Hurujuttuja

[Musiikki: Sigur Rós - ( )]

Tuli ihan kesäinen olo, kun pyöräilin joogaan. Ilma oli lämmin, siis se itse ilmamassa johon pyöräillessä sukeltaa. Syksylle tyypillistä on, että vaikka ulkona paistaisi aurinko, ilmassa on se tietty kirpeys ja kylmyys. Nyt ei ollut, ja se oli mukavaa.

Kävin siis kundaliinijoogassa. Hetken pohdin, menenkö astanga- vai kundaaliinitunnille, sillä olen tykännyt käydä myös näillä sunnuntain astangatunneilla. Päädyin kuitenkin kundaliiniin. Ja olipa hyvä tunti! Tosin yhdessä kohdassa meinasi usko (ja kunto) loppua, kun tehtiin loputtomalta tuntuvan ajan sellaista liikettä, että ensin sisäänhengityksellä vedettiin jalat koukkuun vatsan päälle, mistä ne sitten uloshengityksellä suoristettiin lattian suuntaisesti. Jossain vaiheessa siinä alkoi pohtia, että jokohan tämä kohta loppuisi. Eikä aikaakaan, kun opettaja ilmoitti iloisesti, että ollaan jo yli puolivälin! Jaahas. No, mikäs tässä ähistellessä, tekee hyvää vatsalihaksille. Sitten kun oli kulunut se puolikas ja olin kypsä välirentoutukseen, tuli ilmoitus että nyt jatketaan samaa liikettä vielä jokunen minuutti mutta nopeammalla tahdilla. Herramunjee! Oli ehkä ärhäkin vatsalihastreeni naismuistiin, mutta hengissä selvittiin. Tukka oli kyllä pystyssä ja paidan selkämys hiestä märkä koko lopputunnin.

Loppurentoutuksen aikana kuolleen miehen asanassa tapahtui sitten jotain jännittävää. Jossain vaiheessa tunsin, miten energia (tai sielu tai henki tai miksi sitä haluaa kukin kutsua) alkoi irtaantua kehostani. Hetken aikaa tunsin leijailevani ilmassa ja energian hohkavan auran lailla kehoni ympärillä. Suorastaan tunsin, miten energiaa virtasi sormenpäistäni. Se oli aika huikeaa. Tuntui, etten enää maannut lattiaa vasten vaan välillä keikuin päälaellani ikään kuin koko maailma olisi keikahtanut altani. Ja siinä mietin, että eihän kukaan universumissa ole niin sanotusti oikein päin. Sehän on vain näkökulmasta kiinni, seisooko jaloillaan vai päällään vai kellottaako kyljellään vai vatsallaan. Kuulostaa varmaan ihan hurujutuilta, mutta kiehtova kokemus se oli. Emme tosiaankaan ole tämä keho, joksi itsensä on helppo mieltää, vaan energiavirtoja, jotka liikuttavat kehojamme.

Joskus muinoin peruskouluaikoina luin Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian, joka on edelleen ehdoton lempikirjasarjani. Se muutti ei enempää eikä vähempää kuin käsitykseni kuolemasta, ja tämän päivän joogatunti palautti taas mieleeni pohdintani ihmisestä yksilönä sekä osana maailmankaikkeutta. En usko kuolemanjälkeiseen elämään kristinuskon opettamalla tavalla. Uskon, että kuollessamme energia vapautuu ruumiistamme ja jää hengittämään osana luontoa. Se sulautuu kasveihin, puihin, eläimiin ja palaa siten takaisin elämän kiertokulkuun. Joskus identiteettikriiseissäni tunsin olevani ypöyksin mittaamattoman suuressa universumissa, kunnes sitten tajusin olevani osa sitä. Ei minulla tässä maailmassa sen ihmeellisempää tehtävää ole. Voin vain nauttia hetkestäni täällä ja sulautua maailmankaikkeuden virtaan, sillä se ohjaa minut sinne, minne minun on tarkoitus päätyä. Sitä kutsutaan myös sydämen ja oman sisimpänsä kuuntelemiseksi. Joogassa olen taas oppinut kuuntelemaan.