Jätin syyskuisen juoksutapahtuman väliin. Syinä siihen olivat sekä lenssun räkäiset jälkimainingit että kyseiselle viikonlopulle osuneet turhan lämpimät kelit. Lauantaina taisi olla 23 astetta lämmintä ja juoksupäivänä sunnuntaina yli kaksikymmentä.
Ei auttanut kuin suunnata katse kuukauden päähän.
Eilen minä sitten seisoin Tampere Juoksee -juoksutapahtuman lähtöalueella todella omituisessa ja epäuskoisessa olotilassa. Ympärillä velloi muita juoksijoita, ja tuntui että kaikki olivat jotain vähintään puoliammattilaisia, ja tiedostin, että harjoitteluni oli ollut aika vähäistä eikä millään lailla optimoitua. Olin laskenut, että olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä alle 200 kilometriä. Takana olivat pari pidempää lenkkiä (17 ja 19 kilometriä), jotka valoivat uskoa, että pystyn myös 21,1 kilometrin matkaan.
Sää oli aika kauhea. Pahin sade laantui onneksi ennen juoksua, mutta jeesus, että osasi tuulla. Järvien rannoilla aallot iskivät rantakiviin, niin että niistä välillä sinkosi vettä rannan myötä kulkevien juoksijoiden päälle. Onneksi vältin moiset suihkut.
Olin etukäteen ahdistunut sääennusteista. Mietin mitä ihmettä puen päälleni, ja mitä jos kengät kastuvat heti alussa, niin että koko matka menee litimärissä tossuissa loiskutellessa ja sitten tulee kamalat hiertymät ja apua. Päädyin lopulta pukemaan ylleni vedenkestävän takin, vaikka tiesin, että siinä voi tulla hyvin kuuma. Loppujen lopuksi se oli ihan hyvä valinta, sillä se blokkasi tuulta, ja koska ilma oli riittävän kylmä, en paahtunut hengiltä takin uumeniin. Lenkkarit kastuivat jonkin verran, mutta eivät häiritsevästi. Taskussa oli varmuuden vuoksi laastareita ja kuivat vaihtosukat, mutta niitä ei onneksi tarvittu.
Olin kesän ajan juossut vauhdiltaan aika leppoisia lenkkejä noin 8:15–8:30 minuutin kilometrivahdilla, ja tuumin, että loppuaika sijoittuisi todennäköisesti jonnekin 2:50:00–2:55:00 väliin. Mutta niinhän siinä kävi, että juoksutapahtuma imaisi mukaansa, ja juoksin koko matkan kovempaa kuin olin ajatellut eli aavistuksen alle kahdeksan minuutin kilometritahtia.
Alkupuolisko meni vielä suht helposti, mutta pakko sanoa, että loppupuolikas oli raskas. Iskutuksen ja pitkien matkojen rutiinin puute painoi jaloissa, mutta jatkoin vain sitkeästi eteenpäin. Juoksureitti käväisi noin 19 kilometrin kohdalla maalialueen tuntumassa, ja se oli aika raaka hetki, kun piti vielä lähteä viimeiselle parin kilometrin kierrokselle maalista poispäin. Siinä vaiheessa olin jo todella uupunut, ja oli henkisesti todella raskasta jättää maalialue taakse. Lopulta tuli aika kääntyä takaisin, ja kun sain Laukonsillan ja sen lopussa häämöttävän maalin näkyviini, helpotus valtasi minut. Minä ihan oikeasti pystyn tähän.
Ylitin maaliviivan bruttoajassa 2:47:53, eli alle tavoiteaikani. Olin aivan lopussa, ja maalissa tuli itku puhtaasta helpotuksesta, että juoksu oli ohi, mutta samalla purkautuivat myös monen vuoden haaveet ja pettymykset ja odotus ja lopulta onnistuminen.
On aika epätodellinen olo. Olin niin pitkään luullut, että enää koskaan pysty juoksemaan kuin korkeintaan kympin matkoja. Sitten yhtäkkiä minä pystyinkin treenaamaan puolimaratonille. Toisaalta tuntui kuin universumi olisi viimeiseen saakka koetellut motivaatiotani. Ensin sairastuminen ennen syyskuun juoksutapahtumaa ja sen jääminen väliin pitkän henkisen valmistautumisen jälkeen. Jouduin keräämään keskittymiseni ja päättäväisyyteni uudestaan kasaan, kunnes sääolosuhteet juuri ennen lokakuun tapahtumaa alkoivat horjuttaa itsevarmuuttani. Olisi ollut niin helppoa jättää eilinen juoksu väliin, sillä en ollut vielä edes ilmoittanut tapahtumaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että olisi harmittanut aivan vietävästi, jos en olisi edes yrittänyt. Niinpä kasasin aamulla kimpsut ja kampsut kasaan, matkustin ratikalla keskustaan ja kävin kisakansliassa jälki-ilmoittautumassa.
Koskaan ei pidä luovuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti