Voimahehku

[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]

Kävin kahvakuulailemassa, ja kivaa oli! Olo ei tuntunut puolikuntoiselta, vaikka eihän se sinänsä kaikkea kerro. Loppujen lopuksi treenasin koko tunnin 12 kilon kuulalla, vaikka joku pyhä suunnitelma oli tyytyä 8-kiloiseen... Jälkimmäinen möhkäle nakotti vieressä hyvänä henkisenä tukena. Luulen, että seuraavilla kerroilla jätän 8 kilon kuulan varastoon ja nappaan 12-kiloisen kaveriksi 16 kilon kuulan. Tuntuu nimittäin siltä, että nyt teen liikkeet tosi paljon käsivoimilla, vaikka tarkoitus kai olisi tehdä töitä pikemminkin koko kropalla. Painavampi kuula pakottaisi kiinnittämään enemmän huomiota tekniikkaan.

Olen nyt jotenkin ihan tosi innoissani tuosta kahvakuulailusta. Tuntuu hyvältä päästä hyödyntämään tätä kropassa olevaa voimaa ja huomata, että ei ole punnerrukset hukkaan menneet. Sitä kun äheltää täällä kotona, punnertamisesta tulee jollain tapaa "normaalia" eikä edistymistä tajua konkreettisesti. Ja tiedättekö muuten mikä tuntuu erityisen hyvältä? Kahvakuulatunneilla tehdään kuulailun ohella myös perinteisiä etunojapunnerruksia, ja on ihan mahtia tehdä ne suorin vartaloin. Ikimaailmassa en väheksy kevennettyjä punnerruksia, sillä niitä on jokunen itsekin tullut tehtyä, mutta on vain niin huippua tajuta olevansa vahva. Rakastan tätä voimaa.

Aikoinaan kun aloin laihduttaa, minulla ei käynyt mielessäkään mitkään lihasharjoittelut. Silloin treenattiin Porin juoksukoulua ja syötiin suklaata kerran tai kahdesti viikossa seitsemän kerran sijasta. Ja silloin se riitti sytyttämään liekin sisälläni. Jossain vaiheessa kun edistyin juoksussa, aloin miettiä yläkropan kehittämistä, ettei se jäisi kokonaan vaille huomiota. Pari kertaa tahkosin punnerrusohjelman kevennetyin punnerruksin läpi. Ihan hirveätä piinaahan se punnertaminen oli ja on edelleen, mutta kiesus, mitä onnistumisen tunteita siitä on saanut, kun sitä nyt tarkemmin miettii. Joka ikinen lähestulkoon väkipakolla puserrettu toisto on ollut kaiken tuskan arvoista. Nyt tuntuu niin hyvältä!

Ei tällaista osannut ennen edes kaivata. Kun olin lössykkä sohvaperuna, en minä edes ajatellut mitään lihaksia. Silloin halusin vain olla hoikka. Jos minun annettaisiin valita, olisinko nyt vaikkapa 65-kiloinen hoikka mutta fyysisesti varsin voimaton ihminen vai tämä noin 80-kiloinen lievästi ylipainoinen ihminen, joka jaksaa, pystyy, osaa ja tekee ihan mitä vain, valinta ei olisi vaikea. Voima kasvoi minussa, ja minä kasvoin kiinni voimaan.

Tiedättekö, ensimmäisen kerran pitkään aikaan - eli siitä lähtien kun rampautin polveni - minusta tuntuu taas tältä. Hyvältä, vahvalta, voittajalta. Selviän, koska

We are all born superstars