Kävin tänään kävelemässä ja poikkesin hautausmaalla. Mummo kuoli siis viime vuoden elokuussa, ja hautajaisten jälkeen en ollut kertaakaan käynyt hänen haudallaan. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, vasta tänä syksynä olen käsittänyt, että hän on oikeasti poissa. Hämärän laskiessa rämmin hautausmaalla, ja yritin löytää mummon haudan. Minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, minne hänet oli haudattu, ja lopulta löysin oikean paikan ennen kuin tuli liian pimeää. Kyynelet alkoivat valua poskille, kun seisahduin hautakiven eteen. Mummon nimi oli kirjoitettuna kiveen syntymä- ja kuolinajan kanssa, ja se teki kaikesta hirvittävän konkreettista. Minulla ei ollut mukanani kynttilää tai mitään, mutta piirsin lumihankeen sekä hautakiven päälle kasaantuneeseen lumeen pienet sydänkuviot.
Mummo on minulle lähipiiristäni ensimmäinen ihminen, joka on kuollut. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea sisäistää tätä kaikkea. En ole oikein tiennyt, miten käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että asiat ottavat aikansa, ja olen antanut ajan kulua. En vain tiennyt, että siihen menisi puolitoista vuotta ennen kuin oikeasti ymmärtäisin, mitä on tapahtunut. Nyt on ihan hirvittävä ikävä.
Minulla ei oikein ole ketään, kelle tästä puhuisin, sillä esimerkiksi äidillä oli mummoon huonot välit loppuun asti. Mummo osasi olla erittäin vaikea ihminen, enkä minä ketään syytäkään siitä, miten asiat menivät. Tuntui vain siltä, että joillekin suvun jäsenille mummon kuolema oli helpotus, ja siksi minulla on ollut vähän orpo olo, sillä minulla ei ollut mummon kanssa mitään ongelmia. Perheemme on muutenkin aika pidättyväinen, on aina ollut. Suuret tunteet on pidetty sisällä. Ehkä minusta senkin takia on tullut syrjäänvetäytyvä. Opin jo lapsesta saakka käsittelemään ajatukseni ja tunteeni yksin. Sukelsin kirjojen, tv-sarjojen ja musiikin maailmaan, sillä löysin niistä ihmisiä, jotka käsittelivät kaikkia niitä asioita, joita minäkin kävin läpi ja joita en voinut jakaa perheeni kanssa.
Ehkä minun ei tarvitse jakaakaan suruani sen kummemmin kenenkään kanssa. Se on minun henkilökohtainen asiani, ja jos joskus haluan jutella siitä jollekulle, voin aina puhua mummolle. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää kaikkein parhaiten.
Lämpöä ja voimia julialumelle. Olet ollut viime päivinä ajatuksissani.
Mummo on minulle lähipiiristäni ensimmäinen ihminen, joka on kuollut. Ehkä sen takia minun on ollut vaikea sisäistää tätä kaikkea. En ole oikein tiennyt, miten käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että asiat ottavat aikansa, ja olen antanut ajan kulua. En vain tiennyt, että siihen menisi puolitoista vuotta ennen kuin oikeasti ymmärtäisin, mitä on tapahtunut. Nyt on ihan hirvittävä ikävä.
Minulla ei oikein ole ketään, kelle tästä puhuisin, sillä esimerkiksi äidillä oli mummoon huonot välit loppuun asti. Mummo osasi olla erittäin vaikea ihminen, enkä minä ketään syytäkään siitä, miten asiat menivät. Tuntui vain siltä, että joillekin suvun jäsenille mummon kuolema oli helpotus, ja siksi minulla on ollut vähän orpo olo, sillä minulla ei ollut mummon kanssa mitään ongelmia. Perheemme on muutenkin aika pidättyväinen, on aina ollut. Suuret tunteet on pidetty sisällä. Ehkä minusta senkin takia on tullut syrjäänvetäytyvä. Opin jo lapsesta saakka käsittelemään ajatukseni ja tunteeni yksin. Sukelsin kirjojen, tv-sarjojen ja musiikin maailmaan, sillä löysin niistä ihmisiä, jotka käsittelivät kaikkia niitä asioita, joita minäkin kävin läpi ja joita en voinut jakaa perheeni kanssa.
Ehkä minun ei tarvitse jakaakaan suruani sen kummemmin kenenkään kanssa. Se on minun henkilökohtainen asiani, ja jos joskus haluan jutella siitä jollekulle, voin aina puhua mummolle. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää kaikkein parhaiten.
~*~
Lämpöä ja voimia julialumelle. Olet ollut viime päivinä ajatuksissani.
Minun mummo kuoli -98 elokuussa ja oli lähipiirini ensimmäinen. Äitini, nimeltään Kerttu, kuoli puoli vuotta myöhemmin..
VastaaPoistaTekstissäsi oli todella paljon tuttuja asioita, yhtäläisyyksiä minun mummoon, perheeseen, tunteiden käsittelyyn. Piti lukea toisenkin kerran läpi ja tuntuihan se tutulta vielä sittenkin. Jopa pelottavan tutulta :)
Jokainen suree tavallaan, saa surrakin eikä sitä tarvi jakaa kenellekään. Minä saatoin vaikuttaa kylmältä, kun en itkenyt äitini arkulla, mutta olen itkenyt monet kerrat sen jälkeen, yksin.
*halaus*
Nyt mä itken tässä työpöydän ääressä!
VastaaPoistaOma Kerttu-mummoni (isän äiti) on edelleen 86-vuotiaana hengissä ja sen verran hyväkuntoinen, että asuu vielä omillaan. Tänä syksynä terveys on vähän horjunut ja koska isänisäni kuoli vuonna -97 joulun jälkeen, joulun aikaan menetyksen tunteet ovat aina vähän enemmän pinnassa. Kiitos, että jaoit tämän meidän kanssamme!
Ihanasti kirjoitettu. Olen menettänyt nyt kaksi tärkeintä henkilöä, mummoni ja siskoni.Mummon kuolema oli helpompi hyväksyä, sillä hän oli viime aikoinaan sairas ja toivoi itsekin kuolemaa. Siskon menehtyminen tuli niin yllättäen, ettei siihen ehtinyt mitenkään varautua.
VastaaPoistaOlen tottunut myös pitämään tunteet sisälläni, mutta siskon kuoleman aiheuttama suru ja järkytys on niin valtava, että siitä on pakko puhua.
Jossain vaiheessa suru ehkä helpottaa.
Onpas Kerttu suosittu nimi sukulaistemme keskuudessa! :)
VastaaPoistaKatjaEmilia: Taitaa kuulua suomalaiseen luonteeseen, että tunteet puidaan yksin eikä niitä oikein osata jakaa. Se on sinänsä vähän surullista. Mutta olet ihan oikeassa, että jokainen suree omalla tavallaan. Mummon hautajaisissa tuntui, ettei ollut "lupaa" itseä muuta kuin hiljaa. Olen sitten myöhemmin yksikseni itkenyt kunnon itkut räkää säästelemättä. Pääasia, että surun saa joskus purettua.
Aku: Voi ei, ei ollut tarkoitus masentaa kenenkään työpäivää. :) Taitavat nämä asiat tosiaan etenkin näin jouluna nostaa tunteet pintaan. Toivottavasti oma Kerttu-mummosi elää vielä monta pitkää ja onnellista vuotta!
(julialume): Äkilliset ja odottamattomat kuolemat ovat varmasti omalla tavallaan pahempia kuin esimerkiksi pitkään sairastaneen vanhan ihmisen poismeno, vaikka ei sekään tietysti mikään olankohautuksella käsiteltävä juttu ole.
Hirmu paljon sinulle jaksamista siskosi menettämisen jälkeen. Suru ei luultavasti koskaan katoa kokonaan, mutta muuttanee muotoaan kauniimpaan suuntaan, jossa voit vaalia yhteisiä muistojanne ja kaikkea ihanaa, mitä hän oli.
Minä jouluna yritin myös ymmärtää, että isä ei tule enää takaisin. Jotenkin sen tietää, mutta ymmärtäminen on eri asia. Tänään kotimatkalla aivan todella unohdin, että olisimme voineet pysähtyä isän haudalla, oli sata muuta asiaa mielessä. Siitä tuli jotenkin aivan hirveän paha mieli, tuntui, että olen paha ihminen, jos en käy siellä. Sain kuitenkin onneksi itseni tajuamaan, että kyllä isä tiesi (ja tietää) minun rakastavan häntä ihan ilman haudalla käyntiäkin..
VastaaPoistaBrego: Haudalla käynnissä on joku kummallinen sosiaalinen paine: on huono ihminen, jos ei käy silloin tällöin sytyttämässä kynttilää menetetyn rakkaan haudalle. Mutta kun eihän se niin mene. Ihmistä voi muistaa ajatuksissaan, ja se on aivan yhtä arvokas ja oikea tapa kuin haudalla käynti.
VastaaPoista