Punanaaman paluu

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Kävin eilen yhdistetyllä kävely- ja juoksulenkillä. Ajattelin testata polven kestävyyttä vuorotellen kävelemällä kaksi minuuttia ja juoksemalla yhden minuutin. Tuntui ihan huipulta! Polvi oli suosiollinen, siihen ei ruvennut pistämään, eikä se ole jälkikipuillutkaan. Aavistuksen verran enemmän naksumista siinä on ollut, mutta se oli ihan odotettavissa.

Vuorottelin juoksua ja kävelyä yhteensä 18 kertaa. Yhden mäen kohdalla oli pakko juosta kaksi minuuttia, kun en vain yksinkertaisesti voinut siirtyä ylämäessä kävelyyn. Yhteensä juoksin 19 minuuttia, jee. Lopuksi vielä loppujäähdyttelin kävellen kuusi minuuttia. Treenin kesto oli siis tasan tunnin, ja lenkille tuli mittaa 7,2 kilometriä.

Lenkillä muistin taas, miten kovasti olen juoksua kaivannut. Minuutin juoksupätkät saattavat kuulostaa ihan lällykamalta, mutta jo ensimmäisen pätkän aikana tunsin, miten eräänlainen tulppa avautui sisälläni ja kroppaani virtasi sitä vanhaa tuttua voimaa ja "minä pystyn aivan kaikkeen" -fiilistä, joka aikoinaan puski minut normaalipainoon. Se vapaus ja kehon täyttävä rakkaus. 

Kun kuulokkeissa laulaa Sia: "You shoot me down but I won't fall, I am titanium" ja sitten Lady Gaga: "We are all born superstars", ei voi muuta kuin hymyillä leveästi ja samaan aikaan tuntea, miten onnenkyynelet kohoavat silmiin. Ai jesta. Mikään muu liikuntalaji ei koskaan ole pystynyt herättämään samaa voittajaoloa kuin juoksu.

Kotona katsoin peilistä tuttua tulipunaista naamaa. Olikin jo ollut ikävä. Sitten piti itkeä vähän.

Tällä hetkellä olen kiitollinen joka ikisestä minuutista, jonka pystyn juoksemaan.