Matkalla onnessa

[Musiikki: Goo Goo Dolls - Superstar Car Wash]

Olen hämmentynyt. Kävin äsken keskiviikkovaa'alla, ja tuomion mukaan painan nyt 78,8 kiloa (BMI 25,2). Se on 1,6 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Mitä ihmettä!

Paino tuntuu tippuvan nyt todella helposti. Epäilen kaiken juontavan juurensa kevään eroon. Aluksi se teki tietysti kipeää, mutta viikkojen kuluessa tajusin voivani henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Olin tainnut olla suhteessa paljon ahdistuneempi kuin olin osannut aavistaa. Nyt kun olen viettänyt paljon aikaa yksin, tuntuu kuin pystyisin taas hengittämään vapaasti. Mieleni on levollisempi, ja stressitasoni laskeneet. Jooga on tukenut hyvinvointia ja auttanut minua pääsemään tasapainoon. Minun on yksinkertaisesti hyvä olla.

Uskon vahvasti, että painonhallinta tapahtuu pään sisällä ja nimenomaan positiivisten muutosten kautta. Kun mieli voi hyvin, myös keho voi hyvin. Myös minä olen kokeillut väkipakolla laihduttamista, jossa motivaatio haetaan itseinhon ja negatiivisuuden kautta: "Nyt sinne lenkille, mokoma läski. Itsepä olet itsesi tuohon kuntoon saattanut, joten kärsi nyt." Päin pylsteriähän ne laihdutusyritykset ovat menneet. Kaikki lukijat, jotka seurasivat matkani ensimmäistä vaihetta 25-blogissani, todennäköisesti huomasivat, mikä lopulta auttoi minua onnistumaan. Opin rakastamaan itseäni ja kääntämään puutteeni voimavaroiksi. Ammensin voimaa siitä, että jaksoin juosta 20 minuutin sijasta jo puoli tuntia, vaikka negatiivisesti ajatellen olisin voinut morkata itseäni siitä, että olenpa paska, kun jaksan juosta vain puoli tuntia ja senkin ihan kamalan hitaasti. Kun juoksin puolimaratonin aikaan 2:43:33, en ajatellut, että olinpa surkea kun en juossut matkaa kahteen tuntiin, vaan hymyilin ja itkin onnesta samaan aikaan, koska jumalauta sentään minä olin juossut puolimaratonin! Kun painoni ei pudonnut maagista puolen kilon viikkovauhtia, katsoin kokonaiskuvaa ja onnittelin itseäni, koska olin menossa oikeaan suuntaan. Ja kun lopulta saavutin tavoitteeni, ajattelin: Mitä sitten vaikka 18 kilon pudottamiseen meni 36 viikon sijasta yli puolitoista vuotta? Lopputulos oli kuitenkin sama, 18 kiloa kevyempi.

Tämä kevät on ollut jälleen osoitus mielen voimasta. Sinä hetkenä, kun ymmärtää halata itseään ja antaa itselleen armoa, on olennaisen äärellä. On tärkeää hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat ja nähdä ne mahdollisuutena. Minulla kesti reilun vuoden päästä yli kiukkupolven aiheuttamista toistuvista juoksupettymyksistä, mutta nyt vihdoinkin näen edessäni uusia ihania mahdollisuuksia, joita kohti en välttämättä olisi lähtenyt, jos olisin pystynyt juoksemaan säännöllisesti. Eilen muun muassa sain työnnöllä ylös 20-kiloisen kahvakuulan. Se tuntui hyvältä. Vahvalta. Kaikki eivät siihen pysty, mutta jokainen joka oikeasti haluaa, pystyy.

On mieletön tunne olla taas onnellinen.

Onnellista päivää teille kaikille. Hymyilkää ja muistakaa itsenne.