten päälle vielä saman määrän eli 45 kevennettyä punnerrusta putkeen. Olen pyrkinyt siis treenaamaan myös kevennettyjä versioita, sillä uskon sen lisäävän mukavasti kestävyyttä ja voimaa ja näin ollen auttavan punnertamaan myös ilman polvia. Joka tapauksessa oli aika rankkaa, ja kun satuin katsomaan punnerrusten jälkeen peiliin, huomasin että kasvoissani oli lukuisia pieniä punaisia täpliä, jotka olivat luultavasti ponnistuksen aiheuttamia verenpurkaumia. Olen saanut punnertaessa noita ennenkin. Siitä viimeistään tietää, että äärirajoilla on menty, mikä puolestaan lupailee kehitystä.

Punnertamisen jälkeen oli aika lähteä hiihtämään. Ei olisi huvittanut sitten pätkääkään. Kirkkovenetyskäyrä oli edelleen korkealla. Ulkona oli kylmää ja pimeää. Tiesin kuitenkin, että sisällä möllöttäminen lietsoisi minut entistä kiukkuisempaan ja tunkkaisempaan oloon. Päättäväisesti rupesin kiskomaan vaatetta ylle ja edelleen kiroilutti ja sain hattuhyllyltä niskaani haisevia tallikamoja täynnä olevan korinkin. Sukset ja sauvat juuttuivat joka ikiseen paikkaan. Selvisin hengissä ulos, ja kävellessäni reilun kilometrin matkaa ladulle, rauhoituin hieman. Hiihdin lenkkipolun kerran ympäri eli 4,3 kilometriä. Minulla on pitopohjasukset, jotka ovat parhaimmillaan nollakeleillä ja pienillä pakkasilla, joten aika tahmeaa meno oli. Alamäissä naama oli jäätyä. Ei siis ollut mikään kaikkein paras hiihtoreissu, mutta tulipahan tehtyä. Paluumatkalla kotiin idästä puski vienoinen viima. Olin hyvin onnellinen päästyäni kotiin. Reilun tunnin ulkoilutuokio ei todellakaan kuulunut liikuntakohokohtiini, mutta kun lämpö alkoi palata kehoon, olokin tuntui paremmalta. Liikunta ei ole aina kivaa, eikä se välttämättä sillä sekunnilla paranna oloa potenssiin kymmenen, mutta loppujen lopuksi ketutus hiihtoladulla oli huomattavasti vähäisempää kuin mitä se olisi ollut, jos olisin jäänyt sisälle murjottamaan.

Tänään olenkin ollut taas paremmalla tuulella. Olen tyytyväinen itseeni, että lähdin eilen hiihtämään, vaikka se pienoista kidutusta olikin. Olen tyytyväinen, että punnersin, vaikka en jaksanutkaan tehdä toistoja puhtaasti. 

Pyrin yleensä kirjoittamaan liikunnasta myönteiseen sävyyn, sillä liikunta on antanut minulle niin paljon hyvää, ja mielestäni liikunnasta pitää nauttia, jotta siinä olisi järkeä. Aina liikkuminen ei kuitenkaan ole kivaa vaan kiristää hermoja eikä mystisesti vapauta huonoista viboista välittömästi. Vastoinkäymiset kuitenkin kasvattavat sisäistä taistelijaamme ja todistavat, että liikunta kuuluu arkeen sekä hyvinä ja että huonoina päivinä. Siitä puolestaan saa energiaa ja voimaa jatkaa. Nyt ulkona on pakkasta 18 astetta ja taivas yksin tietää, että jäisin mieluusti peiton alle lämpimään. Olen kuitenkin päättänyt käydä hölkkäämässä kuusi kilometriä, ja sen myös aion tehdä. Se ei luultavasti ole yhtä miellyttävää kun digiboksin tarjonnan selaaminen, mutta kokonaisvaltaisen olon puolesta huomattavasti kivempaa.

Jokainen askel ikävissä olosuhteissa vie lähemmäksi sitä päivää, kun asiat loksahtavat paikoilleen.

Kun kaikki on ihan mälsää

[Musiikki: Au Revoir Simone - Still Night, Still Light]

Jotenkin kamalan ristiriitaista. Toisaalta tämä selkätilanne masentaa ja turhauttaa suunnattomasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä, että ei käynyt pahemmin. Kipuja on, mutta ne eivät ole hermokipua. Siinä on valtavan iso syy olla kiitollinen. Kipu alkaa myös olla siedettävää ilman kipulääkkeitäkin, mikä on hyvä juttu. Otin aamulla 800 milligrammaa Buranaa, ja pari seuraavaa tuntia meni oksennusta pidätellessä. Ibuprofeeni on viikon aikana tehnyt limakalvoille tehtävänsä, eikä vatsa enää suostu mukisematta vastaanottamaan kyseistä ainetta. Testasin viikon aikana aspiriinit, kodeiinit ja lihasrelaksantit, mutta Burana yksinkertaisesti auttoi parhaiten. Nyt sekin tie on kuljettu loppuun.

Olen onnistunut kehittämään joulukiloahdistuksen. Turhaahan se on, mutta minkäs sille mahtaa. Laskeskelin, että parin viikon aikana söin noin 2-2,5 kiloa suklaata plus muut herkut ja mätöt päälle. Voi elämä. Olin laskenut sen varaan, että joulupyhinäkin käyn juoksemassa ja kulutan siten kaloreita, mutta kuinkas kävi. Tuiskahdan alas hevosen selästä ja yhtäkkiä pelkkä sängystä ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Päivät kuluvat selkää parannellessa, kun myrsky pauhaa ulkona ja kävelyllekin meno tuntuu ylivoimaiselta. Liikkumattomuuden kompensoiminen syömisten rajoittamisella ei kuitenkaan tule kysymykseen. Suklaata kuluu ja vatsa kasvaa lähestulkoon silmissä. Alun perin päätin käydä vaa'alla vasta ensi viikon keskiviikkona, mutta tänä aamuna päätin tuijottaa totuutta eli vaakaa silmiin, ja 79,6 kiloahan (BMI 25,4) se näytti. Helpotus, että pysyin sentään 80 kilon alla.

Sääkin masentaa. Milloin tämä marraskuu päättyy? Kävin äsken kävelemässä reilut viisi kilometriä vesisateessa ja mustilla kaduilla. Minun oli tarkoitus mennä sauvakävelemään lenkkipolku ympäri, mutta polulle päästyäni huomasin, ettei siellä ollut valoja. Liekö myrskyn syytä.

Myrsky. Siellä se velloo myös sisälläni ja aivan turhaan. Tiedän, että kyllä tästä sinne 78 kiloon vielä laskeudutaan.  Tiedän, että luultavasti viikon tai kahden sisällä juoksen, ratsastan ja punnerran taas entiseen tapaan, mutta nyt a-h-d-i-s-t-a-a.

Voi pöllö.

Angst, angst

[Musiikki: Kate Nash - Made of Bricks]

HeiaHeian mukaan olen juossut tänä vuonna 1007 kilometriä, aika hurjaa! Koomista sinänsä, että lenkki, jonka aikana tuo tuhat kilsaa meni rikki, oli paskin pitkään aikaan. Kun ei kulje, niin ei kulje. Hengitys ei pelannut kunnolla, ja jalat olivat ihan vötkylät ja jäykät. No, rutiinin voimin puskin 8,4 kilometrin peruslenkkini läpi melko tarkalleen tuntiin, mutta olipa ankeaa.

Muutenkin perusvire on päivä päivältä mennyt matalammaksi. Tänään en olisi millään jaksanut kammeta itseäni sängystä ylös. Ulkona on aivan hirveää, ja lenkille meno on ollut vaikeampaa kuin koskaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että mitä vähemmän minun tekee mieli liikkua, sitä enemmän sitä tarvitsen. Tu(u)lta päin, perkele! Ei tässä enää kauaa mene, kun päivä alkaa taas pidetä ja kevät tulee.

Punnersin tänään kuudennen viikon toisen päivän harjoitukset. Lueskelin vanhasta blogistani aiempia punnerruskokemuksia, ja aika jännää on se, että kun tein ohjelman ensimmäisen kerran läpi, kolmas ja viides viikko olivat pahimmat, ja niin ne olivat tällä toisellakin kerralla. Tämä kuudes viikko on mennyt yllättävän helposti, ja olo paranikin, kun pistin kropan töihin heti heräämisen jälkeen. Vielä olisi edessä viimeinen harjoitus, minkä jälkeen kokeilen, irtoavatko lopputestin sata punnerrusta putkeen.

Huomenna aamulla kutsuu talli. Olen pyrkinyt käymään tallilla valoisan aikaan, vaikka herääminen onkin välillä vaikeaa. Pimeällä ratsastaminen ei kauheasti houkuttele, vaikka kenttä toki onkin valaistu. Enimmäkseen ratsastan Oskulla kuitenkin maastossa, ja tällä hetkellä tiet ja metsät ovat niin järkyttävän pimeät, että ei kiitos. Pakkasten ja lumen saapuminen olisi siitäkin kiva juttu, että tarhojen siivoaminen helpottuisi, kun maa olisi jäässä. Märkä paska painaa ihan pirusti, ja viime perjantaina juutuinkin mutaiseen tarhaan kikkaroita kukkuroillaan olevien kottikärryjen kanssa, jotka eivät suostuneet hievahtamaan senttiäkään. Otti kalloon. Ei siinä muu auttanut kuin hakea toiset kottikärryt ja jakaa lasti.

Viikonloppua onneksi piristää hyvän ystäväni vierailu Helsingistä. Kivaa!