Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Liikuntaviikko 32

maanantai
voimapyörä, 4 x 15
2,7 km kävely, 30:45
43, km juoksu, 33:08
jooga, 1 h 20 min

tiistai
100 kevennettyä punnerrusta
25,6 km pyöräily, 1:26:18
jooga, 50 min

keskiviikko
vapaa

torstai
27,1 km pyöräily, 1:16:14
jooga, 45 min

perjantai
74 punnerrusta (vko 4 / pv 1: 12 - 14 - 11 - 10 - 27)
50 kevennettyä punnerrusta
10,8 km pyöräily, 40 min
ratsastus, 1 h 25 min
jooga, 1 h 10 min

lauantai
voimapyörä, 4 x 15
jooga, 1 h

sunnuntai
vapaa

Viime viikko meni pitkälti joogan parissa. Maanantain tyhmän juoksulenkin ja jälleen kerran ärhäköityneen polven takia  päätin ottaa aikalisän ja kerätä hermoni joogaten. Ja se on auttanut! Maanantaina ja pari päivää sen jälkeen olo oli kyllä tosi surkea, kun polvi on hankala ja paino jossain avaruudessa asti. Pyrin keskittymään kivoihin asioihin, mikä tepsi. Pääsin perjantaina pitkästä aikaa taas ratsastamaan, ja oli ihana ratsastaa Oskulla maastossa ja antaa sen kiidättää minua laukaten mäkeä ylös, kun itse en pysty.

Ja tosiaan joogan kautta löysin hyväksyntää omaa kehoani ja tilannetta kohtaan. Löysin YouTubesta jotain veden lorinaa ja aaltojen loisketta, himmensin valot ja annoin kehoni taipua asentoihin, joihin se sillä hetkellä halusi taipua. Helpotti oloa. Pettymykset vaihtuivat tasapainoon.

Palasin myös armaan voimapyörän pariin, ja lomalle jääneet vatsalihakset kokivat karun herätyksen. Kun nauraessa ja aivastaessa sattuu, niin tietää tehneensä. Punnertaminen aiheuttaa minussa nykyään rimakauhua, ja yritän nyt totutella touhuun vähän helpomman kautta ja pakitin yhden viikon taaksepäin. Kyllä tästä vielä eteenpäin päästään.

Aurinkoon

 [Musiikki: Anna Abreu - Rush]

Tänään on ollut aika kiva päivä. Heräilin aikaisin ja tein pari tuntia töitä, minkä jälkeen lähdin keskustaan joogaan. Samalla reissulla kävin äänestämässä, kun Hallituskadun posti sattui reitin varrelle, ja ostamassa Sokokselta Aino Ihana Maitosuklaata. 

Kotona punnersin ja pohdin, mahtaako kolmosviikolle siirtyminen olla vielä ensi viikollakaan ajankohtaista. Sen jälkeen tein ruokaa, peruutin sohvalle ja katsoin tuoreen Biggest Loser -jakson. Jälkkäriksi Ainoa. Nam. Sitten rupesikin makoisasti nukuttamaan, ja vastasin peiton ja tyynyn vienoon kutsuun.

Kävin aamulla vaa'allakin, eikä 78,5 kilon (BMI 25,1) vaakalukema saanut minua pois tolaltani, vaikka normaalin painoindeksin rajoissa pysyminen onkin taas vähän haastavaa. En ole ehkä ihan välttämättä pysynyt erossa alejoulusuklaista. Mutta hyvällä mielellä eikä itseään mollaten kun syö, niin suklaa maistuu tuhat kertaa paremmalta eikä jälkikäteen edes harmita (paitsi ihan vähän).

Edessäni muuten häämöttää ihka ensimmäinen rantaloma! Tarkoitus oli suunnata Egyptiin jo tässä kuussa, mutta näillä näkymin El Gounan auringonsäteet osuvat kalpealle iholleni helmikuun 10. päivä. En ole siis koskaan aiemmin matkustellut muualla kuin Virossa, Italiassa ja Saksassa (jossa työskentelin pari kuukautta), koska ei ole ollut oikein mahdollisuutta ja toisaalta pelkään lentokoneita kuollakseni. Saksaankin seilasin paatilla, vaikka kammoan laivoja lähes yhtä paljon kuin lentokoneita.

Mutta joka tapauksessa rantalomaa on tiedossa, ja se on minulle iso juttu jo senkin kannalta, että aion rohkeasti käyttää bikineitä. Viime vuoden puolella käytin bikineitä yhdellä kylpyläreissulla, mikä oli kyllä aikamoinen virstanpylväs. Kun on ikänsä ollut paksu ja yrittänyt piiloutua katseilta, niinkin paljastavaan asuun kuin bikineihin sonnustautuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Vaikka uusi kroppa kantaa bikinit siitäkin huolimatta että vatsa ei kaikkein littein pyykkilauta olekaan, vaikeinta on ollut henkisen kynnyksen voittaminen. On pelottavaa astella ihmisten sekaan ja paljastaa se kropan kaikkein arin kohta, joka ennen piti minua henkisessä vankilassaan. Kyllä minä tiedän, että rannat ja kylpyvät ovat pullollaan eri kokoisia ihmisiä eikä yksi bikiniasuinen nainen lisää ihmisten mieliä paljon hetkauta, mutta itselle se on jotenkin vain hurjan tärkeä ja suuri asia.

2011

[Musiikki: Florence and the Machine - Ceremonials]

Kai tästä vuodesta on pakko jonkinlainen yhteenveto riipaista kasaan.

Vuoden ehdoton kohokohta oli, kun saavutin painoindeksin 25,0. Olin koko ikäni kamppaillut paino-ongelmien kanssa ja ollut käytännössä aina ylipainoinen. 24-vuotiaana päätin yrittää vielä kerran karistaa ylimääräiset 15-20 kiloa kehostani ja aloin juosta. Pitkä ja välillä tuskallinenkin taistelu kääntyi voitoksi 23.3.2011, kun vaaka näytti lukemaa 78,3. Olin lopultakin saavuttanut sen, mistä olin aina unelmoinut. Viikko siitä eteenpäin ja vaaka näytti lukemaa 78,0, jolloin painoindeksini oli 24,9. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen. En unohda sitä tunnetta koskaan.

Toisen vähintäänkin yhtä suurenmoisen hetken koin 4.9.2011, jolloin juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Vau. Silloin viimeistään tiesin, että pystyn mihin tahansa, kunhan vain teen sen suurella sydämellä. Kaksi vuotta aiemmin olin ollut 96-kiloinen rapakuntoinen onneton ihminen. Mutta tuona syyskuun päivänä minä olin voittaja.

Tarkoitukseni oli pudottaa painoa vielä seitsemän kilon verran lukemaan 71, mutta jostain syystä joko mieleni tai kehoni - tai sitten molemmat - harasi vastaan, ja huomasin killuvani tukevasti 77-78 kilon välimaastossa. Kävin mielessäni aikamoiset itsetutkiskelut, ja lopulta päätin lopettaa laihduttamisen ja keskittyä pitämään painon paikoillaan. Sen päätöksen myötä hyvästelin rakkaan 25-blogini ja siirryin tähän osoitteeseen.

Vuoteen 2011 mahtui siis huikeita onnistumisentunteita, minkä lisäksi kävin läpi tärkeän oppitunnin siitä, miten tärkeää on olla onnellinen tässä hetkessä ja tässä kehossa juuri nyt. Aina se ei ole itsestäänselvää, mutta uuden vuoden koittaessa tavoitteeni on jatkaa samaa rataa kuin tähänkin mennessä: rakastaa itseäni ja nähdä kaikki se hyvä, mitä olen.

Melankolista onnea

[Musiikki: Kent - Du & Jag Döden]

Päätin piristyä ja ajatella, että ehkä elämäni ei ole niin kauhean surkeaa kuin miltä se on viime päivinä tuntunut. Minä en ole lihomassa takaisin 96-kiloiseksi enkä ole ikuisesti liikuntarajoitteinen. Saatan nyt näyttää potkupallon nielaisseelta, mutta on tässä maailmassa isompiakin ongelmia.

Sinänsä on hieman arveluttavaa yrittää piristää itseään pohtimalla vaikkapa nälänhätää tai raajarikkoja ihmisiä, eikä se suoraan sanottuna toiminutkaan kauhean hyvin.

Ehkä pitää vain suosiolla antautua melankolian syleilyyn ja märehtiä murheita kaikessa rauhassa. Kaiketi siksi stereoissani soi tällä hetkellä Kent eikä Lady Gaga.

~*~

Olen tehnyt järjettömästä ylensyönnistä ja liikkumattomuudesta havainnon: mässäily ja sohvannurkassa kyhjöttäminen on loppujen lopuksi aikamoista helvettiä. Tunnen, miten kehoni kärsii ja on hälytystilassa. Se ei ymmärrä, miksi olen yhtäkkiä jämähtänyt paikoilleni ja kauhonut suuhuni valtaisan määrän energiaa. Kammottavaa on se, että ennen tämä oli normaalia.

Opin uuden elämän, jota huomasin rakastavani. Tällä hetkellä harhailen jossain rämeikössä, mutta edessä siintää polku, joka odottaa minua. Polulle suodattuu pehmeitä auringonsäteitä puiden lehtien lomasta. Se ei ole menossa minnekään. Se on lempeä ja hellä ja pitää minusta huolen. Se on minun polkuni ja sinne minä suuntaan. Paluuta entiseen ei ole.

Lämpöä (ja keksinmuru)

Pysähdy

[Musiikki: Kent - Du och Jag Döden]

Eilen alkoi olla jo aika hyvä fiilis, ja illalla satoi ihania valtavia lumihiutaleitakin. Tänään herätessäni olin kuitenkin taas aivan kuolemanväsynyt. Päätin sitten pitkästä aikaa pitää kunnon kalsaripäivän kotosalla. Olo on niin vetämätön, että kai tässä on vain myönnyttävä siihen, että lepopäivä ei ehkä olisi pahitteeksi. Yleensä pyrin tällaisessa olossa lähtemään edes kävelylle, mutta nyt päätin hyvällä omatunnolla hautautua sohvan nurkkaan peiton alle. Ei vain jaksa. Tuskin minä tähän vapaapäivään kuolen, sillä huomenna joka tapauksessa tulee ratsastettua, puuhailtua hevosen kanssa ja käveltyä tallille ja takaisin, mistä kertyy yhteensä kymmenen kilometriä.

Olen huomannut, että liikunnasta on sisänsä tullut jonkinlainen pakkomielle, että minun on hirvittävän vaikea jättää lähtemättä esimerkiksi lenkille, jos olen suunnitellut sen kyseisen päivän ohjelmistoon. Pelkään jotenkin kauheasti, että jos jätän kerran menemättä, syöksyn välittömästi vanhaan kahden ja puolen vuoden takaiseen elämääni ja lihon pudottamani vajaat 20 kiloa takaisin ennen kuin ehdin huomatakaan. Hoen koko ajan itselleni: "pysy liikkeessä, älä missään nimessä pysähdy". Jossain vaiheessahan tuon on pakko kääntyä itseään vastaan. Kroppa on alkanut jo oireilla. Oikea polvi on ruvennut taas kipuilemaan, juoksulenkeillä veto on ollut pois, niska ja hartiat ovat oikeassa tappolukossa, että aivastaminenkin sattuu. Vaikka liikunta tekeekin hyvää mielelle, jossain kulkee raja, milloin homma menee yli. Nyt tuntuu, että pitää hellittää. Ja rehellisesti sanoen olisi pitänyt hellittää jo pari viikkoa sitten. Kun mieli pakottaa uupuneen kropan liikkeelle päivästä toiseen, myös mieli alkaa väsyä, ja jos se pettää, niin syöksykierre on valmis.

Ehkä on aika opetella uusi taito. Pysähtyä.

Painosta asiaa a.k.a. kärpäsestä härkänen

 [Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits On The Run]

Kun päätin luopua painon pudottamisesta, minulla ei varsinaisesti ollut mitään erityistä suunnitelmaa, miten jatkaa. Tai tavallaan oli. Päätin jatkaa entiseen malliin.

Jatkan liikkumista ja jatkan saman ruokavalion noudattamista kuin tähänkin asti pyrkien kokonaisvaltaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin ja tasapainoon. Aion myös jatkaa painoni punnitsemista keskiviikkoisin, sillä uskon, että säännöllinen seuranta, joka ei siis tarkoita päivittäistä vaa'alla ramppaamista, auttaa pysymään rytmissä. Tänään paino oli 78,5 kiloa eli hyvin samoissa lukemissa (+ 100 g) kuin viimekin viikolla. Ensimmäinen pakokauhuinen ajatukseni oli: "Miksei se laske!" Sitten muistin, ettei sen tarvitse laskea, ja käytin hyvän tovin tarkastellessa itseäni peilistä.

Sinä et ole numero.

Katselin kehoani, joka on kaunis. Hämmästelin yläkroppaani, joka on saanut uutta voimaa ja jäntevyyttä. Yritin tiirailla selkäläskejä, joita en kuitenkaan enää löytänyt. Vyötärön ja lantion suhde sai hymyilemään. Hei, tässähän ollaan kehitetty itselle aika mieletön tiimalasivartalo. Takalisto on vähän leveä, mutta kyllä se aikuisella 177-senttisellä naisella saa ollakin. Mutta hei, se on aika kivan mallinen. Näköjään mäkijuoksu kannattaa.

Olen niin paljon enemmän kuin numero. Vaakahysterian kitkeminen tulee kuitenkin olemaan pitkä prosessi, koska vaakaa ei kuitenkaan voi kokonaan unohtaa. Ei voi heittäytyä ihan vallattomaksi ja pistää kaikkea läskiksi. Kirjaimellisesti.

Olen määrittänyt itselleni kipurajat: 79 kilon ylittäminen on ensimmäinen hälytysmerkki, ja jos vaaka jossain vaiheessa vihjaa painon alkavan kahdeksallakymmenellä, on aika korjata kurssi. Eli tässä sitä taas ollaan. Numeroiden armoilla.

Kultaista keskitietä etsimässä.