Kadoksissa

[Musiikki: Of Monsters And Men - My Head Is An Animal]

Kävin tänään ensimmäistä kertaa Ong Namo -joogakoulun tunnilla. Vanhaan tuttuun Om Yogaan verrattuna Ong Namo on erikoistunut yksin kundaliinijoogaan. En oikein osaa selittää, miten kundaliinijooga eroaa hathasta tai astangasta. Ensimmäisenä oikeastaan tulee mieleen, että kundaliinijooga on oudompaa. Kundaliinijoogassa ehkä sukelletetaan syvemmälle joogaan liittyvään tietynlaiseen henkisyyteen.

Olin aiemmin käynyt parilla Om Yogan pitämällä kundaliinitunnilla, joten ihan uusi laji ei ollut kyseessä. Omien perusasanoiden ympärillä pyörivien joogaharjoitusteni jälkeen tunti tuntui kyllä tosi erilaiselta. Oli mantroja ja uusia asanoita ja harjoituksia. Tykkäsin kyllä. Mieleni tosin on taas levoton, joten keskittyminen tahtoi välillä harhailla, mutta sellaista se joskus on.

Ostamastani sarjakortista on nyt jäljellä vielä seitsemän puolituntista (tänään kului kolme, kun osallistuin 1,5 h tunnille). Ajattelin kuluttaa niitä tässä toukokuun aikana, sillä huomasin Om Yogan nettisivuilta, että siellä saisi kahden kuukauden korttiin yhden kuukauden kaupan päälle. Kortti olisi voimassa 20.5.-20.8. ja sillä saisi joogata niin paljon kuin sielu sietää.

Minusta nimittäin tuntuu, että sieluni kaipaa juuri nyt jotain joogan kaltaista. Pari viikkoa on mennyt paremmin, mutta tunnen, miten ahdistus on puskemassa taas päälleni. Kuulostaa ylen melodramaattiselta, mutta tuntuu kuin sisälläni olisi nousemassa myrsky. Tuntuu kuin olisin elämässäni jonkin isomman muutoksen kynnyksellä, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan. Se on vähän pelottavaa. Yleisesti ottaen olen tosi seesteinen, peruspositiivinen ja rauhallinen persoona, mutta nyt tasapainoni järkkyy. Pyrin tukeutumaan edellä mainittuihin ominaisuuksiini, mutta sitten välillä on niitä hetkiä, kun mieli tuntuu murenevan ja maailma sen ympärillä.

Tämä kevät on ollut raskas, sillä pitkä parisuhteeni on lopulta tullut tiensä päähän lukemattomien uusien mahdollisuuksien ja yritysten jälkeen. Oikeastaan pari viimeistä vuotta on ollut sen suhteen tosi raskasta. En tiedä, onko mieleni häilyminen pitkien eropohdintojen lopullinen vaihe vai jonkin uuden alku, kun neljän vuoden jälkeen joudun suhteuttamaan itseäni omaan itseeni, muihin ihmisiin ja ympäristöön ikään kuin uusin silmin. Parisuhteessa on vaarana kadottaa itsensä, ja tuntuu, että jouduin myötäilemään ja menemään omien voimieni äärirajoilla liikaa. Jouduin vangiksi rooliin, jossa olin yksin, mutta josta en osannut, uskaltanut enkä halunnut päästää irti.

Tuntuu kuin minusta olisi imetty enemmän kuin sain takaisin. Yritin kertoa, että minun on paha olla, mutta kukaan ei kuullut. Kun huomasin alkavani horjua, enkä itse saanut tukea, käsitin että nyt on pakko lähteä, kun vielä pystyn jotenkuten kävelemään. Koitti aika, kun minun oli pakko kantaa enemmän huolta itsestäni kuin toisesta ihmisestä.

Kesä, syksy, talvi... Kuukaudet ja vuodenajat avautuvat edessäni kuin musta aukko. En tiedä, minne päädyn, mutta ensimmäiseksi aion keskittyä itseeni ja tehdä juuri niin kuin minulle itselleni on hyvä. Jooga tuntuu nyt hyvältä ratkaisulta. Se on jonkinlainen polku, jota lähteä seuraamaan.