Rakkaudesta

En paljonkaan kirjoittanut keväällä tapahtuneesta erosta. Olen pitänyt parisuhteeni blogistani poissa, sillä tämä on minun blogini ja tahdon kirjoittaa vain omista asioistani sotkematta siihen muita ihmisiä. On hyvin mahdollista, että joku tuttuni lukee tätä tietämättäni, enkä halua turhaan kirjoittaa ihmisistä, jotka kauttani ovat tunnistettavissa. En nimittäin ole pitänyt anonymiteetistäni kauhean tiukkaan kiinni.

Voin kuitenkin kirjoittaa omista tunteistani ja rakkaudesta. Tuosta salaperäisestä ja järjen vievästä voivasta, jota kaikki etsivät ja kaipaavat. Olen elämäni aikana hullaantunut useasti ja rakastanut kaksi kertaa. Minulla on ollut kaksi vakavaa suhdetta kahden erittäin epätodennäköisen henkilön kanssa. Ponnisteluista ja yrityksistä huolimatta nämä suhteet ovat lopulta päättyneet. Epätodennäköisyyteensä? Hyvinkin mahdollista.

---

Eropäätös ei ole koskaan helppo ja toisaalta se on kaikessa suoraviivaisuudessaan helpoin päätös koskaan. Kun ihminen on rehellinen itselleen ja kuuntelee sisintään, hän tietää mitä tehdä. Niin minäkin luultavasti tiesin pitkän aikaa, mutta jostain syystä sitä tahtoo uskoa, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Tahtoo uskoa siihen toiseen ihmiseen. Meihin. Jostain syystä parisuhteessa epäonnistuminen tuntuu musertavalta. Suhteeseen on vuodattanut niin paljon itsestään, ja kun sitten huomaa, että jokin on pielessä, on hirvittävän vaikea kohdata totuus. Miten jokin, johon on pistänyt itsensä täysillä likoon, voi mennä pieleen? Ehkä vika on minussa. Enkö ole yrittänyt tarpeeksi? Sitä huomaa ammentavansa itsestään vielä vähän lisää. Luopuu vielä yhdestä palasta itseään kunnes jäljellä ei ole enää mitään mistä antaa.

---

Kuulin Chisun kappaleen Kun valaistun ensimmäisen kerran viime kuussa sen jälkeen kun eropäätös oli tehty. Kuuntelin sanoja kyynelet ensin silmissä ja sen jälkeen poskille valuen. Tuntui kuin joku olisi täydellisesti ymmärtänyt sen ristiriitojen kurimuksen, jossa olin loputtomalta tuntuneen ajan taistellut. Miltä tuntuu, kun periaatteessa toisen ihmisen kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan sisintä jäytää tunne, että minun unelmani ei ollut tässä. Miten raastavaa se on katsoa vieressään nukkuvaa ihmistä ja ymmärtää, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan, kun rakkaus ei joskus vain riitä.

Epäonnistumisen tunteen taustalla sykkii vahvasti yksinjäämisen pelko. Mitä jos en enää löydä ketään? Mitä jos jään yksin? Eikö silloin olisi parempi vain jäädä tähän, missä olen kuitenkin osan ajasta onnellinen? Kun katsoo ympärilleen, näkee vain onnellisia pariskuntia, heidän yhteisiä vuosiaan ja kaikkia niitä vuosia, joita heillä on yhdessä. Oma tulevaisuus näyttäytyy pimeänä ja yksinäisenä. Silloin on vain pakko kysyä itseltään, haluaisinko minä olla toisen ihmisen kanssa vain siksi, ettei hän uskaltanut olla yksin.

---

Uskon rakkauteen. Voimaan joka hajottaa maailmani, mutta kokoaa minut yhteen lujimmalla liimalla mitä koskaan on ollut. Täyttää minut huumalla ja onnella, pelolla ja kaipauksella. Rakkaudessa yhdistyvät kaikki tunteet. Se voi murskata minut täysin, mutta se voi tehdä minusta onnellisemman ja eheämmän ihmisen kuin koskaan.

Kun on kyse rakkaudesta, en tahdo uskoa vähempään kuin satuihin ja niiden prinsseihin. Siihen yhteen prinssiin, jonka kanssa elän elämäni onnellisena loppuun asti.