Elossa

[Musiikki: Of Monsters and Men - Beneath the Skin]

Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ongelmaksi on muodostunut, mitä kirjoittaa. Mitä pidemmäksi kirjoitustauko on venynyt, sitä vaikeammalta paluu on tuntunut. Nyt minä sitten vain päätin kirjoittaa. Jotain. En edes tiedä mitä.

---

Osallistuin helmikuussa kahvakuulaurheilun SM-kisoihin. Huisia, käsittämätöntä, outoa. Joskus on vaikea ymmärtää, mistä pisteestä olen aikoinani lähtenyt ja miten olen tähän pisteeseen päätynyt. En ollut kisoissa paras, en todellakaan, en lähellekään. Mutta olihan se kokemuksensa jotain niin hienoa. Kilpailin lauantaina yhden kuulan long cyclessä (jossa yksi toisto koostuu rinnallevedosta ja työnnöstä) ja sunnuntaina biathlonissa. Kumpanakin päivänä kuulapaino oli 16 kg. LC:ssä tein oman uuden ennätykseni: 105 toistoa. Koko long cycleen osallistuminen oli ihan absurdia. Olen treenannut kyseistä lajia kunnolla viimeksi kesällä 2014 elokuun salikisoja varten. Silloin tulos oli 90 toistoa. On tässä vajaassa parissa vuodessa siis jotain tapahtunut, vaikka edellinen kymppiminuuttinen LC:tä oli juuri tuolloin elokuussa 2014.

Biathlonissa rikoin niin ikään omia ennätyksiäni. Sekä työnnössä että tempauksessa. Työnnössä irtosi 126 toistoa ja tempauksessa 113 toistoa. Tempaus on aina ollut minulle puhdasta tuskaa, ja satasen ylittäminen oli pitkään kaukainen haave. Satanen meni rikki viime syksynä, ja nyt pääsin siitä reilusti yli. Täyttä kymmenminuuttista en edelleenkään pysty 16-kiloisella tempaamaan, mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kisaviikonloppu oli joka tapauksessa mahtava. Meidän kisaporukkaamme kuuluu lisäkseni kolme loistavaa tyyppiä, joista on tietyllä tapaa muodostunut minulle perhe. Olen aina ollut vähän tällainen yksinäinen susi ja ulkopuolinen, mutta nyt minusta tuntuu, että ihan oikeasti kuulun porukkaan. Se tuntuu jotenkin tosi hyvältä.

(Oli meistä juttua Morossakin! Kääk.)

--

Viime kesästä saakka olen tuskaillut normaalia enemmän paino-ongelmia kanssa. Ainahan näiden iänkaikkisten kilojen kanssa sää ähertää, mutta vaikka aluksi luulin, ettei e-pillereiden vaihdosta koidu mitään ihmeellisempiä sivuvaikutuksia, lihoin parissa kuukaudessa viitisen kiloa. Syksyn ajan olin syömättä pillereitä lainkaan, koska toivoin, että se auttaisi paino-ongelmiin, mutta kattia kanssa. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että vika ei ollut uusissa pillereissä vaan vanhojen lopettamisessa. Aloitin nimittäin syödä noita uusia pillereitä uudestaan puolen vuoden pillerittömyyden jälkeen, eikä paino ole ollut moksiskaan. Tällä hetkellä keikun 85 kilon tuntumassa, ja kova taistelu on taas meneillään, että pääsisin takaisin sinne 78 kilon tuntumaan. Mutta ei ole helppoa, ei edelleenkään.

Tuossa pillerittömässä ajassa oli muuten ihan uskomatonta se, että kuukautiseni tulivat normaalisti! Olin oikeasti aivan varma, etten tule koskaan elämässäni kokemaan säännöllistä kuukautiskiertoa, mutta niin ne mokomat tulivat 27–40 päivän kierrolla. Syy, miksi aloin syödä pillereitä alkuvuodesta uudestaan, oli se, että PCOS:n oireet alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Toisin sanoen karvankasvu alkoi kiihtyä, ja olkoon kuinka pinnallista tahansa, niin en vain halua enää palata niihin aikoihin, kun en esimerkiksi koulussa tahtonut kääriä hihoja, kun häpesin karvaisia käsivarsiani. Ja voi olla, että kuukautisetkin olisivat vähitellet muuttuneet taas epäsäännöllisiksi ja palanneet puolivuosittaiseen ja kuukauden kerrallaan kestävään rytmiinsä. Kiitos, mutta ei kiitos.

---

Opiskelen edelleen Tampereen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta. Toinen vuosi on kohta pulkassa ja suurin osa opinnoista on takana. Ensi vuodelle jää joitakin hajakursseja ja opinnäytetyö. Olen jatkanut koulun ohella töissä viime kesän työpaikassa ja päässyt kunnolla kiinni kirjanpitotöihin. Olen kiitollinen, joskin tämä kevät on ollut äärettömän raskas, kun en ole vielä täysin kyennyt luopumaan käännöstöistä. Kirjanpitotöitä teen viikossa 20–25 tuntia ja käännöstöitä noin 10 tuntia, ja opiskelen siihen päälle täyspäiväisesti. Onneksi olen saanut joitakin kursseja hyväksiluettua aiempien opintojen pohjalta, mutta onhan tämä ollut ihan tappoyhdistelmä. Vapaapäivä minulla on viimeksi ollut ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuosi meni vielä jollain mystisellä energialla ja voimalla, mutta nyt huomaan, että tahti alkaa hyytyä. Yritän vain sinnitellä tämän kuun loppuun, jolloin koulu jää kesäksi kuvioista pois. Seuraava etappi on kesäkuu, jolloin on nykyisen käännösprojektini deadline. Heinäkuussa minulla on enää huolehdittavani kirjanpitotyö! Suoraan sanoen koko ajatus tuntuu aivan utopistiselta ja epätodelliselta. Silloin minulla on ehkä aikaa pitää vapaapäiviä. Olisi tosi jees.

---

Jotta en varmasti pääsisi lepäämään laakereillani, muutamme ensi viikon lauantaina isompaan asuntoon. Ei tämä kaksiossa eläminen oikein sovi minunlaiselleni erakolle, jolla on järjetön oman rauhan ja tilan tarve. Muutamme siis kolmioon ja samalla takaisin Hervantaan, missä asuin ennen tätä nykyistä asuntoa nelisen vuotta. Hervannassa on hyvä asustella, ja treeneissäkin on taas helpompi käydä, kun ne ovat samassa kaupunginosassa. Meillähän ei vuokra nouse käytännössä lainkaan vaikka asuntoon tulee vajaa viisitoista neliötä lisää, ja kiinteistö on 20 vuotta nykyistä uudempi. Tämä nykyinen asunto on siis VVO:n asunto, ja se kertonee kaiken tarpeellisen.

---

Ihanaa on se, että meillä on nyt kaksi kissaa. Ostimme viime syksynä Kissojen Katastrofiyhdistykseltä pienen mustavalkoisen tyttökissan. Hirmuisen arkahan tämä maaseudulta kissapopulaatiosta pelastettu karvakerä aluksi oli, mutta nyttemmin siitä on kuoriutunut varsin kehrääväinen ja sylissä viihtyvä toveri. Vanhempi, maailman pehmein kissaystävä on siis yhä kuvioissa mukana. Ikää sillä on jo kunnioitettavat 11 vuotta ja yhteistä taivalta meille tulee ensi syksynä yhdeksän vuotta. Totuttautuminen uuteen lajitoveriin ei ollut täysin ongelmatonta, mutta onneksi nuo eivät ole tapelleet ollenkaan ja tulevat melko hyvin toimeen, vaikka vanhempi ei tuota uutta tulokasta ihan täysin sydänystäväksi olekaan ottanut.

--- 

Toivon, että minusta tulee vielä aktiivinen bloggaaja entisten hyvien aikojen tyyliin! Sitä odotellessa toivotan ihanaa kevättä kaikille teille lukijoille – jos teitä vielä on, haa. Muistetaan yhä vain pitää kiinni unelmista ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Vuosi

[Musiikki: The Goo Goo Dolls - Magnetic]

Olipa vuosi.

Keväällä erosin pitkään raskaalta tuntuneesta parisuhteesta, jonka jälkipyykki osoittautui aikamoiseksi savotaksi, mitä en etukäteen ollut osannut lainkaan ennustaa.

Minua aika ajoin vaivanneet väsymysoireet räjähtivät syksyllä käsiin. Kropassa ja mielessä vallitsivat melkoiset olotilat, kun väsymykseen lisäsi alakuloisuuden, kroonisen palelun, hullut verenpainelukemat, nousevan painon, hidastuneen ruoansulatuksen, pamppailevan sydämen ja ties mitä.

Nyt vuoden viimeisenä päivänä olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Joulukuun aikana olen herännyt taas henkiin. Uskon edelleen vakaasti seleeniteoriaani, sillä syötyäni päivittäin parapähkinöitä oloni on ollut niin huumaavan hyvä, että tuntuu kuin voisin pakahtua. Kuljen kadulla hymyillen ja taivasta kirkkain silmin tuijotellen

Vietin jouluviikon Juuassa. Kahdeksan päivän aikana kävelin yli 60 kilometriä, kokosin kaksi tuhannen palan palapeliä ja söin niin paljon suklaata ja herkkuja kuin kykenin eli ihan älyttömästi. Oloni oli huikea. Kropan alettua toimia taas normaalisti ja saatua sikamaisen määrän energiaa minusta tuntui kuin olisin voinut lähteä lentoon. Ja mikä parasta: minusta tuntuu edelleen siltä. Tunnen siipien kasvavan selässäni.

Kissa oli suurenmoinen apu palapelin kokoamisessa.

Edessäni on hieno vuosi.

Jälleen onnellinen.

Yhtä sun toista

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Humee Hum]

Useamman viikon kestänyt väsymys alkaa vihdoin ja viimein olla päästämässä otteestaan. Ihanaa, kun voi tuntea taas itsensä enemmän omaksi itsekseen.

Onnistuin jopa katkaisemaan plussaviikkokierteen! Paino oli nimittäin keskiviikkona hurjat 100 grammaa vähemmän kuin viikkoa aiemmin. Uu jee. Nyt köllötellään siis 80,9 kilon lukemissa (BMI 25,8), ja ei kai tästä muuta kuin yritetä jälleen kerran hivuttautua alaspäin.

Olen ollut onnistuneesti erossa leivästä ja juustosta. No, Vuoksen piirakoita oli eilen pakko ostaa, kun olivat alennuksessa. Leipäaikoina syön keskimäärin kaksi leipäpalasta kahdesti päivässä, mutta nyt olen korvannut yhden leipäsatsin fetapinaattimunakkaalla ja toisen en millään. Turvotus ainakin on vähentynyt vatsanseudulta, ja se on ihanaa. Toivottavasti painossakin tapahtuisi suotuisia muutoksia, tosin parin viikon aikana olen pitkästä aikaa mussuttanut suklaata melkoisesti, että saas nähdä.

Mutta höh joku paino! Ihan tyhmää moista liikaa murehtia. Sen sijaan voi nauttia musiikista. Löysin vähän aikaa sitten Mirabai Ceiban. On ihana.

Laitan tähän oheen pitkästä aikaa liikuntaviikkokoosteen. Pari viikkoa taisi jäädä välistä, kun en jaksanut niitä tänne änkeä. Aika pitkälti samaa kaavaahan nuo taitavat noudattaa: joogaa, pyöräilyä, ratsastusta, kahvakuulailua... ja sitä punnertamista tietysti!

Sain hienon "100 kertaa pyöräilyä" -mitalin!

maanantai
jooga, 25 min
astangajooga, 1 h 15 min
19,2 km pyöräily, 1:13:30

tiistai
kundaliinijooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:13:40
kahvakuula, 1 h
10,8 km pyöräily, 39:50

keskiviikko
lempeä hathajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:30

torstai
jooga, 25 min
63 punnerrusta: 11 - 13 - 9 - 9 - 21
kahvakuula, 1 h
10,9 km pyöräily, 40 min

perjantai
jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 10 min
10,8 km pyöräily, 45 min

lauantai
jooga, 25 min
56 punnerrusta, 10 - 12 - 7 - 7 - 20

sunnuntai
astangajooga, 1 h 30 min
19,2 km pyöräily, 1:15:45

Suunnittelin, että voisin pikkuhiljaa ruveta tekemään pesäeroa 12 kilon kahvakuulaan. Yleensä siis otan tunneille 12- ja 16-kiloiset kuulat, joista 12-kiloinen on se peruskuula, jolla suurimman osan liikkeistä teen. Mutta siitä on nyt tullut vähän sellainen mukavuusaluekuula! Ensi viikosta lähtien otankin kuulavarastosta 14- ja 16-kiloiset kuulat, niin alkaa taas edistymistä tapahtua. Ellei sitten ohjaaja ilmoita päivän teemaksi isoja kuulia. Esimerkiksi viime torstain treeneissä tehtiin liikkeitä isoilla painoilla, ja minulla oli 16 ja 20 kilon kuulat. Mutta se nyt on selvä, että esimerkiksi punnerruksia en noilla vielä pysty tekemään.

Rustasin muuten äsken työhakemuksen yhteen käännöspestiin. Saas nähdä, tärppääkö. Olisi ihan mukava saada lisää käännöstöitä, kun nykyinen kirjaprojekti alkaa olla loppusuoralla.

Työhakemuksien kirjoittaminen on muuten varsin viheliäistä hommaa. Tuo oli sellainen netissä täytettävä hakemus, johon piti liittää vielä erillinen hakemus ja ansioluettelo. No, ähersin sen erillisen hakemuksen kanssa vaikka kuinka kauan, että varmasti sain siitä järkevän ja napakan. Sitten täyttelin siihen nettilomakkeeseen samat tiedot, jotka käyvät hakemuksen vastaanottajalle ilmi kyllä ansioluettelostakin - eli kielitaito, aiempi työkokemus, koulutus. Skannasin yliopiston opintosuoritusotteen (eka paikka jossa sitä kysyttiin!) ja liitin sen mukaan. Jes, kohta valmista! Sitten viimeisenä laatikkona on: "kerro itsestäsi omin sanoin". Mitä?! Vieläkö tähän pitää itsestään jotain runoilla? Aargh. Olin vuodattanut kaiken työhakemusinspiraation siihen erilliseen hakemukseen. En edes tiedä, mitä tuollaisiin kohtiin pitää kirjoittaa! Olin jo tuonut esille, että olen kääntäjä ja filosofian maisteri ja opiskellut pääaineena englannin kieltä ja kääntämistä ja ollut siellä ja siellä töissä kääntäjänä ja tehnyt sellaisia ja sellaisia käännöstöitä ja miksi haen juuri tätä työpaikkaa. Lopulta kirjoitin siihen lootaan, että tykkään kissoista ja joogasta. No, ehkä vähän pidemmin ja muutakin, mutta tiivistettynä se oli siinä. Nyt ne miettii siellä, että mikähän tyyppi toikin on. Ja se oli vielä sellainen vakavasti otettava pulju eikä mikään kusipäinen Bullshit Text International (anteeks vaan). Mutta toisaalta jos jään mieleen vaikka sitten hulluna kissanaisena, niin hyvä. Vai paha? En tiedä! Menin nyt ihan vainoharhaiseksi koko saakelin työhakemuksesta... toivottavasti minua ei valita, apua. Jestas. Lol.

 

(No tää oli nyt näköjään tällainen postaus. Vähän kaikkea mutta oikeastaan ei yhtään mitään.)

Sininen olo

[Musiikki: Sigur Rós - Valtari]

Pari päivää on väsyttänyt tosi paljon. Luulin sen johtuvan vain siitä, että olen nukkunut liian vähän ja liikkunut liikaa, mutta ilmeisesti pitkään kestäneen hyvän olon jälkeen olikin aika tulla hieman alaspäin.

Eilen itkin jotain tyhmiä ja mitättömiä asioita. Tänään tulin kotiin kahvakuulatunnilta, ja kun ulko-ovi sulkeutui takanani, rupesin vain itkemään. Kaappasin kissan sohvalta syliini ja kuuntelin sen hurinaa poskeani vasten ja annoin kyynelten tulla.

Mielellä on jotain asiaa. Niinhän sillä aina. Pitänee nyt vain antaa itselleen taas aikaa. Ja jotenkin omituisella tavalla tämänkertainen melankolia tuntuu hyvältä vaikka tekeekin hieman kipeää. Puhdistavalta.

Olen kuunnellut pitkän tauon jälkeen Sigur Rósia. Se musiikki jos mikä antaa sielulle tilaa. Ja huomenna aamulla menen joogaan. Sunnuntaille olen suunnitellut kundaliinijoogaa. Pelottaa jo valmiiksi, mitä patoja siellä mahtaakaan aueta.

Tarpeellisia kaiketi.

Lausunto

[Musiikki: Lana Del Rey - Paradise]

Vietin tänään ansaittua lepopäivää liikunnasta, sillä alkuviikko meni enemmän tai vähemmän huhkiessa. Saatuani tälle päivälle suunnittelemani käännöstyöt tehtyä lähdin käymään keskustassa. Kävin vihdoin ja viimein hakemassa polven magneettikuvista tehdyn lausunnon. Istuin Terveystalon odotusaulassa ja luin läpi 113 euroa maksanutta paperia, josta en juuri tajunnut mitään, ja polvea alkoi saman tien jomottaa. On se sellainen kaveri.

Kotona vähän googlailin ja yhteenveto on se, että sääriluussa on pieni rustovaurio ja sääriluun hohkaluussa turvotusta. Samaten polvilumpiossa on rustovaurio. Sen sijaan esimerkiksi nivelkierukat ja ristisiteet ovat kunnossa. Kondromalasiasta lausunnossa ei ollut juuta eikä jaata, mutta oli miten oli, varmistui ainakin se, että rustoissa se vika on.

Testaa, hallitsetko lääkärislangin.

Tuntuu samaan aikaan sekä helpottuneelta että surulliselta. Rustovauriot ovat siitä hankalia, että niitä ei kaiketi oikein voi korjata leikkauksella ja paraneminen on hidasta, jos sitä ylipäätänsä tapahtuu. Positiivista oli tietysti se, että mikään muu ei ollut rikki, poikki tai halki.

Pitkäänhän tätäkin asiaa on tullut arvailtua ja pohdittua. Eteenpäin jatkan varmaan samaan malliin kuin tähänkin asti eli syön päivittäin neljä kapselia Doctor's Bestin glukosamiini-kondroitiini-MSM-valmistetta, liikun sen minkä polvi antaa myöten ja silitän kissaa. Lopputalvi menee varmaan aika vähin juoksuin, sillä ajattelin odottaa lumien sulamista, että saan taas Vomerot jalkaan. Rustovaurion varmistuminen tarkoittaa sitä, että minun ei todellakaan kannata lähteä lenkille muilla kuin huippuvaimennetuilla kengillä. Hyppääjänpolviremmi odottaa myös testaamista, josko siitä olisi apua.

Tuntuu oudon lopulliselta. Vuoden kestänyt epätietoisuus on vihdoin ohi. Lopputulos ei tietystikään ollut paras mahdollinen mutta ei pahinkaan. Toivoa pitää yllä se, että polvi on pikkuhiljaa mennyt parempaan suuntaan; uskon yllä mainitsemani valmisteen auttaneen. Vuodentakaiseen tilanteeseen verrattuna nykytilanne on ehdottoman parempi. Oli aikoja, jolloin nippa nappa pystyin hiihtämään ja jolloin pelkkä kävely vihloi ja viilsi polvea. Nykyään on päiviä, jolloin oikea polvi tuntuu samalta kuin vasenkin ja saatan monta kilometriä käveltyäni tajuta, että polveni tuntuu normaalilta. Huonoina päivinä polvea pistää ja pakottaa, ja se paukkuu ja rohisee normaalia enemmän. Hyviä päiviä on kuitenkin enemmän kuin huonoja.

Lisäksi minussa on herännyt viime viikkoina tunne, että vielä minä jonain päivänä taas juoksen säännöllisesti. En tiedä, milloin se päivä koittaa, mutta tiedän sen koittavan. Sitä odotellessa voi vaikka silittää kissaa vielä vähän lisää ja muistaa, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Hyvän olon joogaa

Olo on ollut vähän väsynyt, ja alaselkäkin on pitkästä aikaa änkyröinyt. Olenkin tällä viikolla keskittynyt lepäilyyn ja rentouttavaan liikuntaan.

Päädyin tänäänkin joogaamaan, vaikka aluksi olin, että emmää jaksa. Rullasin kuitenkin joogamaton auki, laitoin veden lorinaa soimaan, ja ei tarvinnut hengitellä syvään ja rauhallisesti kuin muutama minuutti, niin olo alkoi tyyntyä ja mieli rauhoittua ja yhtäkkiä olikin tosi kivaa!

Pääasiassa keskityin venyttäviin asanoihin eli rentouttamaan jalan ja selän jäykkiä lihaksia, mutta tein jokusen rankemmankin asanan. Lopuksi vielä rentouduin viitisentoista minuuttia peiton alla, ja kissakin päätti liittyä seuraan ja tuli jalkoihin köllimään.

Namaste vaan sullekin

Hyvän mielen lähteitä

Mieli on viime aikoina taas seilannut ristiaallokossa, ja olo on välillä ollut vähän apea. Kestoharmistuksen aiheuttaja on tietenkin polvi, joka on nyt jymähtänyt johonkin omituiseen limboon, että ei ole varsinaisesti kipeä vaikkakin omituisen tuntuinen, mutta normaalia siitä ei nyt näytä millään tulevan. Sen lisäksi rassaa ja stressaa vähän taas kaikki.

Eilen en olisi jaksanut lähteä puistojoogaan. Ketutti ajatus tympeässä säässä pyöräilystä, mutta hyppäsin sitten kuitenkin Tukaanin selkään ja lähdin rouskuttamaan sillä Pyynikille. Onneksi olen niin pihi, että jos kerta ostan jonkun kausikortin, niin sitten myös taatusti käytän sitä, ettei mene rahat hukkaan. Ja joogassa oli ihanaa! Kävin alkuvuodesta paljon Om Yogan lempeä hathajooga -tunneilla (hevosen selästä putoamisen takia selkä oli sen verran paskana, että muiden joogalajien kokeilu jäi siihen), ja tykästyin lempään hathaan tosi paljon. Ohjaaja Martti oli hirmu mukava, ja olin tuntien jälkeen aina ihan rento rötkylä ja loppurentoutusten aikana meinasin useampaankin otteeseen nukahtaa joogamaton päälle. No, puistojoogassa oli tällä kertaa juurikin tuota lempeää hathaa ja ohjaajana Martti, ja sain tunnista tosi hyvän fiiliksen. En ole hakenut joogasta niinkään haastavia fyysisiä liikkeitä vaan kehon ja mielen tasapainoa, ja lempeässä hathassa se on onnistunut.

Päätin sitten valokuvata asioita, joista on viime aikoina tullut hyvä mieli.

Ensimmäisessä kuvassa on siis joogamattoni ja -kassini. (On siinä kissakin.) Ostin nuo Amazonilta nimenomaan puistojoogaa varten. Kassi on kiva, kun siihen mahtuu maton lisäksi muun muassa vesipullo ja muuta pikkusälää.

  

Koska nettikaupoista ostelu tekee onnelliseksi, minua on ilahduttanut myös uusi H&M:n alesta bongattu suihkuverho! Siinä on kivoja kuvioita ja tuollainen tilkkutäkkifiilis.

On myös hauskaa seurata, kun kissa yrittää pyydystää lattiakaivoon valuvia vesinoroja.

Kesän ehkä paras ostos ovat nämä Lee Cooperin tennarit. Olen jo pitkään haaveillut uusista tennareista, ja nämä ovat aivan täydelliset. Olivat edulliset ja löytyi sopivaa kokoakin (42). Tilattu SportsDirectistä (terkkuja iivelle!).

Ja jotta kallo ei halkeaisi eikä oikeasta kädestä lähtisi tunto vallan kokonaan, ostoshurmoksessani päätin hankkia myös uuden pyöräilykypärän (entinen oli mallia "Prismasta ostettu vuonna Jeesus") ja uusia hanskoja. Oheisessa kuvassa Giro Savant -kypärä sekä BG-hanskat, joiden pitäisi auttaa nimenomaan ulnaris-hermon pinteestä johtuvaan nimettömän ja pikkurillin tunnottomuuteen. Hanskojen toimivuus on vielä testin alla, mutta kypärä istuu päähäni loistavasti ja on ihanan värinen (mikä on tietysti tärkeintä). Entisessä kypärässä oli joku säätöosa napsahtanut poikki, ja koko potta nakotti päässä ihan vinossa dorkan näköisesti.

Kaikkein paras mieli tulee kuitenkin siitä, kun katselee nukkuvaa kissaa. En tiedä rauhoittavampaa näkyä.

Kun hätä on suurin

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits on the Run]

Uhhuh, venyin tänään huimiin liikuntasuorituksiin ja pesin pyykkiä ja kävin lähikaupassa, mistä kertyi kävelyä vähän päälle kilometri. Se oli pitkä kilometri se. Kurkkuni on aivan karmeassa kunnossa. Joka ikinen hengenveto kylmää (nolla-asteista) ilmaa raateli hengitysteitäni ja pihisin ja puhisin ja huohotin ja jouduin hengittämään kaulahuivin suojissa kuin pahemmallakin 30 asteen pakkasella. Jösses. Ostin kaupasta sitten kaikkea outoa kuten puoli kiloa Saarioisen kiisseliä, 750 gramman tötterön suklaavanukasta, Kalinka-jogurtteja, Gefilus-mehua (oli plussakorttitarjouksessa ja sai kaksi tölkkiä 3,50 eurolla!) jne. Sokeria kroppaan helposti imeytyvässä ja helposti nieltävässä muodossa, kiitos.

Aamulla oli olo kuin jyrän alle jääneenä. Pelkkä vaatteiden lajittelu pyykkäämistä varten tuntui ylitsepääsemättömältä, mutta kaikki järjelliset pikkuhousut olivat pyykissä, ja oli pakko raahautua naapurirapun kellariin pyykkäämään. En siis omista omaa pesukonetta. Jollain apinanraivolla ja suklaavanukkaan voimin pesin sitten neljä koneellista pyykkiä. Nyt kelpaa taas piereskellä ja sikailla sohvannurkassa seuraava viikko.

Voitin taannoin Kanelin hienossa arvonnassa, ja mikäli itsesäälin värittämä tautinen arkeni jatkuu myös huomenna, tiedossa on meille molemmille makoisia hetkiä. Voitin arvonnassa nimittäin kivojen ja käytännöllisten Baggu-kassien lisäksi selviytymispakkauksen, johon saa kajota vain silloin, kun  kurjuuden syöverit ovat pahimmillaan, ja Kaneli on luvannut vastata omalta osaltaan seurauksista. Itseni tuntien kehitän nuo ahdistuksen aallokot vaikka väkisin. Kaneli, pysy siis kuulolla! Mutta tiedätkö, olet tuonut tänään hymyn huulilleni, ja se on aika hienoa se. Tavoistani poiketen lisään siis tähän yhteyteen hymiön: :-) 

Kuka jaksaa murjottaa, kun maailma on täynnä ihania ystäviä ja pehmeitä kissoja?

P.S. Ystävyydestä puheen ollen: Niina on järkkäämässä keväistä blogimiittiä Jyväskylässä, joten kaikki te, joita miittitieto ja -into ei ole vielä saavuttanut, käykkää kurkkaamassa hänen blogiinsa. Siellä voi vapaasti osallistua aivoriiheen.

Kivun oppitunti

[Musiikki: Antti Tuisku - Hengitän]

Tänään olo on ollut kuin uudestisyntyneellä! Selkä on ollut huomattavasti parempi kuin kertaakaan satulasta putoamisen jälkeen. Kaikkein parasta on ollut se, etten välillä ole edes muistanut, etten tällä hetkellä pysty ihan kaikkeen samaan kuin terveen selän kanssa.

Ulkona oli vinha sää: lunta tuiskutti vaakasuoraan. Mutta minä hymyilin toppavaatteisiin pakkautuneena, kun pystyin kävelemään rennosti ja pitkin askelin ilman, että kivun takia kireät lihakset rajoittivat liikettä ja vetivät keskivartaloni jäykäksi kuin heinäseiväs. Kävelin innoissani seitsemän kilometrin lenkin samalla kun luonto teki minusta hyvää vauhtia lumiukkoa. Teki mieli itkeä. Reilun viikon kestäneiden ja kaikenlaisia liikkeitä rajoittaneen kivun jälkeen olo oli niin valtavan hyvä. Toki selkä on edelleen kipeä, väsynyt ja jäykkä, mutta ero aiempaan on huojentava.

Nyt osaa taas arvostaa terveyttä ja kivuttomuutta ihan eri tavalla. Katastrofaalisen vuoden 2007 välilevyepisodin jälkeen olen pyrkinyt pitämään mielessä, miten onnellinen olen, että pystyn liikkumaan ja elämään kivuitta. Mitä siitä vaikka oikea polvi välillä reistaakin. Mutta ei sitä aina muista, miten etuoikeutettu on. Sitä pitää itsestäänselvyytenä, että pystyy vetämään sukat jalkaan, solmimaan kengännauhat ja kävelemään lähikauppaan.

Tämä tuore selkäkipuilu pääsi välillä pääni sisään ja kaiken maailman joulukilostressit ja muut murheet paisuivat suhteettomiin mittakaavoihin. Uudenvuodenaattona tehty kävelylenkki meni puhtaasti itkiessä kipua ja kaikkea paskaa, jonka keskellä koin sillä hetkellä olevani. Sitten yritin vain muistaa, että hei, minä sentään kävelen. Eikä tässä sentään mitään välilevyjä ole rikki. Kyllä minä paranen. Nopeammin kuin vuodessa.

Kipu on pelottavaa. Mutta siitä voi myös oppia.

Toinen toimiva vaihtoehto on pistää pää piiloon ja
nukkua uuteen aamuun ja alkuun.