Kodista

Olin viikon verran Juuassa, Pohjois-Karjalassa. Reissut kotopuoleen ovat herättäneet ristiriitaisia tuntemuksia sen jälkeen kun muutin Savonlinnaan opiskelemaan ja lopulta tänne Tampereelle. Toisaalta kaikki on niin tuttua siinä 6000 asukkaan kylässä, jossa asuin 19 vuotta, mutta toisaalta kaikki tuntuu niin vieraalta. On kuin katselisin ulkopuolisena ympäristöä, jota olin ennen osa.

Kävin paljon kävelemässä. Olin unohtanut, miltä tuntuu katsoa eteensä ja nähdä taivaanranta ilman että edessä kohoaa jättimäisiä kerrostaloja. Tajusin kaivanneeni sitä tilaa ja avaruutta todella paljon. Tuntui, että ajatuksillekin oli paljon enemmän tilaa. Tilaa hengittää.

Kävin istumassa laivarannassa. Katselin Pielistä, sydämeni järveä. Laineiden liplattaessa laiturin ohi, tuntui kuin olisin seilannut veneellä. Samaan aikaan oli sekä lohduton että lohdullinen olo.

En tiedä, kärsinkö jostain kolmenkympin vai eron jälkeisestä kriisistä, mutta viimeisten kuukausien aikana olo on tuntunut jotenkin kodittomalta. En oikein tunne tällä hetkellä kuuluvani mihinkään. Se tunne korostui juuri kotikotona käydessä, koska – kuten yllä kuvasin – toisaalta kaikki oli todella tuttua mutta toisaalta en enää tuntenut kuuluvani joukkoon. Enkä oikein tunne olevani kotonani täällä Tampereellakaan. Enkä oikein tiedä, missä tuntisin.

"Kettutalo", yksi Juuan harvoja kerrostaloja,
joka on pakko joka kerta käydä katsomassa.

Koti ei aina ole jokin tietty paikka. Koditon oloni luultavasti johtuu siitä, että olin pitkässä parisuhteessa ja nyt yksin. Ei ole ketään vierellä, joka saisi minut tuntemaan olevani kotona. Olen miettinyt todella paljon ihmissuhteita ja tullut siihen lopputulokseen, että haluaisin nyt vain löytää oikeanlaisen ihmisen vierelleni ja sitoutua ja lopettaa elämässä harhailun. Olen ollut menneissä suhteissani onnellinen, mutta jotakin on puuttunut, koska suhteet ovat päättyneet. Tajusin, etten ollut vielä löytänyt kotiin. Olin törmännyt ihmisiin, joiden luona oli hetken hyvä, mutta jotka eivät kuitenkaan saaneet ympäröityä minua sillä lämmöllä ja turvalla ja rakkaudella, joita koti edustaa ja jota tarvitsen.

Minulla on pohjoiskarjalaisen sielu. Kenties en ole asunut Pohjois-Karjalassa enää yhdeksään vuoteen, mutta Pohjois-Karjala ei ole lähtenyt minusta minnekään. Juuassa on tiettyä pienten kuntien pysähtyneisyyttä ja hitautta, mutta toisaalta siinä on myös rauhallista vakautta. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatuksilleen. Tarvitsen vierelleni ihmisen, joka näkee minussa juureni ja ymmärtää niitä. Aina niin ei ole ollut. En tiedä, olenko aina ymmärtänyt itsekään itseäni.

Kotona käynti herätti paljon ajatuksia siitä, mitä haluan elämältäni. Nyt pitää vain luottaa siihen, että polkuni vie minut perille. Surumielisten kyynelten seassa oli kuitenkin lohdullista katsoa ympärilleen ja saada turvaa asioista, jotka eivät vuosien varrella olleet muuttuneet mihinkään. Kuten maailman paras kirjasto tai laivarantaan vievän alikulkutunnelin hienot kalliomaalaukset.

Vuolukivestä rakennettu, totta kai.

Pech Merle -luolan ihana hevonen (ja hitunen anarkiaa).

Ehkä koti on muistoissa, sydämessä. Kaikkialla.