[Musiikki: Lady Gaga - Born This Way]
Jännitti ihan hirveästi. Tuntui, että kylmä hiki nousee otsalle ja melkein tärisin, kun solmin Vomeroiden nauhoja. Otin vahingossa kahdet kotiavaimet mukaan, ja kun pyörävaraston ovella katselin sekä oikeassa kädessä olevia avaimia että vasemmassa kädessä olevia avaimia, mietin vain että parempi näin kuin kokonaan ilman.
Pyöräilin eräälle hiekkatielle, jossa olen käynyt Oskun kanssa ratsastamassa. Siinä on sellainen tasainen pätkä ilman kumpuja ja nyppylöitä. Jätin pyörän parkkiin, riisuin kypärän ja laitoin kellon käyntiin: Okei, tämän viiden minuutin kävelyn nyt ainakin pitäisi onnistua. Joo-o, polvi on. 4:58, voi helvetti, mitähän tästäkin tulee. Ensimmäinen juoksuaskel. Kasvoille nousee hymy. Sitten silmiin kohoavat kyynelet. Tätä ihminen on tarkoitettu tekemään. Tätä minut on tarkoitettu tekemään.
Se tuntui niin hyvältä. Jokainen askel, jokainen sekunti. Rakastin sitä. Olin kaivannut sitä niin paljon. Ja kun tunsin, ettei polvi ollut räjähtämässä kappaleiksi, uskalsin ottaa setin uudestaan: 5 minuuttia kävelyä, 2 minuuttia juoksua.
Pyöräillessäni kotiin annoin itkun tulla. Tuntui kuin jokin olisi vihdoinkin lähtenyt purkautumaan sisältäni. Kahden ja puolen kuukauden pelko, epävarmuus ja tuska pääsivät lopulta valloilleen. Ja vihdoinkin annoin sen kaiken vain tulla. Olen yrittänyt esittää reipasta. "Ei tässä mitään hätää ole, nyt vain kävi huono tuuri, kyllä tästä noustaan." Minulla on oikeus tuntea pahaa oloa. Minulla on oikeus olla kateellinen ihmisille, jotka treenaavat puolimaratonille tai joita harmittaa, kun ei ole flunssan takia päässyt lenkille viikkoon. Viikko tuntuu nykyään niin kovin lyhyeltä ajalta. Antaisin mitä vain, jos voisin viikon päästä juosta vaikkapa puoli tuntia kivuitta.
Minulla on myös kaikki syy ja oikeus olla onnellinen niistä neljästä minuutista, jotka tänään juoksin. Toipa huominen mitä tahansa, ne neljä minuuttia olivat sen arvoiset.
Sitä paitsi: huominen on toivoa täynnä.
Ihana kirjoitus <3 Liikuttuneena kyynelöin luettuna tunteistasi, juoksustasi. Kyllä, sinulla on oikeus tuntea pahaa oloa ja oikeus olla onnellinen.
VastaaPoistaItku puhdistaa. Minä itkin eilen niin, että aurinkolasit olivat suolavettä täynnä pyörälenkilläni. Ja sen jälkeenkin.
Luotetaan huomiseen! Kauniita unia, meidän Q!
Ihana kirjoitus, toivottavasti näitä tälläisiä onnellisia juoksukokemuksia on tulossa vielä monta :)
VastaaPoistaTottakai sinulla on oikeus olla pahoillaan, ettet pääse juoksemaan. Minun mielestä on äärimmäisen epäreilua, että ihminen, joka tosissaan tahtoo juosta, ei saa sitä tehdä. Onneksi sait pahat tunteet sisältäsi pois, se ei varmasti ainakaan tee hallaa polven toipumiselle. Kaikesta huolimatta toivon sinulle nautinnollisia juoksuminuutteja ja -kilometrejä tulevaisuudessa! "Huominen on toivoa täynnä!" :)
VastaaPoistaYmmärrän sua niin! Ihan kun olisit kirjoittanut munkin tunteista silloin 6 kk juoksutauon aikana ja sen jälkeen. Toivottavasti voit jatkaa juoksuaskelin!
VastaaPoistaMyötäeläen ja hyviä juoksuaskelia toivoen - myös Iloisen terveiset.
VastaaPoistaKiitos teille kaikille ihanille naisille ihanista kommenteista! :') Polvi ei ollut tänään herätessä sen pahempi kuin aiemminkaan, joten ehkä se ei suuttunut eilisistä minijuoksuista. Tänään iisimmin! :)
VastaaPoista