Onnesta ja kiitollisuudesta

[Musiikki: BOY - We Were Here]

Muutosta takaisin Hervantaan on kulunut nyt kolme viikkoa. On ihanaa olla taas täällä, ja tämä uusi asunto on aivan ihana sekin. Vajaan 65 neliön kolmio kuulostaa kolmioksi pieneltä, mutta tässä on jotenkin niin loistava pohjaratkaisu, ettei neliöiden näennäistä vähyyttä huomaa. Ja kyllähän nuo nyt kahdelle ihmisille ja kahdelle kissalle piisaavat. Tärkeintä on, että täällä on aiempaan verrattuna enemmän tilaa vetäytyä omaan rauhaan, kun siltä tuntuu.

Kävin tänään juoksemassa tuttua lenkkireittiäni Hervannan ympäri. Voi nostalgia ja muistot. Niillä kaduilla karistin viisi vuotta sitten painolastia niin vyötäröltä kuin mielen päältä. Uudestisynnyin. Niistä ajoista on kulunut aikaa, eikä juoksu ole enää se elämän ykkösliikuntalaji, mutta kyllä se sykähdyttää edelleen. Pyrin säännöllisen epäsäännöllisesti tekemään lenkkejä, joissa vuorottelen kävelyä ja juoksua. Tämän päivän rytmi oli seuraava:

6 min kävely
4 min juoksu + 2 min kävely (x 10)
7 min kävely

Tuo oli polven kannalta ehkä vähän uhkarohkea, sillä viime aikoina olen juossut kolmen minuutin pätkiä ja kävellyt aina välissä neljä minuuttia. Mutta katsotaan nyt, miten polvi reagoi. Yleensä tuntemukset tulevat parin päivän viiveellä.

Nykyään juoksen siis sen mukaan, miten liikuntakalenterissa on tilaa ja mitä polvi on asiasta mieltä. Ei se maailmanloppu olisi vaikken juoksisi lainkaan, mutta pyrin kuitenkin juoksemaan edes vähän, sillä kahvakuulailussa hyvästä aerobisesta kunnosta on hyötyä, ja juoksu jos mikä ylläpitää ja kohottaa sitä helpoiten. Ja juoksu muistuttaa minua joka ikinen kerta matkastani, siitä mistä lähdin ja missä nyt olen. Ja vaikka sunnuntain aamupaino oli 85,6 kilogrammaa, juoksu palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa siitä, miten paljon enemmän olen kuin lukemat vaa'an näytöllä.

Juostessa ehtii ajatella. Tänään muistelin paljon menneitä vuosia, kolmen vuoden takaista taistelua irti alkoholismin raastamasta suhteesta ja sitä, miten onneksi olen päätynyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Liiketalouden opintojen myötä olen päässyt ihan oikeaan työpaikkaan ja pääsemässä irti freelancerin paskojen palkkioiden ja epäsäännöllisten työmäärien ikeestä. Minulla on maailman kiltein ja huomaavaisin poikaystävä, joka jaksaa katsoa minua, vaikka mieleni lepattaa ajoittain levottomana enkä ole aina sataprosenttisesti tässä maailmassa vaan vetäytynyt omaan yksityiseen soppeeni, jonne minun on välillä saatava vetäytyä, jotta jaksan. Minua itkettää pelkkä ajatus siitä, miten tasapainoista arkea hän pystyy minulle tarjoamaan kaikkien niiden kuluttavien ja vuoristoratamaisten vuosien jälkeen, kun en koskaan voinut tietää, millä tuulella suhteen toinen osapuoli kunakin päivänä oli tai kuka hän ylipäätänsä oli.

On niin paljon asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen. Talvella ja keväällä ne tahtoivat unohtua ylettömän työ- ja opiskelutaakan alla, mutta nyt kun julmin stressi on helpottanut, osaan taas olla kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja olen saanut mahdollisuuden opiskella uuden ammatin. Lisäksi minulla on melkein terveet polvet, joilla sietää juosta edes vähän. Ja olen löytänyt uuden lajin, jossa olen hyvä ja josta pidän. Olen onnekas, että saan olla juuri minä ja elää juuri minun elämääni.

Spagaatista sivuraiteille

[Musiikki: Lana Del Rey - Ultraviolence]

Viime sunnuntain astangajoogassa tehtiin spagaattivenytyksiä, ja siitä innostuneena olen nyt tehnyt kyseisiä venytyksiä kotona peräti kahtena iltana. Tavoitteeni on joku kaunis päivä päästä sekä pitkittäis- että poikittaisspagaattiin. Ensiksi mainittu on huomattavasti lähempänä kuin sivuttain tehtävä, jossa pylly jää vielä noin 40 senttimetrin päähän lattiasta. Mutta aikoinani olen jokailtaisen venyttelyn tuloksena saanut lopulta kämmenet lattiaan, joten miksen voisi aivan yhtä hyviä venyä spagaattiinkin, kunhan vain jaksan harjoitella?

---

Juhannus sujui sen kummemmitta kommervenkkejä. En ollut missään mökillä tai juopottelemassa. Lauantain lötköttelin kotosalla ja seurasin pakastimen sulamista. Olen saanut jonkinlaisen rauhan loppukeväästä minut vallanneen ahdistuksen kanssa. Olen parin viime päivän aikana ymmärtänyt lopulta antautua melankolialle ja tarpeelleni vetäytyä omiin oloihini. Mieleni haluaa jostain syystä nyt kääntyä sisäänpäin, ja kaikki ärtymyksen ja ahdistuksen tunteet johtuivat luultavasti siitä, että kamppailin vastaan. Yritin kovasti olla seurallinen ja sosiaalinen, vaikka todellisuudessa kaipasin ympärilleni vain hiljaisuutta ja tilaa.

Monesti haaveilen, että osaisin olla normaali niin kuin yhteiskunta normaalin käsittää. Että osaisin asettua järkevään parisuhteeseen, hankkia ainakin yhden lapsen, säännöllisen toimeentulon ja oman asunnon. Että minulla olisi iso ystäväpiiri, jonka kanssa viettää trendikkäitä illanistujaisia. Välillä minuun iskee varmaan joku kolmenkympin kriisi, kun tajuan, että asun pienessä kaksiossa kissan kanssa enkä ole millään lailla "vakiintunut". Mutta kun mietin asioita, tajuan että tällä hetkellä haluan elämäni olevan juuri tällaista. Rakastan tätä vapautta, omaa rauhaa ja tietynlaista haahuilua. En ole vastuussa kellekään muulle kuin itselleni. Olen myös tajunnut, että haluan ihan oikeasti opiskelemaan syksyllä. Pääsykokeet olivat kesäkuun alussa, ja suoriuduin niistä mielestäni keskinkertaisemmin kuin koskaan ennen. En ole millään muotoa varma pääsystäni sisään, mutta toivon kovasti.

Välillä tämä erakkoluonteeni vähän pelottaa minua. Joskus mietin, hukuttaako se minut alleen, mutta toisaalta se on niin olennainen osa minua, että kai minun on vain kuljettava sen kanssa sovussa.

Aluksi piti kirjoittaa vain lyhyt päivitys spagaattisuunnitelmistani. Nämä yöt vain tahtovat olla vähän tämmöisiä, että ajatus kulkee selkeämmin ja itsestään tekee oivalluksia ihan eri tavalla kuin päivän hälyssä.

Toisinto

It's a beautiful sound

When my life comes crashing down

- The Goo Goo Dolls: We Are The Normal

Miten minusta tuntuu, että kesäni menevät tätä nykyä joogatessa ja tunne-elämäni kolhuja paikkaillessa? Minun oli pakko päästää irti miehestä, joka on ehkä paras koskaan tapaamani mies. Fyysisesti ja toki osin myös henkisesti minun oli hyvä olla, mutta se kaikkein määrittävin osa minua repi toisaalle. Joskus lupasin itselleni, että mitä ikinä elämässäni teenkään, kuuntelen aina sisintäni. Minun on vain pakko luottaa, että se ohjaa minua oikeaan suuntaan.

Kyllä tämä silti ihan ahterista on.

Onneksi on tosiaan tuo joogakortti. On hyvä syy lähteä pois kotoa märehtimästä. Olen kesäkuun alusta lähtien käynyt jo viidesti joogassa, ja tänään menen taas. Ja jälleen astangaan. Kirjoittelin aiemmin, että rauhallisempi jooga on sitä, mitä nyt tarvitsen, mutta jostain syystä noista viidestä joogakerrasta kolme on ollut astangaa. Astangatunnit vain sattuvat olemaan sopivaan aikaan. No, mikäs siinä hikoillessa aurinkotervehdyksissä ja kaikissa staattisissa ja haastavissa asanoissa. Kasvaa voima ja kehonhallinta.

Huomenna menen ennen kahvakuulatuntia pilatekseen ja keskiviikkona pitkästä aikaa lempeään hathajoogaan. Siitä tulee ihanaa. Saa vain olla eikä tarvitse tehdä mikään, mikä tuntuu ikävältä.

Apea

[Musiikki: Jippu - Väärinpäin lentävät linnut]

Ostin Om Yoga -joogakoulun kesäkortin. Se tulee tarpeeseen, sillä olen ollut stressaantunut ja ahdistunut ja kaikkea kivaa. On taas väsyttänyt ihan pirusti. Aluksi pelotti, toistuuko viime syksyn painajainen, mutta tällä kertaa väsymys ei ole ollut samalla tavalla kokonaisvaltaista ja lamauttavaa kuin viimeksi. Keho tuntuu toimivan ihan normaalisti, joten tällä kertaa ahdistus on ihan puhtaasti päänsisäistä. Liekö se sitten pitkällä tähtäimellä parempi vai huonompi, en tiedä.

Työt ja opiskelu ahdistavat. Ahdistaa luopua unelma-ammatistaan, mutta tosiasia on se, että ei kääntämisellä elä. Tällä alalla ei ole TES:iä, ja se näkyy työehdoissa ja palkkioissa karmaisevalla tavalla. (Tässä välissä voisin kirjoittaa palopuheen ahdistuksestani sen suhteen, että ihmiset kerta toisensa jälkeen äänestävät vaaleissa kokoomusta, mutta olen niin solmussa ja syke valmiiksi äärirajoissa, etten kykene.) Ahdistaa lähteä uudestaan opiskelemaan, mutta minun on oikeastaan pakko, sillä käännösalan pakkoyrittäjyys ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Liiketalouden pääsykokeet ovat ylihuomenna, enkä ole koskaan lukenut mihinkään kokeisiin yhtä lepsusti kuin niihin. Opiskelutaitojeni ja yo-todistuksesta saamieni maksimilähtöpisteiden turvin uskon pääseväni sisään, mutta opiskelumotivaationi on aika alhainen.

Lisäksi minun on jotenkin supervaikea olla parisuhteessa. Tuntuu kuin sisimpäni olisi taas yksi iso umpisolmu, joka vain kiristyy kiristymistään, kun olen ihmisten seurassa. Tuntuu, etten kestä parisuhteen vaatimaa intensiteettiä. Olen onnellisimmillani, kun saan kävellä itsekseni Suolijärven lenkkipolkua ja kuunnella musiikkia ja musiikin läpi kantautuvaa lintujen laulua. Iltaisin minusta on ihanaa, kun minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa eikä esittää jaksavaa, vaan saan vain olla. Kaiken kaikkiaan tahtoisin vain olla rauhassa omassa pienessä pesässäni ja tehdä omia pieniä juttujani, haaveilla ja pohdiskella. Ja jos minusta tuntuu, että haluaisin käpertyä hetkeksi kasaan ja kuunnella melankolista musiikkia, voisin tehdä niin, ilman että minun tarvitsisi miettiä, ymmärretäänkö minua vai ei.

Kuten yllä mainitsin, uupumukseni on puhtaasti henkistä. Toki minua nukuttaa kauheasti, mutta se ei ainakaan tunnu johtuvan fyysisistä syistä. Minusta on mukavaa käydä lenkillä ja kahvakuulailemassa. Olen iloinen, kun minulla on joogakortti ja saan joogata niin paljon kuin sielu sietää. Elokuussa minua odottavat kahvakuulaurheilun salikisat Nokialla, missä aion tehdä yhden käden long cycleä eli rinnallevetoa ja työntöä 16 kilon kuulalla. Siitä minulla ei ole sen ihmeempiä tavoitteita kuin selvitä hengissä, heh. Jos pystyn 10 minuutin aikana tekemään sata toistoa, olen erittäin tyytyväinen. Tällä hetkellä saan rimpuiltua tuossa ajassa yhdellä kädenvaihdolla noin 70 toistoa.

Olen kuitenkin perusonnellinen, mutta jokin tämänhetkisessä elämäntilanteessani kirraa vastaan.

Rauha

Tulin äsken kotiin sadhanasta. Oli ihanaa. Samoin oli ihanaa torstain meditaatiossa ja gongirentoutuksessa. Jo mantran ensimmäisten sanojen aikana aloin itkeä. Tajusin, että olen kaivannut sitä henkisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jota kundaliinijooga on minulle antanut. Eivät kotona tehdyt parinkymmenen minuutin mittaiset Namaste jooga -sessiot anna samaa, joskin niillä on oma tärkeä tehtävänsä kehon huollossa ja arjen rauhoittajina.

Tänään sadhanassa ymmärsin, että olen edennyt alkuvuoden stressi- ja suoritustilassa. Liikunta kahvakuulineen ja punnerruksineen on ollut intensiivistä. Uudessa parisuhteessa olen hakenut paikkaani ja selvitellyt ajatuksia, tunteita ja odotuksiani. Sadhanassa rauha ja levollisuus laskeutui sisimpääni, ja muistin taas, että maailmankaikkeus kyllä tukee minua lempeästi matkallani, kunhan en itse hangoittele vastaan.

Mantrojen jälkeen lauloimme vielä aurinkolaulun, ja kuten tavallista, taas piti vähän itkeä.

May the long time sun
Shine upon you
All love surround you
And the pure light within you
Guide your way on

Liikuntaviikko 13

 

maanantai
28 punnerrusta (vko 2/pv 1: 4 - 6 - 4 - 4 - 10)
8,6 km kävely, 1 h 25 min
jooga, 25 min

tiistai
8,6 km kävely, 1 h 30 min
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

keskiviikko
10,7 km pyöräily, 39:15
jooga, 25 min

torstai
30 punnerrusta (vko 2/pv 2: 5 - 6 - 4 - 4 - 11)
10,6 km pyöräily, 43:20
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

perjantai
4,2 km kävely, 45 min
kahvakuula, 1 h
jooga, 25 min

lauantai
20,9 km pyöräily, 1:19:20

sunnuntai
32 punnerrusta (vko 2/pv 3: 5 - 7 - 5 - 5 - 10)
22,7 km pyöräily, 1:39:30

Pidin väliviikon juoksusta, sillä kinttu oli edellisviikolla aika kovilla. Kävelin kuitenkin entiseen malliin kolmisenkymmentä kilometriä. Ja punnersin vaikka edistymistä ei tunnu tapahtuvan ei sitten millään. Starttasin tänään tuon peijakkaan kakkosviikon ties monettako kertaa uudestaan. Mikäli tällä viikolla lihaksissani ei ilmene mystistä edistymistä, niin että jaksaisin yhtäkkiä punnertaa putkeen sen 16 toistoa, joka kolmosviikolle siirtymiseen edellytetään, aion ensi viikosta lähtien tehdä nuo kakkosviikon harjoitukset siten että lisään ohjelman jokaiseen sarjaan yhden punnerruksen lisää. En tiedä, auttaako sekään, mutta tuleepahan treeniin edes hieman lisähaastetta.

Vaikka en nyt tuossa punnerrusohjelmassa kauheasti etenekään, tänään kahvakuulatunnilla konkretisoitui, että ojentajat ovat kuin ovatkin vahvistuneet. Pystypunnersin nimittäin 16 kilon kuulalla suht vaivattomasti. Muistan viime vuoden puolella pystypunnerrusten kyseisellä painolla olleen aikamoista tuskaa, mutta nyt sujui hyvin. Jee!

Painosta ja paineista

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Awakened Earth]

Jälleen koitti keskiviikko ja perinteikkään keskiviikkopunnituksen vuoro. Lukema oli 80,9 kg (BMI 25,9) eli pudotusta viime viikosta puoli kiloa. Kun joulukuussa oloni alkoi kohentua, aloin luonnollisesti jännittää, miten se heijastuisi vaakalukemissa vai heijastuisiko lainkaan. Ja kyllähän se heijastuu ja juuri siten kuin odotin ja toivoin. Syksyllä olo oli aika epätoivoinen, kun järkevistä syömisistä ja runsaasta liikunnasta huolimatta paino tahtoi hilautua ylöspäin. Voitte uskoa, että kävin monta monituista keskustelua itseni kanssa, kun mietin pääni puhki, elänkö itsepetoksessa ja syönkö yksinkertaisesti liikaa. Päätin kuitenkin luottaa itseeni, että teen kaiken juuri niin kuin pitääkin ja että vika on jossain muualla. Nyt näyttäisi vahvasti siltä, että olin oikeassa.

Helpotuksen tunne on sanoinkuvaamaton.

Välillä mietin, miltä juttuni täällä blogissa mahtoivat vaikuttaa. Vakuutin kerta toisensa jälkeen, että ruokailut ja liikunnat ovat kunnossa, vaikka vaakalukemat puhuivat omaa karua kieltään. Minua alkoi oikeasti pelottaa, mitä ihmiset mahtoivat minusta ajatella, sillä omakohtaisesti tiedän, miten harhaileva paino-ongelmien kanssa kamppailevan mieli saattaa joskus olla ja miten helposti herkuttelu lähtee lapasesta. Vaikka niissä syksyn oloissa muiden ihmisten mielipiteiden minusta olisi luullut olevan se kaikkein vähäpätöisin ongelma.

Oli miten oli. Syön ja liikun nyt samoin kuin syksyllä, ja paino näyttäisi olevan laskusuunnassa. Olkoon tämä jälleen opetuksena siitä, että sillä ei ihan oikeasti ole väliä, mitä muut ihmiset ajattelevat (tai mitä luulen heidän ajattelevan) minusta, kunhan luotan itseeni ja tekemiseeni.

Sairas, rakas ystävä

[Musiikki: Lifehouse - Almeria]

Paino tänään: 82,6 kg (BMI 26,4). Hnngh. Kilo lisää viime viikosta. Enkä taatusti ole syönyt päivittäin ylimääräistä tuhatta kilokaloria. Pikkuisen alkaa ahdistaa.

Keskivartalon kohdalla tuntuu jotenkin jymähtäneeltä. En siis tarkoita mitään ummetusjymähtämistä, mutta tuntuu kuin kroppa olisi pysähdystilassa.

Muinaista 25-blogiani seuranneet saattavat muistaa, että talvi 2010-2011 oli minulle varsin onnistunut. Kilot karisivat iloisesti ja ropisten. Silloin sain makua siitä, millaista laihduttamisen oikeasti pitäisi olla. Ruokaa koneeseen ja liikkeelle, niin maaginen ja mainostettu puoli kiloa viikossa lähtee kuin itsestään.

Välillä tunnen kehoni pyörähtävän käyntiin, ja silloin laihdutus on helppoa. Keskivartalon seutu tuntuu keveältä ja ikään kuin jylläävältä. Nyt olen alkanut tajuta, että tuollaisina hetkinä ja kausina kehoni jostain syystä toimii normaalisti ja elo ja olo tuntuu hyvältä.

Tällä hetkellä tässä kehossa ei jyllää yhtään mikään. Kaikki on seis. Aiemmin toiminut ruokavalio ei yhtäkkiä enää toimikaan vaan keskivartaloon alkaa kertyä massaa. Alkavat itsesyytökset ja vainoharhaiset ajatukset: Oliko se mysliannos sittenkin liikaa? Tapanko itseni jälkiuunileivällä? Oliko tämä päivän toinen banaani viimeinen niitti? Rasvaton maitokin on kuulemma pahasta...

On tosi rankkaa, kun oikeasti yrittää ja huomaa iskevänsä päätään seinään viikko toisensa jälkeen. Itsetunto ja itseluottamus alkavat pikkuhiljaa karista. Onnistumiset haalistuvat ja näkökentän peittää lannistava epäonnistumisten sarja.

Järki yrittää hokea, että kenties terveydessä on jotain vialla. Mutta itsepintainen ääni hokee: "Tekosyitä, tekosyitä! Kohtalosi on olla läski. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Et sinä osaa."

Pelkään ihan kauheasti, että kun joskus sitten kuukauden päästä pääsen lääkäriin ja hyvällä tuurilla tutkimuksiin, mitään selitystä näille ongelmille ei löydy. Että minut leimataan hulluksi ja tekosyitä keksiväksi pelleksi.

Yritän nyt vähentää herkkujen syöntiä entuudestaan (eli toisin sanoen aion luopua uskollisesta keskiviikko-Ainostani), jotta saisin painon pysymään edes paikoillaan. En kuitenkaan aio ryhtyä millekään pussikeittodieeteille tai nälkälakkoon, sillä haluan voida hyvin. Vaikka nyt on vaikeaa, tahdon että kehoni on ystäväni. Haluan, että se saa riittävästi energiaa, vaikkei se välttämättä osaakaan tällä hetkellä käyttää sitä oikein. En usko, että esimerkiksi alle tuhannen kalorin ruokavalio pitkällä tähtäimellä auttaisi tilannettani lainkaan.

Laihdutusmatkallani kehoni voimavarat kantoivat minut maaliin, vaikka mieleni välillä kapinoi vastaan. Olen keholleni velkaa, että pidän siitä nyt huolta. Minun on pakko kerätä tolkkuni kasaan, sillä panikointi ei yksinkertaisesti auta.

Järki käteen siis. Eli ruokaa nassuun ja liikuntaa kehiin. Aivan niin kuin ennenkin. Jos se ei toimi, kehoni on oikeasti sairas.

Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.

Kylmän kangistama

[Musiikki: Mirabai Ceiba - Night in Ram das Puri]

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka keskellä heinäkuuta ilmoittavat Facebookissa tai blogissa tai missä lie, miten "ilmassa on selvä syksyn tuoksu!". Lähinnä tuollaiset ilmaisut ovat tuntuneet pienimuotoiselta vittuilulta (anteeksi kielenkäyttö) niille ihmisille, jotka nauttivat kesästä. Sillä se, että heinäkuussa sataa vettä, ei tarkoita että on syksy. No, lempisanontani on "pata kattilaa soimaa", ja nyt heittäydyn itse padaksi, sillä voin vaikka vannoa, että kun tänään aamupäivällä pistin nenäni ulos lähteäkseni joogatunnille, ilmassa tuoksui talvi. Hahaa, siinä teille. Siperiasta puskee nyt kylmää ilmaa oikein urakalla (kuulin  kun Pekka Pouta sanoi eilen telkkarissa), ja jäätävästi kasvojani vilvoittava tuuli toi mukanaan aavistuksen talven pakkaskelien kuivaa kylmyyttä.

Ja voin sanoa, että oli todella inhottava pyöräillä sitä pohjoistuulta vasten. Hrrrh. Mutta tämän kesän ja syksyn pyöräilyt alkavat onneksi olla pulkassa. Joogakortti olisi voimassa vielä ensi keskiviikkoon, mutta otan perjantaina suunnan lähemmäs Siperian tuiskuja eli Pohjois-Karjalaan, joten tämän päivän lempeä hatha jäi luultavasti viimeiseksi joogatunniksi hetkeen. Pyörällä käyn enää korkeintaan kaupassa ja tietysti tallilla niin kauan kuin pystyn ennen lumien tuloa. Sitä mukaa kun ilmat kylmenivät, pyöräilyvauhtinikin hyytyi. Kesällä noihin joogamatkoihin meni noin 70 minuuttia, mutta nyt kymmenisen minuuttia enemmän. Kai tässä ollaan vauhdilla mummoutumassa, kun kylmä kangistaa nivelet ja lihakset.

Tajusin muuten, että minun ei tänä vuonna välttämättä tarvitse enää kertaakaan nousta pyörällä Hervantaan. Jee! Kyllä tuota kirottua Hervanta-Kalevankangas-rautatieasema-reittiä tulikin sahattua muutama kerta edestakaisin.

Paino oli tänään tasan 81 kiloa (BMI 25,9) eli nousua tuli viime viikosta 400 grammaa. Olen tällä hetkellä hieman kyrsiintynyt. Joku voi varmasti ajatella, että sen siitä saa kun syö liikaa. No, se on minulle ihan sama, mitä kukaan ajattelee. Neljä vuotta tämän kehon toimintaa ja sen reagoimista liikuntaan ja ruokaan opetelleena olen tullut siihen johtopäätökseen, että insuliiniresistenssi jyllää elimistössäni nyt sillä voimalla, että olo on aika aseeton. Pitäisi keksiä keino purkaa tuo resistenssi, sillä sen vuoksi painonhallintani on nyt todella vaikeaa. Liikun paljon ja keskityn syömisiini, mutta siitä huolimatta paino tahtoo mieluummin hiipiä ylöspäin kuin alaspäin.

Olen onnistunut kasvamaan henkisesti eroon juoksusta, mutta tällaisina hetkinä en toivo mitään niin paljon kuin että pystyisin juoksemaan viikossa 25-30 kilometriä. Silloin kun siihen pystyin, tunsin miten kehoni tila normalisoitui. Paino putosi niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitikin pudota, syömällä ja juoksemalla. Polven takia en pysty harrastamaan läheskään niin intensiivistä liikuntaa läheskään niin paljon kuin ennen. Toki viikottaiset liikuntamääräni ovat suuria, mutta nykyään harrastan pitkälti matalan sykkeen liikuntaa, ja se ei vain auta insuliiniresistenssiin samalla tavalla.

Ruokavaliolla voi taistella insuliiniresistenssiä vastaan. Tilasta kärsiville suositellaan vähähiilihydraattista ruokavaliota. Hiilihydraateista en todellakaan ole kokonaan luopumassa, mutta pastat ja leivät olen jo aikoja sitten vaihtanut tummiin versioihin. Ketoosi ja pussikeittodieetit eivät edelleenkään ole vaihtoehto. Pari viikkoa sitten jätin jälkiuunileivän pois ruokavaliosta ja söin sen sijaan enemmän proteiinia mm. kananmunien ja rahkan muodossa, mutta sekään ei tunnu auttavan.

En tiedä. Hankalaa on. Mutta kun luovuttaakaan ei viitsisi. Minussa piilee kaikki ainekset metaboliseen oireyhtymään (PCOS, insuliiniresistenssi, alttius korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliin), että kakkostyypin diabeteksen puhkeaminen olisi vain ajan kysymys, jos nyt heitän hanskat tiskiin ja itken, että turha edes yrittää, kun ei tästä mitään tule. Vaan kyllä tämä aina välillä itkettää.

Hurujuttuja

[Musiikki: Sigur Rós - ( )]

Tuli ihan kesäinen olo, kun pyöräilin joogaan. Ilma oli lämmin, siis se itse ilmamassa johon pyöräillessä sukeltaa. Syksylle tyypillistä on, että vaikka ulkona paistaisi aurinko, ilmassa on se tietty kirpeys ja kylmyys. Nyt ei ollut, ja se oli mukavaa.

Kävin siis kundaliinijoogassa. Hetken pohdin, menenkö astanga- vai kundaaliinitunnille, sillä olen tykännyt käydä myös näillä sunnuntain astangatunneilla. Päädyin kuitenkin kundaliiniin. Ja olipa hyvä tunti! Tosin yhdessä kohdassa meinasi usko (ja kunto) loppua, kun tehtiin loputtomalta tuntuvan ajan sellaista liikettä, että ensin sisäänhengityksellä vedettiin jalat koukkuun vatsan päälle, mistä ne sitten uloshengityksellä suoristettiin lattian suuntaisesti. Jossain vaiheessa siinä alkoi pohtia, että jokohan tämä kohta loppuisi. Eikä aikaakaan, kun opettaja ilmoitti iloisesti, että ollaan jo yli puolivälin! Jaahas. No, mikäs tässä ähistellessä, tekee hyvää vatsalihaksille. Sitten kun oli kulunut se puolikas ja olin kypsä välirentoutukseen, tuli ilmoitus että nyt jatketaan samaa liikettä vielä jokunen minuutti mutta nopeammalla tahdilla. Herramunjee! Oli ehkä ärhäkin vatsalihastreeni naismuistiin, mutta hengissä selvittiin. Tukka oli kyllä pystyssä ja paidan selkämys hiestä märkä koko lopputunnin.

Loppurentoutuksen aikana kuolleen miehen asanassa tapahtui sitten jotain jännittävää. Jossain vaiheessa tunsin, miten energia (tai sielu tai henki tai miksi sitä haluaa kukin kutsua) alkoi irtaantua kehostani. Hetken aikaa tunsin leijailevani ilmassa ja energian hohkavan auran lailla kehoni ympärillä. Suorastaan tunsin, miten energiaa virtasi sormenpäistäni. Se oli aika huikeaa. Tuntui, etten enää maannut lattiaa vasten vaan välillä keikuin päälaellani ikään kuin koko maailma olisi keikahtanut altani. Ja siinä mietin, että eihän kukaan universumissa ole niin sanotusti oikein päin. Sehän on vain näkökulmasta kiinni, seisooko jaloillaan vai päällään vai kellottaako kyljellään vai vatsallaan. Kuulostaa varmaan ihan hurujutuilta, mutta kiehtova kokemus se oli. Emme tosiaankaan ole tämä keho, joksi itsensä on helppo mieltää, vaan energiavirtoja, jotka liikuttavat kehojamme.

Joskus muinoin peruskouluaikoina luin Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian, joka on edelleen ehdoton lempikirjasarjani. Se muutti ei enempää eikä vähempää kuin käsitykseni kuolemasta, ja tämän päivän joogatunti palautti taas mieleeni pohdintani ihmisestä yksilönä sekä osana maailmankaikkeutta. En usko kuolemanjälkeiseen elämään kristinuskon opettamalla tavalla. Uskon, että kuollessamme energia vapautuu ruumiistamme ja jää hengittämään osana luontoa. Se sulautuu kasveihin, puihin, eläimiin ja palaa siten takaisin elämän kiertokulkuun. Joskus identiteettikriiseissäni tunsin olevani ypöyksin mittaamattoman suuressa universumissa, kunnes sitten tajusin olevani osa sitä. Ei minulla tässä maailmassa sen ihmeellisempää tehtävää ole. Voin vain nauttia hetkestäni täällä ja sulautua maailmankaikkeuden virtaan, sillä se ohjaa minut sinne, minne minun on tarkoitus päätyä. Sitä kutsutaan myös sydämen ja oman sisimpänsä kuuntelemiseksi. Joogassa olen taas oppinut kuuntelemaan.

Oivallus

[Musiikki: Chisu - Vapaa ja yksin]

Toukokuun alussa kirjoitin, miten minusta tuntui kuin sisälläni olisi nousemassa myrsky. Tunsin, miten ahdistus puski päälleni ja olin itseni kanssa hukassa. Parisuhteen päättyminen aiheutti pelkoa ja epävarmuutta. Myrsky sisälläni kuitenkin laantui nopeasti, niin nopeasti että suorastaan hämmästyin. Tuntui kuin olisin pitkästä aikaa ollut vapaa ja onnellinen.

Elämä oli ihanampaa kuin moneen vuoteen. Hymyilin ja nauroin taas onnellisena.

Viime viikonloppuna oli kamala yhteenotto ex-miesystävän kanssa, ja onnenpalasista rakentamani linna sortui ryminällä. Viikon aikana olen itkenyt ja ollut ahdistunut, mutta pikkuhiljaa taas noussut jaloilleni.

Kävin tänään kundaliinijoogassa ja yhtäkkiä mieleni valtasi rauha ja tyyneys. Sillä hetkellä ymmärsin, että keväällä odottamani myrsky oli ollut koko kesän sisälläni mutta eri muodossa kuin olin osannut odottaa, enkä siksi ollut tunnistanut sitä. Olin ollut niin helpottunut päästessäni pois vaikeasta parisuhteesta, että vapaus sai minut jonkinlaiseen hurmokseen. Se sekoitti mieleni ja herätti sisälläni myrskyn, joka yritti puskea minua tulevaisuuteen liian nopeasti. Minulla oli niin kiire päästä irti menneestä, että unohdin pysähtyä paikoilleni.

Joogatunnilla minä vain yhtäkkiä tiesin. Ymmärsin, että minun on hellitettävä menneestä lempeästi, päästettävä irti kaunasta ja pettymyksestä ja hyväksyttävä se, että minua kohtaan on tehty väärin ja minä olen tehnyt väärin muita kohtaan. Muistettava, että jokainen meistä on ihminen, kaikkine puutteineen ja murheineen. Ja samalla minun on myös hellästi toppuuteltava tulevaisuutta. Muistuttaa sitä ja itseäni, että sen aika tulee vielä ja luovuttava siihen kohdistuvista odotuksista. Nyt on tärkeintä hengittää tätä hetkeä ja ottaa se vastaan sellaisena kuin se on. On aika lopettaa vastaan taistelu ja antaa elämän kantaa, sillä se vie minut vielä sinne minne minun on tarkoitus päätyä.

Rakkaudesta

En paljonkaan kirjoittanut keväällä tapahtuneesta erosta. Olen pitänyt parisuhteeni blogistani poissa, sillä tämä on minun blogini ja tahdon kirjoittaa vain omista asioistani sotkematta siihen muita ihmisiä. On hyvin mahdollista, että joku tuttuni lukee tätä tietämättäni, enkä halua turhaan kirjoittaa ihmisistä, jotka kauttani ovat tunnistettavissa. En nimittäin ole pitänyt anonymiteetistäni kauhean tiukkaan kiinni.

Voin kuitenkin kirjoittaa omista tunteistani ja rakkaudesta. Tuosta salaperäisestä ja järjen vievästä voivasta, jota kaikki etsivät ja kaipaavat. Olen elämäni aikana hullaantunut useasti ja rakastanut kaksi kertaa. Minulla on ollut kaksi vakavaa suhdetta kahden erittäin epätodennäköisen henkilön kanssa. Ponnisteluista ja yrityksistä huolimatta nämä suhteet ovat lopulta päättyneet. Epätodennäköisyyteensä? Hyvinkin mahdollista.

---

Eropäätös ei ole koskaan helppo ja toisaalta se on kaikessa suoraviivaisuudessaan helpoin päätös koskaan. Kun ihminen on rehellinen itselleen ja kuuntelee sisintään, hän tietää mitä tehdä. Niin minäkin luultavasti tiesin pitkän aikaa, mutta jostain syystä sitä tahtoo uskoa, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Tahtoo uskoa siihen toiseen ihmiseen. Meihin. Jostain syystä parisuhteessa epäonnistuminen tuntuu musertavalta. Suhteeseen on vuodattanut niin paljon itsestään, ja kun sitten huomaa, että jokin on pielessä, on hirvittävän vaikea kohdata totuus. Miten jokin, johon on pistänyt itsensä täysillä likoon, voi mennä pieleen? Ehkä vika on minussa. Enkö ole yrittänyt tarpeeksi? Sitä huomaa ammentavansa itsestään vielä vähän lisää. Luopuu vielä yhdestä palasta itseään kunnes jäljellä ei ole enää mitään mistä antaa.

---

Kuulin Chisun kappaleen Kun valaistun ensimmäisen kerran viime kuussa sen jälkeen kun eropäätös oli tehty. Kuuntelin sanoja kyynelet ensin silmissä ja sen jälkeen poskille valuen. Tuntui kuin joku olisi täydellisesti ymmärtänyt sen ristiriitojen kurimuksen, jossa olin loputtomalta tuntuneen ajan taistellut. Miltä tuntuu, kun periaatteessa toisen ihmisen kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan sisintä jäytää tunne, että minun unelmani ei ollut tässä. Miten raastavaa se on katsoa vieressään nukkuvaa ihmistä ja ymmärtää, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan, kun rakkaus ei joskus vain riitä.

Epäonnistumisen tunteen taustalla sykkii vahvasti yksinjäämisen pelko. Mitä jos en enää löydä ketään? Mitä jos jään yksin? Eikö silloin olisi parempi vain jäädä tähän, missä olen kuitenkin osan ajasta onnellinen? Kun katsoo ympärilleen, näkee vain onnellisia pariskuntia, heidän yhteisiä vuosiaan ja kaikkia niitä vuosia, joita heillä on yhdessä. Oma tulevaisuus näyttäytyy pimeänä ja yksinäisenä. Silloin on vain pakko kysyä itseltään, haluaisinko minä olla toisen ihmisen kanssa vain siksi, ettei hän uskaltanut olla yksin.

---

Uskon rakkauteen. Voimaan joka hajottaa maailmani, mutta kokoaa minut yhteen lujimmalla liimalla mitä koskaan on ollut. Täyttää minut huumalla ja onnella, pelolla ja kaipauksella. Rakkaudessa yhdistyvät kaikki tunteet. Se voi murskata minut täysin, mutta se voi tehdä minusta onnellisemman ja eheämmän ihmisen kuin koskaan.

Kun on kyse rakkaudesta, en tahdo uskoa vähempään kuin satuihin ja niiden prinsseihin. Siihen yhteen prinssiin, jonka kanssa elän elämäni onnellisena loppuun asti.

Kadoksissa

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Kävin tänään ensimmäistä kertaa Ong Namo -joogakoulun tunnilla. Vanhaan tuttuun Om Yogaan verrattuna Ong Namo on erikoistunut yksin kundaliinijoogaan. En oikein osaa selittää, miten kundaliinijooga eroaa hathasta tai astangasta. Ensimmäisenä oikeastaan tulee mieleen, että kundaliinijooga on oudompaa. Kundaliinijoogassa ehkä sukelletetaan syvemmälle joogaan liittyvään tietynlaiseen henkisyyteen.

Olin aiemmin käynyt parilla Om Yogan pitämällä kundaliinitunnilla, joten ihan uusi laji ei ollut kyseessä. Omien perusasanoiden ympärillä pyörivien joogaharjoitusteni jälkeen tunti tuntui kyllä tosi erilaiselta. Oli mantroja ja uusia asanoita ja harjoituksia. Tykkäsin kyllä. Mieleni tosin on taas levoton, joten keskittyminen tahtoi välillä harhailla, mutta sellaista se joskus on.

Ostamastani sarjakortista on nyt jäljellä vielä seitsemän puolituntista (tänään kului kolme, kun osallistuin 1,5 h tunnille). Ajattelin kuluttaa niitä tässä toukokuun aikana, sillä huomasin Om Yogan nettisivuilta, että siellä saisi kahden kuukauden korttiin yhden kuukauden kaupan päälle. Kortti olisi voimassa 20.5.-20.8. ja sillä saisi joogata niin paljon kuin sielu sietää.

Minusta nimittäin tuntuu, että sieluni kaipaa juuri nyt jotain joogan kaltaista. Pari viikkoa on mennyt paremmin, mutta tunnen, miten ahdistus on puskemassa taas päälleni. Kuulostaa ylen melodramaattiselta, mutta tuntuu kuin sisälläni olisi nousemassa myrsky. Tuntuu kuin olisin elämässäni jonkin isomman muutoksen kynnyksellä, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan. Se on vähän pelottavaa. Yleisesti ottaen olen tosi seesteinen, peruspositiivinen ja rauhallinen persoona, mutta nyt tasapainoni järkkyy. Pyrin tukeutumaan edellä mainittuihin ominaisuuksiini, mutta sitten välillä on niitä hetkiä, kun mieli tuntuu murenevan ja maailma sen ympärillä.

Tämä kevät on ollut raskas, sillä pitkä parisuhteeni on lopulta tullut tiensä päähän lukemattomien uusien mahdollisuuksien ja yritysten jälkeen. Oikeastaan pari viimeistä vuotta on ollut sen suhteen tosi raskasta. En tiedä, onko mieleni häilyminen pitkien eropohdintojen lopullinen vaihe vai jonkin uuden alku, kun neljän vuoden jälkeen joudun suhteuttamaan itseäni omaan itseeni, muihin ihmisiin ja ympäristöön ikään kuin uusin silmin. Parisuhteessa on vaarana kadottaa itsensä, ja tuntuu, että jouduin myötäilemään ja menemään omien voimieni äärirajoilla liikaa. Jouduin vangiksi rooliin, jossa olin yksin, mutta josta en osannut, uskaltanut enkä halunnut päästää irti.

Tuntuu kuin minusta olisi imetty enemmän kuin sain takaisin. Yritin kertoa, että minun on paha olla, mutta kukaan ei kuullut. Kun huomasin alkavani horjua, enkä itse saanut tukea, käsitin että nyt on pakko lähteä, kun vielä pystyn jotenkuten kävelemään. Koitti aika, kun minun oli pakko kantaa enemmän huolta itsestäni kuin toisesta ihmisestä.

Kesä, syksy, talvi... Kuukaudet ja vuodenajat avautuvat edessäni kuin musta aukko. En tiedä, minne päädyn, mutta ensimmäiseksi aion keskittyä itseeni ja tehdä juuri niin kuin minulle itselleni on hyvä. Jooga tuntuu nyt hyvältä ratkaisulta. Se on jonkinlainen polku, jota lähteä seuraamaan.

Lukuja, toivoa ja valinta

Kuten viime postauksessa totesin, keskiviikkopunnitus jäi epähuomiossa väliin. Ja koska olen jonkin asteen kontrollifriikki, niin eihän sitä punnitusta voinut esimerkiksi tänään torstaina tehdä.

Ajattelin silti vähän pyöritellä lukuja, joita tulin pohtineeksi vuodenvaihteessa, kun tutkailin HeiaHeian tilastoja ja märehdin vuoden aikana keräämääni neljän kilon massaa.

Yksi kilogramma rasvaa sisältää noin 7700 kaloria. Neljän kilon lihominen edellyttää siis ylimääräisen 30 800 kalorin pupeltamista. Näyttää aika hurjalta luvulta. Karkeasti sanottuna 30 suklaalevyä sisältää tuon määrän. Sitten laskin paljonko 30 800 kaloria on jaettuna vuoden jokaiselle päivälle. Noin 85 kaloria. Pienestä se on kiinni. Yksi leipäpalanen, desilitra jogurttia. Tilanne valoi minuun uskoa ja jotenkin konkretisoi lauseen "Kyse on pienistä päivittäisistä valinnoista." Sillä niistä se ihan oikeasti on kyse. Välillä olen vaipunut suoranaiseen epätoivoon, että byääh, ei tätä lihomista voi estää millään. Kyllä sen voi. Sillä asia on niin yksinkertainen, että ihan jokaista vastaan tulevaa ruoanmurusta ei tarvitse kitaansa imuroida.

Juokseminen antoi niin paljon anteeksi. Liian paljon. Aina sanotaan, että liikunnalla ei laihduta. Uskallan väittää, että minä laihduin. Totta kai korjasin ruokavaliotanikin, mutta nykyinen tilanne on paljastanut sen karun totuuden, että laihduttaessani en paneutunut riittävän syvällisesti ruokapuolen hallintaan. Saatoin syödä aika löperistikin, mutta juoksu paikkasi heikon kohtani ja loi minulle illuusion siitä, että homma on hanskassa. Juoksu opetti, että ei jokaisella suupalalla nyt niin isoa merkitystä ole. Eikä silloin ollutkaan. Nyt on. Ja nyt sen oikeasti tajuan.

Joutuessani luopumaan säännöllisestä juoksemisesta aloin pitkin hampain harrastaa pyöräilyä. Olen kävellyt, joogannut, uinut ja kokeillut monia lajeja, sillä tiesin, että jos jään paikalleni, homma on menetetty lopullisesti. Välillä on ketuttanut, sillä esimerkiksi kävelyyn verrattuna juoksu on tajuttoman paljon tehokkaampaa. On tuntunut, että miten ikinä pystyn kuluttamaan saman määrän energiaa kuin juostessa. Se herätti ahdistusta ja jopa katkeruutta. Ihmismieli kuitenkin sopeutuu, ja olen hyväksynyt tilanteen. Vammapolveni ei yksinkertaisesti salli yhtä tehokasta ja intensiivistä harjoittelua kuin ennen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että pyöräily tai kävely olisi turhaa. HeiaHeian mukaan liikuin viime vuonna vajaa 500 tuntia. Tunteihin ei ole laskettu esimerkiksi punnerruksiin tai voimapyörätreeneihin käytettyä aikaa. En oikein tiedä, miten paljon mikin urheilulaji kuluttaa tunnissa kaloreita, sillä en ole niitä koskaan mitannut. Mutta jos ajatellaan, että olen kuluttanut keskimäärin 300 kaloria tunnissa liikunnalla, se tekee vuodessa 150 000 kaloria. Kilogrammoiksi muutettuna tämä on 19,5 kiloa. Vau. Ei sitä edes ole aiemmin osannut ajatella. Jos olisin jäänyt sohvalle istumaan, painaisin nyt yli 100 kiloa.

Karkeita lukemiahan nämä ovat, eivätkä asiat välttämättä mene niin yksiselitteisesti kuin yllä olen esittänyt. Mutta laskelmat antavat minulle osviittaa siitä, mitä minun tulee ja kannattaa tehdä: Jatkaa liikkumista polven sallimalla tavalla. Sen lisäksi on ensiarvoisen tärkeää, että kun illan pimeinä tunteina katson televisiota ja mietin, pitäisikö syödä samalla vaikka pari leipäpalasta, mietin toisen kerran. Kyse on valinnasta. Haluanko lihoa tänä vuonna toiset neljä kiloa vai kenties pikkuhiljaa karistaa viime vuonna hankitut mokomat?

Minua ei estä laihtumasta kukaan tai mikään muu kuin minä itse.

Asioiden tapa

Pari viikkoa on mennyt hiljaiselon vallassa. Olen ollut aika väsynyt ja nuutunut. Otin vastaan aika vaativan käännöstoimeksiannon, jonka deadline on jo helmikuun alussa. Aluksi ahdisti työn laajuus, sitten ahdisti kun tajusin, että työn hoitaminen edellyttäisi minulta 60-tuntisia työviikkoja, ja sitten vasta ahdisti, kun puskin läpi jokusen 10-12-tuntisen työpäivän itku kurkussa ja tajusin, että tätä tämä on seuraavat reilut kaksi kuukautta. No, joku järki sentään otti onneksi vallan ja ilmoitin toimeksiantajalle, että en selviydy tästä työstä helmikuuhun mennessä. Ehdotin, että etsittäisiin teokselle toinenkin kääntäjä, joka ottaisi siitä puolet hoitaakseen. Kyse on nimittäin tietokirjasta, joka koostuu erillisistä asiatekstiartikkeleista, joten sinänsä ei haittaa, vaikka työhön osallistuu useampi kääntäjä. Toimeksiantaja oli onneksi tosi myönteinen ja asia hoitui. Nyt oma työtaakka on järkevän kokoinen, ja oma mieli iloisempi.

Mitäs muuta... Viime viikon keskiviikkona kävin vaa'alla, joka kertoi painoksi 81,6 kiloa (BMI 26,0). Edellisessä postauksessa pohdin vaa'an hylkäämistä joksikin aikaa, ja olen pikkuhiljaa tullut siihen tulokseen, että se on tällä hetkellä viisasta. On pakko saada tuo mielessä kieppuva oravanpyörä pysäytettyä ja rentoutettava painonhallinta. Silloin kun onnistuneesti pudotin painoa, laihduttaminen oli kivaa. Oikeasti! Siitä tuli hyvä mieli. Nyt painon kanssa tappelu on ollut, no, nimenomaan tappelua. Väkisin vääntämistä otsa rypyssä, ja eihän siitä silloin tule paskaakaan. Nyt olen sen ymmärtänyt, miksi aikoinaan onnistuin. Koin laihduttamisen positiivisena asiana, ihanana matkana kohti onnellisempaa minää. Mutta jos laihduttaminen on pelkkää numeroiden tuijottamista, se ei kanna loppuun asti.

Kaiken märehtimisen keskellä viime kuukausiin on mahtunut myös hyviäkin hetkiä. Olen vähitellen lisännyt juoksun osuutta kävely-/juoksulenkeilläni, ja torstaina kipitin jo neljän minuutin pätkiä. Lenkkeilin osittain saman reitin, jota hyvinä polviaikoina juoksin säännöllisesti. En ollut juossut niitä teitä pitkään aikaan, ja torstaina koin taas pitkästä aikaa sen hurmaavan olon ja kehon täyttävän onnen, kun tunsin, miten tähdet syttyivät silmiini. Ne hetket salpaavat hengen, kun aistii koko universumin ympärillään ja miten maailmankaikkeus auttaa meitä matkallamme. (Kyllä, olen alkemistini lukenut.) Sellaisina hetkinä kaikki on mahdollista. Kaikki järjestyy vielä. Pitää vain olla kärsivällinen.

Sitten satoi lumi. Se on sekä ihanaa että kaihoisaa. En osaa tarkalleen sanoa, miten juoksutreeneilleni nyt käy, sillä Vomerot eivät pidä pakkaslumella ja maastojuoksu-Lahareiden vaimennus ei välttämättä riitä nirsolle polvelleni. Mutta mennään hetki kerrallaan. Kohta pääsee hiihtämään ja hihittämään itselleen kaikissa niissä typerissä Suolijärven ylä- ja alamäissä. Kohta on uusi vuosi, joka on täynnä mahdollisuuksia löytää uusia tapoja voittaa itsensä ja olla onnellinen. Sitä kohti.

Vuosi

Huomenna tulee tasan vuosi täyteen, kun siirryin rakkaasta 25-blogistani kirjoittamaan tätä Matkalla onnessa -blogia. Syksyllä 2009 aloin rempata elämääni ja laihdutin puolentoista vuoden aikana sen vajaa parikymmentä kiloa. Sen jälkeen kaiken piti olla paljon helpompaa, kaiken piti sujua omalla painollaan.

Kävi niin, että menneistä kolmesta vuodesta viimeisin on ollut kaikkein haastavin. Painon pudottaminen ei missään vaiheessa ollut niin vaikeaa kuin tämä nykyinen sätkyttely, kun yritän epätoivoisesti edes estää painoa nousemasta. Vuoteen on mahtunut hevosen selästä tippuminen, joka runnoi selkäni järkyttävään kuntoon. Maaliskuun alusta asti arkeani on käytännössä jatkuvasti varjostanut oikean polven vammailu, joka asetti painonhallinnalleni täysin uusia haasteita. Mitään järkyttävää överilihomista ei ole onneksi tapahtunut. Kurkkasin vanhasta blogista, että 16.11.2011 painoin 78,4 kiloa, ja vaikka skippasin viime keskiviikon punnituksen muhkean olon takia, ei kai tässä ainakaan yli 82 kilon killuta. No, se selviää huomenna, jos sisu riittää kammeta vaa'alle.

Jotenkin on tosi väsynyt olo. Olen erittäin kyllästynyt taistelemaan painon kanssa. Ei sillä, että rupeaisin nyt tältä istumalta syömään kilon suklaata joka päivä ja lopettaisin liikunnan. Ei ole siitä kyse. Olen oppinut nauttimaan uudesta elämästäni, siitä miten jaksan ja pystyn ja miten osaan nykyään erottaa terveellisen ja epäterveellisen ruoan aiheuttamat olot kehossani. On ihanaa olla minä. Mutta olen käytännössä kolmen vuoden ajan keskeytyksettä pitänyt ajatukseni laihdutus-/painonhallintamoodissa, ja se alkaa viedä veronsa. Haluaisin joskus käyttää sen ajatustilan johonkin muuhun. Haluaisin, että sanasta keskiviikko ei heti tulisi mieleeni vaaka.

Odotan uutta vuotta. Tuntuu, että olen saanut tästä vuodesta tarpeekseni. Vannon Vanilla Sky -leffassa väläytetyn ajatuksen nimeen, että jokainen hetki on mahdollisuus muuttaa elämänsä suunta, mutta jotenkin tuntuu, että tarvitsen nyt jotakin konkreettista, että pääsen eroon nykyisestä ajatuslukosta, joka ei johda enää mihinkään.

Olen pohtinut vaa'an hylkäämistä toistaiseksi määrittämättömäksi ajaksi. Ehkä se voisi olla kuuluisa uudenvuodenlupaus. Unohtaa vaaka ja keskittyä oikeasti siihen, miltä minusta tuntuu. Tajuan nyt, että viimeaikaiset ongelmat painon kanssa taitavat johtua yksinkertaisesti siitä, että olen yrittänyt laihduttaa keskiviikkopunnitusta varten. Siinä missä 25-aikoina laihduttamiseni tursui suorastaan melodramaattisiin ja yltiösiirappisiin ulottuvuuksiin yltänyttä rakkautta omaa sisintäni, itseäni ja kehoani kohtaan, hukkasin sen tunteen jossain matkan ja kuluneen vuoden varralla. Unohdin, että tärkeintä ei ollut vaaka, vaan minä itse.

Ehkä aloitan uuden vuoden sittenkin jo nyt. Ensimmäiseksi aion halata itseäni.

Muutos

[Musiikki: Velcra - Hadal]

Tällä viikolla on tapahtunut jokin muutos. Aloitetaan vaikka muutoksella painossa, joka oli keskiviikkopunnituksen mukaan taas hinautunut ylöspäin - kuinkas muuten. Ei se kyllä mikään yllätys ollut. Reissuviikon syömiset menivät vielä henkisen latautumisen ja irtioton piikkiin, mutta sitä seuranneen viikon herkutteluille ei kyllä löydy mitään järkeviä perusteluja, vaikka niitä kuinka itsepetoksen kaivosta yrittäisinkin onkia. No, tällä hetkellä siis killun pyöreässä 80 kilon lukemassa (BMI 25,5).

Painoa tärkeämpi asia on kuitenkin ollut muutos mielessäni ja polvessa. Ou mai gaad. Aloitaan mielestä. Viime sunnuntain neljä hölkkäminuuttia vaikuttavat laittaneen jonkin pyörän pyörimään. Sisällä velloneet sekä positiiviset että negatiiviset tunteet pääsivät purkautumaan. Solmu sisälläni alkoi aueta, ja se vaikutti heti henkiseen tasapainoon myönteisesti. Syömiset ovat taas raiteillaan. Mielialojen aallokko on hieman rauhoittunut.

Hämmentävintä on, että tällä viikolla polvessa on tapahtunut muutos parempaan suuntaan. En ihan oikeasti tiedä, onko se totta vai kuvittelenko sen vain. Mutta parina päivänä on ollut hetkiä, jolloin olen unohtanut, että polveni on hankala. Tilanne tuntuu vähän oudolta, sillä polven tila on kaksi ja puoli kuukautta ollut käytännössä vakio. Miten on mahdollista, että yhtäkkiä tapahtuisi jotain? Eihän se siis todellakaan vielä terve tai normaali ole, mutta se on aiempaa vakaampi, sitä ei kuumota, paineen tuntua ei ole yhtä paljon kuin ennen, ja liikkuessa tuntuvat pistokset ovat vähentyneet. Keskiviikkona harrastin taas Porin juoksukoulua, ja sillä kertaa polvi ei tuntunut keräävän painetta yhtä paljon kuin sunnuntaina, jolloin sain naksutella painetta polvesta koko illan pois.

Olen miettinyt asioita, jotka voisivat vaikuttaa polveen:

1) Pääkoppa on taas vaihteeksi paremmassa kunnossa.

2) Oikean käden hermo-ongelmien takia olen rajoittanut pyöräilyä ja sitä myöten liikkunut vähemmän ja levännyt enemmän.

3) Porin juoksukoulun aloitus. (Sen hyöty lienee pelkästään henkisellä puolella eli liittyy kohtaan 1.)

4) Nokkos-Kalkki-Inkivääri + vihersimpukka on kahden kuukauden käytön jälkeen alkanut purra.

Tiedä sitten. Ostin muuten tuota vihersimpukkaa uuden satsin, kun kävin toissapäivänä luontaistuotekaupassa. Siellä oli edelleen myynnissä kahdellakympillä se sama 140 + 60 tabletin satsi, jonka ostin maaliskuun lopulla. Vaikea sanoa, onko noiden syömisestä ollut konkreettista hyötyä, mutta jatketaan nyt vielä. Pillerinnielemisongelmaisena neljän tabletin kiskominen päivässä oli aluksi aikamoista tuskaa ja oksennusrefleksin pidättelyä, mutta viikkojen myötä olen harjaantunut, ja nyt tabletit menevät alas rutiinilla.

Ehkä suurin syy muutokseen on mielen voima. Jo kauan mieli ja kroppa ovat taistelleet toisiaan vastaan. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että ne ovat jälleen punoutumassa yhteen toisiaan tukevaksi yksiköksi. Tuntuu, että olen palaamassa taas siihen samaiseen oivalluksen ytimeen, joka kantoi minut merkittävästä ylipainosta normaalipainoon. Jos sotii itseään vastaan, negatiivinen kierre on valmis, eikä mistään tule mitään. Mutta sitten kun mielen ja kehon saa ammentamaan toisistaan voimaa, tapahtuu ihmeitä.

Silmiin katsomista

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Voi löllöpylly, vaaka viskasi tänään kasvoilleni ison ja haisevan tiskirätin: 80,1 kg (BMI 25,6). Voi perkele. Yksi kauhukuvistani on nyt toteutunut ja paino hinautunut takaisin yli kasikympin.

Jos jotain hyvää on pakko keksiä, niin nyt on koittanut lopultakin se hetki, kun itsepetoksen pehmoiset kädet ovat vihdoin ja viimein väistyneet silmieni edestä. Ei, enää ei ole kyse hetkellisistä turvotuksista ja mystisistä kuunkierroista.

Kulutin ennen ylimääräiset kalorit juoksemalla. HeiaHeian mukaan olen tänä vuonna juossut vain 144 kilometriä, kun määrän pitäisi olla yli kaksinkertainen. Olen kuitenkin jatkanut syömistä entiseen malliin, ja tässä tulos. Toki olen harrastanut muutakin liikuntaa, mutten läheskään yhtä tehokasta.

Olen aina ihmetellyt, miten kukaan pystyy laihtumaan pelkällä ruokavaliolla. Tiedän, että sellaisia ihmisiä on ja ihailen heitä. Minä pudotin painoni aikoinaan 96 kilosta liikunnan voimin. Ja liikunnalla en tarkoita pelkästään kulutettuja kaloreita, vaan sitä liikunnan tuomaa kokonaisvaltaista fiilistä, joka kohotti itsetuntoa ja rytmitti ja hillitsi syömistä. Liikunnan kautta opin syömään paremmin.

Nyt kun tuo tärkeä linkki osittain puuttuu, tuntuu kuin olisin palannut lähtöruutuun. Minun on opeteltava uusi tapa hallita painoani. Voi kehnous. Eikö se ihan oikeasti riitä, että kerran elämässään löytää toimivan tavan taistella noita perkeleen kiloja vastaan, kun kohta pitäisi jo olla suorittamassa uutta läskitutkintoa?

Vai onko tämä kaikki vain tekosyytä tekosyynsä perään? Ei minun tarvitse opetella mitään uutta. Kyllä minä tiedän, miten syödä lihomatta.

Jospa vaikka marssisin seuraavaksi peilin eteen ja katsoisin itseäni suoraan silmiin ja toteaisin: "Nyt heitä tuo marttyyriasenne helvettiin ja herkut sinne samaan osoitteeseen."