Verta ja sanoja

[Musiikki: Lady Gaga - Artpop]

Kävin tänään aamulla verikokeissa ja varasin sen jälkeen puhelinajan lääkärille. Ensi maanantaina selvinnee, onko kilpirauhasessani häikkää vai ei. Jännittävää.

Edellisessä postauksessa kirjoitin, miten mielialani on ollut parempi. Itse asiassa parin päivän ajan tuntui kuin kroppakin olisi herännyt jostain horroksesta. Ruumiinlämpöni kohosi normaaleihin lukemiin ja yöllä nukkuessa tuli jopa kuuma. Suoliston toiminta vilkastui, ja olo oli kaikin puolin skarpimpi. Kävellessäni perjantaina kahvakuulatunnille tuntui kuin silmäni olisivat yhtäkkiä auenneet. Näin ympäristön jotenkin paljon kirkkaammin ja terävämmin kuin moneen monituiseen viikkoon. Se oli aika outoa. Jos oireeni ovat kilpirauhasperäisiä, niin onkohan mahdollista, että välillä kilpirauhanen toimii ja välillä ei? Nyt ruumiinlämpö on pyörinyt taas 36 asteen alapuolella, ja sellainen turta hitaus on jälleen vallitseva olotila.

Niin hitaalla tässä ei kuitenkaan olla käyty, ettenkö olisi naputellut NaNo-tarinaani loppuun. Tai no en varsinaisesti loppuun, sillä keskenhän se itse tarina jäi, mutta 50 000 sanan rajapyykki ylittyi. Ylipäätänsä jos haluan saattaa tarinan joskus julkaisukuntoon, se pitää kirjoittaa kokonaan uudestaan. Näin jälkikäteen mielessäni on alkanut muhia uusia ideoita, miten henkilöistä saa syvempiä ja juonesta loogisemman. Tavoitteeni on, ettei tämä tarina unohtuisi minnekään muistitikun perukoille, kuten kahden vuoden takaiselle NaNo-tarinalle kävi, vaan jatkaisin sen työstämistä pikkuhiljaa ja ajatuksella ilman painetta 50 000 sanan kuukausivaatimuksesta. Oli miten oli, suosittelen NaNoWriMoa kaikille kirjoittamisesta pitäville ja oman kirjan kirjoittamisesta haaveileville. NaNo on ihan loistava tilaisuus heittää turha itsekriittisyys romukoppaan ja yksinkertaisesti vain kirjoittaa. Laadusta viis, tärkeintä on päästää sisäinen kirjoittaja valloilleen.

Nyt tuntuu ihan oudolta, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olenkin käyttänyt ylimääräisen vapaa-ajan hyödyllisesti ja pelannut Diablo 3:a! En ole vielä kertaakaan pelannut sitä loppuun, vaikka se on ollut asennettuna koneelleni vissiin jo yli vuoden. Itse asiassa nytkin loin uuden hahmon ja aloitin alusta, kun en oikein muistanut, millainen se edellinen hahmo oli ja mitä se oli duunaillut. Oli jotenkin helpompi aloittaa alusta kuin jatkaa kohdasta, johon olin jäänyt joskus vuosi sitten.

Liikkunutkin olen. Ohessa viime viikon urheilut:

maanantai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:12:35

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

8,8 km kävely, 1 h 35 min

ratsastus, 1 h 45 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

sunnuntai

jooga, 25 min x 2

Pitää varmaan vaihtaa tallipäiväksi joku muu kuin perjantai, sillä joudun taas taittamaan tallimatkat kävellen. Alkaa nimittäin olla aika sippi olo, kun raahautuu illalla vielä kuulatunnille. Ja haluan tosi paljon käydä noilla perjantain tunneilla, koska niillä opetetaan nimenomaan kisatekniikkaa. Perjantaisin tunneilla käy myös tosi vähän porukkaa, joten ohjaajalla on aikaa katsoa ja korjata, kun meikäläinen röhvää sen kuulan kanssa taas ihan miten sattuu. Pitää siis jutella Hakkisen omistajan kanssa, jos rupeaisin käymään ratsastamassa maanantaisin tai keskiviikkoisin. Viikonloput olen ikään kuin luovuttanut muille vuokraajille, koska olen ajatellut, että heillä on silloin parempi mahdollisuus käydä valoisan aikaan ratsastamassa kuin arkena.

Hyviä ja outoja oloja

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Olen tällä viikolla voinut paremmin. Olen ollut vähän iloisempi ja energisempi kuin menneinä viikkoina ja kuukausina. Olen saanut itseni sängystä ylös jopa ennen puoltapäivää, mikä ihan oikeasti tällä hetkellä minun kohdallani on edistysaskel. Käännöstöiden tekeminen on ollut ihan mukavaa ja olen onnistunut tuottamaan hyvää ja elävää kieltä. Töiden lisäksi olen saanut kirjoitettua NaNo-tarinaanikin.

Keho sen sijaan tuntuu käyvän yhtä puoliteholla kuin ennenkin. Koko ajan paleltaa, vaikka kotonani on sisälämpötila 22-23 astetta. Nukkuessa on pakko yöpaidan lisäksi pitää pitkiä kalsareita ja villasukkia. Kylkeen käpertyvä kissa on mieluisa lisälämmitin. Rasitus nostattaa välillä rinta-alaan kummallisen tunteen ja tulee tarve vetää syvään henkeä. Paino on tällä hetkellä 82,3 kilogrammaa, mikä on sinällään ihan ok, sillä se on nyt jymähtänyt tuohon 82-83 kilon välimaastoon eikä ole jatkanut kohoamistaan.

Välillä olen miettinyt, onko kahvakuulatunneilla käynti tällä hetkellä paras ratkaisu, sillä tunnit saattavat välillä olla tosi rankkoja. Mutta toisaalta minulle tulee tunneista aina voimakas olo, veri alkaa kiertää ja on ihana käydä tunnin jälkeen suihkussa, kun ei palella. Lisäksi kahvakuulailu tekee henkisesti tosi hyvää: olen tuntien jälkeen iloinen ja positiivinen. Tuntuu hyvältä onnistua ja tuntea kehittyvänsä. Esimerkiksi tiistain tunnilla tein työntöä 20 kilon kuulalla varsin mallikkaasti! Keväällä sain työnnöllä 20-kiloisen ilmaan kerran oikealla kädellä ja vasemmalla en kertaakaan. Nyt kuitenkin tein monta useamman toiston sarjaa sekä oikealla että vasemmalla. Ihan huippua.

Maanantaina pääsen lopultakin verikokeisiin. Jännittää tosi paljon, mitä niistä selviää vai selviääkö mitään. Yksi asia on kuitenkin saletti: kohonnut verenpaine on pakko jotenkin saada aisoihin. Tilasin Amazonista itselleni verenpainemittarin, jonka pitäisi tulla ensi viikolla. Lääkäri kehotti seuraamaan pari viikkoa verenpainetta ja varaamaan uuden ajan, jos paineet eivät ala asettua. Uskon, että kohonnut verenpaine on kohdallani nyt joko oire jostakin muusta sairaudesta tai sitten isältäni saama sukurasite on päättänyt räjähtää kukkaan. Jospa verikokeiden jälkeen olisin viisaampi.

Loppuun vielä viime viikon liikuntakooste. Näitä näköjään tulee nyt vähän satunnaisesti, mutta ei kai tuohon kukaan kuole.

maanantai

jooga, 25 min

tiistai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 45 min

kahvakuula, 1 h

keskiviikko

10,8 km pyöräily, 50 min

ratsastus, 1 h 50 min

torstai

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

perjantai

jooga, 25 min x 2

4,5 km kävely, 50 min

kahvakuula, 1 h

lauantai

jooga, 25 min

4,2 km kävely, 50 min

kahvakuula, 10 min

sunnuntai

jooga, 25 min

7,0 km kävely, 1:13:20

Perinteistä poiketen kävin ratsastamassa keskiviikkona. Hakkisen omistaja oli sopinut itselleen perjantaiksi valmennustunnin (koska mikään muu päivä ei valmentajalle ollut käynyt), joten hän pyysi, voisinko käydä ratsastamassa joku toinen päivä. Keskiviikko passasi varsin hyvin, kun perjantai-iltana joka tapauksessa oli kahvakuulailua. Lisäksi keskiviikkona pääsin vielä kelien puolesta käymään tallilla pyörällä. Huomenna varmaan pitää mennä kävellen, sillä en todellakaan pyöräile liukkailla keleillä. Viime vuonna yritin ja huonostihan siinä kävi. Joka tapauksessa kävin Hakin kanssa pitkän maastolenkin. Oli kivaa! Aletaan Hakin kanssa päästä pikkuhiljaa sinuiksi. Se on aika mukava hevonen.

NaNoWriMo-kuulumisia

Ensiksi on ihan pakko kiittää kaikista ihanista kommenteista, joita sain edelliseen postaukseeni. Ihan oikeasti luin niitä tippa linssissä, kun tuntui niin hyvältä, miten aidosti onnellisia olitte puolestani ja onnistumisestani. Niisk. Kiitos!

Olenkin nyt pari päivää seilannut lauantain antaman hyvän fiiliksen siivillä. En osaa sanoin kuvailla, miten tyytyväinen olen, että uskalsin lähteä kuulakisoihin, sillä tällaista oloa ei voita mikään, varsinkin kun olen niin monta viikkoa kulkenut jossain sumun peittämässä maailmassa, jossa soi Kentin musiikki jatkuvalla loopilla.

Olen tyytyväinen myös siitä, että olen jaksanut kirjoittaa NaNoWriMo-kirjaani. Pari kertaa on tehnyt mieli luovuttaa, kun tajusin, että tarinani hahmot ovat suunnattoman ärsyttäviä, miljöö ankeampi kuin suljettu mielisairaala ja juoni täynnä norsunmentäviä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Mutta pakkohan kirjoittamista on ollut jatkaa, kun sen kerta olen aloittanutkin. Ja ilokseni voin todeta, että olen vajaan 8000 sanan päässä tavoitteesta. Hurraa!

Tämä päivä mukaan lukien jäljellä on vielä viisi päivää kirjoitusaikaa. Kuten pylväsdiagrammista voi päätellä, olen aika tarkasti seurannut päivittäisiä sanatavoitteita juurikaan keulimatta. Diagrammissa näkyvä notkahdus johtuu siitä, että kahtena päivänä en kirjoittanut lainkaan, sillä oli ystävä oli kylässä, ja jostain kumman syystä halusin käyttää ne päivät mieluummin nauramiseen kuin typerän nano-tarinan kirjoittamiseen. Seuraavien päivien aikana sitten kirjoitin noin kahta tuhatta sanaa päivässä, jotta sain kirittyä puuttuvat sanamäärät umpeen.

Kuten varmaan voi päätellä, kirjoittaminen on ollut pitkälti ankeaa, mutta samalla tällainen pakkokirjoittaminen tekee älyttömän hyvää. On vain päästettävä irti liiasta itsekritiikistä ja kirjoitettava. Tyhjän paperin pelolle ei yksinkertaisesti ole sijaa. Mutta sen olen päättänyt, että jos vielä joskus lähden mukaan tähän nano-hulluuteen, kirjoitan täysin päättömän tarinan vailla pienintäkään etukäteissuunnittelua ja puhtaasti tajunnanvirtaa seuraten. Ehkä ne sanat irtoavat silloin vähän helpommin.

Yksinäinen kirjoittaja

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Lukaisin läpi kirjoittamiani tekstejä kahden vuoden takaa. Marraskuussa 2011 aloitin tämän blogin, kävin itsepuolustuskurssia, painoin nelisen kiloa vähemmän kuin nyt, ostin kapealahkeiset mustat housut joihin en tällä hetkellä mahdu, kävin ekaa kertaa joogatunnilla, suunnittelin osallistumista Varalan puolimaratonille tavoitteena parantaa syyskuussa juoksemaani aikaa, punnersin ihan älyttömästi ja osallistuin ekaa kertaa NaNoWriMoon.

Viime vuonna jätin NaNoWriMon väliin, koska työrintamalla oli kiireistä. Kun kirjoittaa työkseen, vapaa-ajalla haluaa tehdä muuta kuin hiki hatussa naputella puisevaa romaanintekelettä. Tänä vuonna päätin ottaa haasteen jälleen vastaan ja kaduin sitä jo ennen kuin olin ehtinyt kirjoittaa sanaakaan. Miksi pitää saada päähänsä kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanaa? Miksi päätöksestä ei voi luopua? Koska totta puhuen ketään ei kiinnostaa pätkääkään, saanko minä tuon sanamäärän täyteen vai en. Mutkun.

Takana on kuusi päivää, joista puolet on ollut sellaisia, ettei kirjoittaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Parina päivänä meinasin skipata koko homman ja yrittää kiriä muina päivinä puuttuvan sanamäärän kiinni. Mutta jotenkin löysin joka kerta itseni avonaisen word-dokumentin äärestä kirjoittamassa.

Tällä hetkellä olen aikataulussa eli viidesosa on jo kirjoitettu:

Mutta kylläpä ahdistaa, että jäljellä on vielä liki 40 000 sanaa. Ja 25 päivää (tämä päivä mukaan lukien)! Ei jumatsuikka. Jotenkin ajattelin, että NaNoWriMoon osallistuminen auttaisi minua selviytymään marraskuusta helpommin, mutta nythän tämä kuukausi vasta pitkältä ja tuskaiselta vaikuttaakin.

Pari päivää ennen marraskuuta päätin lennosta vaihtaa tarinaa. Olin jo suunnitellut tarkkaan, mistä kirjoitan, mutta sitten muutin mieltäni. Mielessäni pyörii trilogia, jonka toista osaa nyt siis kirjoitan. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä osaa ja itselleni asioita selventääkseni päätin kirjoittaa tämän osan ensin. Ensimmäistä osaa ei siis vielä ole olemassa muualla kuin päässäni ja kirjoittamissani muistiinpanoissa.

Mutta kuten jokunen postaus aiemmin taisin todeta: ei tässä parempaakaan tekemistä ole kuin kirjoittaa kirjaa. Sosiaalinen elämäni on täysin kuollutta. Odotin tältä syksyltä kivoja kohtaamisia ja hauskoja viikonloppuja, mutta nyt kävi näin, että öllötän kotonani viikko toisensa jälkeen yksin. Ennen oli sentään seuraa miesystävästä, mutta nyt parisuhdekin on kuollut ja kuopattu. Kai se jossain elämän ohjekirjassa on kirjoitettu, että erakoitumisen maksimoimiseksi tällaisessa tilanteessa tulee kirjoittaa kirja. Tai ainakin jokin sen tapainen. Mutta oispa kiva, jos joku kävisi joskus kylässä. Se on aika paljon sanottu minunlaiseltani omassa rauhassa viihtyvältä ihmiseltä, mutta ilmeisesti minullakin on rajani.

Pukkilaukkaa

[Musiikki: Lifehouse - No Name Face]

Rasti seinään: sain perjantaina Hakkisen laukkaamaan. Ensimmäinen laukannosto oli luonteeltaan hieman jännittävä, sillä olin maastossa naapuritallin ratsukon kanssa. Tiesin sekä ratsastajan että hevosen täyspäisiksi, joten kun hän rohkaisi kokeilemaan laukkaa, suostuin. Hakkinen nostikin laukan oikein iloisesti, mutta päätti samaan syssyyn yrittää potkaista toista hevosta. Luulin aluksi, että Hakki vain pukitti, koska sillä on välillä tapana nostaa laukka pienen pukin saattelemana, ja ajattelin että maastossa se innostui päästämään vähän isomman pukin. Pari kertaa se nakkasi takapäätään oikein kunnolla ilmaan, mutta uskomattominta oli se, että minä vain istuin satulassa kuin tatti enkä ollut lähelläkään pudota (no onneksi!). En kyllä tainnut oikeasti edes ehtiä miettimään mitään, kunhan vain nojasin automaattisesti taaksepäin ja yritin saada yli-innokkaan ratsuni hallintaan. Nopeasti se onneksi rauhoittui, mutta siihen sai kyllä maastossa laukkaaminen siltä erää jäädä, hoh. Hevosilta löytyy maastossa aina uusi turbovaihde, varsinkin jos ne ovat kaverin kanssa liikenteessä. Seuraavan kerran taidan kokeilla maastossa laukkaamista, kun olen yksin liikenteessä, niin eipähän tarvitse sitten ketään Hakkisenkaan olla monottamassa...

Mutta! Menin sitten maastoilun jälkeen vielä vartiksi kentälle kokeilemaan, josko se laukka nousisi sielläkin. Minulla oli kerrankin raippa mukana, ja pari napautusta lavalle pohjeapujen lisänä teki ihmeitä. Hakkinen nosti laukan tosi kauniisti, pehmeästi ja rauhallisesti. Taisi siis aiemmissa laukannostokokeiluissa olla ongelmana yksinkertaisesti meikäläisen auktoriteetin puute. Sitähän vähän taannoin uumoilinkin, että Hakkinen ei vain viitsi yrittää kanssani tarpeeksi. No, eiköhän se pikkuhiljaa ala oppia, että minun kanssani ei ryttyillä.

Tallille pyöräillessä otin kännykällä kuvan peilityynestä Hervantajärvestä. Valitettavasti muinaisjäännekännykkäni kahden megapikselin kamera ei kyennyt vangitsemaan vedenpinnasta kohoavaa höyryä, sillä se oli aika hienon näköinen. Kaunis syksy on kyllä ollut. Pelkään joka syksy etukäteen loka- ja marraskuuta, sillä ne ovat yksiä perkeleen keksintöjä, mutta nyt lokakuu on jo puolivälissä. Ehkä tästä selvitään. Toivottavasti lumi tulee aikaisin maahan.

Palautin pari viikkoa sitten toimeksiantajalle kirjalyhennelmäkäännöksen. Sain siitä tosi hyvää palautetta. Vaikka olo on ollut vähän alavireinen, on ihana huomata, että se ei vaikuta työn laatuun. Pitäisi uskaltaa aloittaa se omakin kirjoitusprojekti. Kirjoittaminen on aina ollut vahva puoleni, mutta jotenkin ison kirjoitustyön aloittaminen tuntuu hurjalta. Vaikka eihän se mikään mahdoton homma voi olla, kun kerta moni muukin siihen pystyy.

Olen alkanut miettiä oman kahvakuulan ostamista. Kotini asettaa tilan puolesta pieniä rajoitteita, mutta kaipa tässä jotenkin mahtuisi kuulaa nostamaan. Kertaakaan kuula ei ole lentänyt kädestäni, joten riski siihen, että täräyttäisin kuulan vahingossa ikkunasta (tai vielä pahempaa: telkkarista!) läpi, ei liene kauhean mittava. Olen saamassa yli tonnin veronpalautuksia, joten minulla voisi hyvinkin olla varaa ostaa itselleni 16 kilon painoinen joululahja etukäteen. Olisi kiva päästää hiomaan tekniikkaa kotonakin.

Kahvakuulailusta puheen ollen. Viime viikolla kävin kuulatunneilla kolmesti ja pyrin tällä viikolla samaan. Perjantaina meinasi tosin epätoivo iskeä tempauksen tekniikkatunnilla, kun tuntui etten yksinkertaisesti osaa, byääh. No, tänä perjantaina on jälleen tiedossa tempaustunti, joten pakko kai sinne on mennä. Ei opi, jos ei opettele!

Loppuun vielä viime viikon liikunnat:

maanantai

jooga, 25 min

9,4 km sauvakävely, 1:30:25

tiistai

jooga, 25 min x 2

kahvakuula, 1 h

3,2 km kävely, 35 min

keskiviikko

jooga, 25 min

torstai

jooga, 25 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

perjantai

jooga, 25 min
ratsastus, 1 h 30 min

10,8 km pyöräily, 45 min

kahvakuula, 1 h

4,2 km kävely, 45 min

lauantai

vapaa

sunnuntai

jooga, 25 min

6,0 km kävely, 1:01:25

Rilliostoksilla

Minun on pitänyt ostaa uudet silmälasit jo ties miten pitkään. Viime joulukuussa tilasinkin jo uudet kakkulat metsuki.comista, mutta mesta lopetti yhtäkkiä toimintansa, joten lasit jäivät saamatta.

Lauantaina laitoin nykyiset reilut neljä vuotta vanhat silmälasini takin taskuun, kun kävin suihkussa kuntopiirin jälkeen. Onnistuin vissiin jotenkin runnomaan niitä, sillä nyt ne ovat kauhean löysät eivätkä tahdo pysyä päässä. Sankojen pintakin alkaa irrota.

Vakavasti otettava mukakirjailija

Koska rempsottavat rillit alkoivat ärsyttää, kaivoin jemmasta muinoin hankkimani niin sanonut vappulasit, joita olen tästä päivästä lähtien alkanut nimittää myös kirjailijalaseikseni. Olen nimittäin työstänyt päässäni jo monta kuukautta yhtä kirjaideaa. Tänään asetin vappulasit nenälle ja kirjoitin puhtaaksi muinaiset muistiinpanoni ja kirjoitin ylös myös uusia ja paranneltuja ideoita kirjan suhteen.

Minulla ei ole nyt mitään isompaa käännösprojektia työn alla, joten ajattelin vihdoin ja viimein ruveta toden teolla työstämään omaa kirjaa. Ensi kuussa olisi myös NaNoWriMo, johon osallistuin kaksi vuotta sitten ja raapaisin kasaan sellaisen raakileromaanin alun ettei mitään järkeä. Viime vuonna en töiden takia ehtinyt osallistua, mutta tänä vuonna voisi olla hyvä sauma, kun aihekin on jo mietittynä ja muistiinpanoja valmiiksi tehty.

Oli miten oli, hienot kirjailijalasini vaativat erikoistilaisuuden tai vahvan silmämeikin, jos niiden kanssa meinaa ihmisten ilmoille lähteä, joten päätin ostaa uudet silmälasit. Suuntasin Zenni Opticalin nettisivuille ja klik vain, niin ostoskorissa törötti kahdet uudet rillit. Ennen kuin ehdin edes harkita, pistin tilauksen menemään. Silmälasien osto niitä ensin sovittamatta on typeryydessään verrattavissa juoksukenkien ostoon netistä. Mutta koska jälkimmäistäkin on tullut harrastettua, niin silmälasien osto sokkona meni vanhalla rutiinilla.

Tällaiset rillit minulle nyt olisi sitten tulossa:

kuvalähde

kuvalähde

Halusin vaihteeksi tummemmat ja näyttävämmät kuin nuo nykyiset kullanväriset björnborgit. Lasien pitää myös olla tarpeeksi isot ja leveät, että ne eivät näytä liian ahtailta tätä jättikupoliani vasten. Olen myös havainnut, että lasit eivät saa olla liian pyöreät mutta eivät myöskään liian laatikkomaiset. Toivottavasti nuo tilaamani mallit ovat asialliset! Hintaa postikuluineen niille tuli kokonaiset 50 euroa.

Hirmunäppis ja ilon hiihtolenkki

[Musiikki: Sigur Rós - Með suð í eyrum við spilum endalaust]

Kirjoitan työni puolesta aika paljon (tulevaisuudessa toivottavasti vielä enemmän), ja päätin hommata ergonomisen näppäimistön. Aikamoinen kapistushan tämä on, ja kahden päivän kokeilujakson aikana en ole saanut muuta kuin oikean ranteeni kipeäksi. En osaa vielä pitää käsiäni oikeassa asennossa, sillä näppäimistö vaatii ehdottomasti kymmensormijärjestelmän käyttöä, ja sormeni meinaavat vähän väliä lipsua tuttuun ja turvalliseen kuusisormijärjestelmään, jolloin siis käsien asentokin menee päin prinkkalaa. Olen aikoinani yläasteen konekirjoituskurssilla (josta sain muuten kympin!) opetellut kymmensormijärjestelmän, mutta jotenkin sitä ei ole vain tullut käytettyä, mutta nyt on vähän pakko. Ja hyvä niin. Uskon, että kunhan totun näppäimistöön, lyöntivirheet vähentyvät ja ranteetkin pysyvät hyvässä kunnossa näitä alun totuttelusärkyjä lukuun ottamatta.

Microsoft Natural Ergonomic Keyboard 4000
eli monsterinäppis

Olin eilen vihainen lumisateelle, sillä orastava pyöräilyinnostukseni koki aikamoisen takaiskun, kun yhtäkkiä hankea olikin puolisääreen asti. Mieli muuttui tänään, kun raahasin luuni hiihtoladulle. Sinne oli luultavasti vielä samana aamuna ajettu uusi latu, ja maisema oli hurmaavan talvinen. Löllöttelin hissuksiin Suolijärven 4,3 kilometrin lenkin ympäri ja kun polvikin tuntui kestävän, kasvoilleni kohosi hymy. Eräässä loivassa alamäessä katselin, kun aurinko siivilöityi puiden lomasta ja jossain lähistöllä sirkutti pikkulintu, ja mietin että tämä se vasta on elämää. Oli luultavasti ehkä koko talven paras hiihtosää, ja olisi tehnyt mieli kiertää kiekko vielä toisen kerran, mutta päätin, että nyt on parempi olla urheilematta liikaa tuon polven kanssa.

Huomenna annan polvelle taas lepopäivän, mutta punnertaa aion. Saas nähdä, mitä siitä tulee, sillä ainakin tänään hiihtäessä käsivarsissa tuntui siltä, että punnerrettu on. Haa. Jos sattuisi niin, ettei polveni paranisikaan, voin kohta käydä juoksemassa käsilläni. Siinäpä vasta tavoite!

Yön kirjoittaja

[Musiikki: Birdy - Birdy]

Tein kaikkien kardinaalivirheiden äidin ja nukuin "päiväunet" kello kahdeksasta yhteentoista. Kukun normaalistikin hereillä vielä tähän aikaan, mutta yleensä olen kuitenkin jo valmistautumassa yöpuulle. Nyt tuntuu, että voisin valvoa vielä monta tuntia. Voi pöh.

Aamulla on herätys yhdeksältä, sillä puoli yhdeltätoista alkaa itsepuolustuskurssin viimeinen kokoontuminen. Kurssin aikana olen saanut lukemattomia mustelmia, turvonneen ja mustuneen nenän, auenneet kyynärpäät, järkyttävän kipeän jalkapöydän ja viikon verran vihoitelleen selän, kun vastustaja heitti tantereeseen. Loppu kuitenkin häämöttää ja alan elätellä toivoa sen suhteen, että selviän kurssista hengissä. Pidin edellisessä blogissa palopuheen itsepuolustuskurssin hyödyllisyydestä, ja allekirjoitan sanani edelleen täysin. Arvostakaa itseänne ja rakkaimpianne sen verran, että osallistutte vastaavalle kurssille missäpäin maailmaa sitten asuttekaan. Tamperelaisille voin lämpimästi suositella Black Eagle Taekwon-Do -seuran opetusta. Opettajamme on ollut Thierry Meyour, joka ainakin oman vaikutelmani perusteella on todella pätevä tyyppi. Hän on opettanut meitä löytämään eläimen sisältämme ja pääsemään eroon kahleista, jotka voivat tositilanteessa koitua kohtaloksemme. Tarkoitan siis niitä lamauttavia tunteita "apua tuo löi minua, sattuu, enkä pysty tekemään mitään" tai "enhän minä ikinä voi satuttaa toista ihmistä". Ihan oikeasti. Jos joku käy minun kimppuuni, minulla on täysi oikeus täräyttää tyypiltä nenä poskelle. Opettajamme sanoi loistavasti: "Jos se mies haastaa teidät sen jälkeen oikeuteen, että mursitte hänen nenänsä, olkaa iloisia. Silloin tiedätte, että onnistuitte tuottamaan tarpeeksi kipua."

Aina ei riitä, että on kiltti toisille. On ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluavat pahaa. Silloin on oltava valmis taistelemaan vastaan.

~*~

Sitten NaNoWriMo-uutisia. Loppulaskenta on alkanut, sillä minulla on tällä hetkellä koossa 45 011 sanaa. Ihan hullua! Aikaa on vielä viisi päivää ja minulta puuttuu enää vajaat viisituhatta sanaa. Tosin tällä hetkellä tuntuu, että kirja tulee jatkumaan vielä tuon viidenkymmenen tonnin jälkeenkin. Mutta olen tosi iloinen! Kun marraskuu alkoi, olo oli vähän epämääräinen, että mitähän tästäkin projektista tulee. Päätin kuitenkin antaa mennä, ja niin se tarina vain on edennyt ja välillä kirjoittanut itse itseään. Olen kiintynyt tarinani henkilöihin, ja tuntuu kamalalta, kun tiedän, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä se tulee murskaamaan päähenkilöiden onnen. Olen kaavaillut tarinalle ainakin kaksi jatko-osaa, jotka tulen ehkä kirjoittamaan seuraavien NaNoWriMojen aikana. Hii!

Sanat ovat ilma, jota hengitän

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way; Florence and The Machine - Ceremonials]

Minulle kirjoittaminen on aina ollut se juttu. Jos saisin valita, en enää koskaan sanoisi sanaakaan, vaan kirjoittaisin ne kaikki paperille. Olen epävarma ja takelteleva puhuja. Tuntuu, että puhuessa suustani vyöryy sekopäisen kuuloista sanapuuroa, josta kukaan ei saa mitään selvää. Kun saan eteeni tyhjän paperin, se on aluksi pelottava, mutta sitten sanat täyttävät minut ja virtaavat ulos soljuen. Kirjoittaessani hengitän, kirjoittamisen kautta minä elän.

Sinänsä ammattini kääntäjänä on minulle aivan täydellinen. Erakkomaisen luonteeni takia minua ei haittaa tehdä töitä yksin kotona. Saan työskennellä tekstien parissa siihen vuorokaudenaikaan ja siihen tahtiin kuin minua huvittaa. Ajankäyttöni on suhteellisen hallittua. Osaan aloittaa työtehtävät ajoissa, jotta ehdin myös hioa ja viimeistellä ne kunnolla ennen toimeksiantajalle palauttamista.

Kääntäminen alana on vaativaa mutta erittäin aliarvostettua työtä. Moni on sitä mieltä, että kun osaa vierasta kieltä, osaa myös kääntää. Filologit pysykööt lestissään, kiitos. Muistan kun aloitin yliopiston varmana siitä, että olin jo valmiiksi maailman paras kääntäjä. Paluu maanpinnalle oli tyrmäävä. Yhtäkkiä huomasin muodostavani käännettävän tekstin pohjalta surkeampaa tekstiä kuin olisin ikinä kirjoittanut, jos olisin kirjoittanut suoraan omasta päästäni, suomeksi. Että jokainen yo-kokeissa kielistä laudaturin vetäissyt voi ihan rauhassa hakea kääntäjäkoulutukseen ja katsoa ensimmäisen vuoden jälkeen, vieläkö suhtautuminen on sama ruututekstissä nähtyyn kömmähdykseen: "Minäkin olisin osannut kääntää paremmin."

Siitä on reilut seitsemän vuotta, kun aloitin kääntämisen opiskelun, ja huojennuksekseni voin sanoa, että tasoni kääntäjänä on nyt huomattavasti korkeampi kuin tuolloin. Olen saanut toimeksiantajilta kiittävää palautetta, joten tunne ei ole pelkästään omassa päässä.

Pidän työstäni. Se on ihanan haastavaa. Välillä saa käyttää kaikki luovuutensa ja ongelmanratkaisukykynsä, kun yrittää selvittää, mitä ihmettä se alkutekstin kirjoittaja mahtoi tälläkin kohdalla tarkoittaa. Kääntäminen ei ole koskaan pelkkää sanojen siirtämistä kielestä A kieleen B. Välissä on kokonainen kulttuuri. Eri kulttuureissa on sanoja, jotka herättävät toisessa kulttuurissa aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin toisessa. Joillekin sanoille ei edes ole olemassa vastinetta kohdekielessä. Se mikä on itsestään selvää kiinalaiselle, ei välttämättä ole sitä suomalaiselle. Alkutekstistä on löydettävä ajatus, joka minun tehtävänäni on kietoa kauniiseen pakettiin kohdekielessä.

Syvin intohimoni on kuitenkin kirjoittaa omaa tekstiä. Kääntäminen on ikään kuin luovuuden käyttämistä turvallisilla vesillä; joku on jo keksinyt asian, jonka minä käännän. Kun alkaa kirjoittaa omaa tekstiä, se on kuin hyppy tuntemattomaan. Alkaa epäillä itseään, pelätä että epäonnistuu. Kuulostaako tutulta? Moni laihduttaja painii näiden tismalleen samojen asioiden kanssa, ja niin minäkin tein painoa pudottaessa. Taistelin kuitenkin pelkojani vastaan ja onnistuin, ja aion hyödyntää oppimaani elämäni kaikilla osa-alueilla. Unelmani oli saavuttaa normaalipaino. Onnistuin. Unelmani on kirjoittaa kirja. Mutta eihän se ole mahdollista. Väärin. Se on mahdollista.

Sysäyksenä unelmalleni päätin osallistua tänä vuonna NaNoWriMoon, jossa lyhyesti sanottuna on tarkoitus kirjoittaa 50 000 sanaa marraskuun aikana eli kolmessakymmenessä päivässä. Tavoitteena on siis kirjoittaa kirja tai osa siitä. Tekstin ei tarvitse (eikä pidä) olla viimeisteltyä, vaan ideana on vapauttaa kirjoittajat liiasta itsekritiikistä ja antaa vain mennä. Olen monta kertaa kironnut, että lähdin touhuun mukaan. On ollut päiviä, jolloin pelkkä ajatus kirjoittamisesta on tehnyt pahaa, mutta olen pakottanut itseni tekstitiedoston eteen ja kirjoittanut. Kukaanhan ei tietenkään pakota kirjoittamaan noita 50 000 sanaa, mutta olen vakaasti päättänyt saada ne kasaan, ja tällä hetkellä minulla on koossa 37 133 sanaa eli käytännössä olen noin päivän aikataulusta edellä, jos ajatellaan, että päivässä on kirjoitettava keskimäärin 1667 sanaa, jos haluaa saavuttaa vaaditun sanamäärän kuun loppuun mennessä.

Aluksi pelkäsin, että joutuisin väkisin keksimään tilanteita ja tapahtumia, mutta on ollut uskomatonta seurata vierestä, miten hahmot ovat alkaneet elää ja vieneet itse tarinaa eteenpäin. Välillä minun on vain tarvinnut istua kyydissä ja kirjoittaa tapahtumat muistiin.

Kirjoittaminen on ihanaa. Kiitos, että jaksoit lukea.