Huumaavaa

Viikonloppu oli tyhmä, kun väsytti ihan sikana. Sunnuntaina heräsin niska- ja päänsärkyyn, joka talttui vasta 1200 milligrammalla ibuprofeenia. Röhnötin käytännössä koko päivän sohvalla, menin liian myöhään nukkumaan ja heräsin tänään joskus puolenpäivän paremmalla puolella. Ajattelin jo, että koko päivä meni ihan pyllylleen, mutta vielä mitä! Sain tehtyä tosi hyvin töitä ja äsken tulin lenkiltä, joka oli tänä keväänä järjestyksessään kolmas, jonka aikana tuli myös juostua.

Ja oo ja äm ja gee. Juoksin taas kahden minuutin pätkiä, ja mikä fiilis. Alkukävelyn aikana tuumailin jäisiä teitä, että mitähän tästä tulee, mutta kun otin ensimmäisen juoksuaskelen, kaikki oli täydellistä. Jaloissa oli juuri se täydellinen annos voimaa, energiaa ja rentoutta juuri siinä oikeassa suhteessa. Annoin kropalle luvan määrätä vauhdin ja itse keskityin vain nauttimaan rennonletkeästä menosta. Kaksiminuuttiset hujahtivat liian äkkiä ohi. Olisi tehnyt mieli vain juosta ja juosta. Se oli juoksua parhaimmillaan. Eihän siitä voi kuin nauttia. Antaa siipien kasvaa selkään, tuntea hymyn leviävän huulille.

Yhdessä kohdassa oli jään päällä pakkaslunta. Pala nousi kurkkuun, kun kuulin lumen narskahtavan juoksutossun alla. Ei haitannut enää, että lupaavasti alkanut kevät keskeytyi. Yhtäkkiä mieleen palasivat kaikki ne pakkasella juostut kilometrit, kun lumi narskui kenkien alla, silmälasien läpi ei nähnyt juuri mitään, ripset ja poskivillat huurtuivat.

Vaikka sitten kaksi minuuttia kerrallaan ja pari kertaa kuukaudessa, mutta en minä sille mitään voi, että rakastan juoksemista. Rakastan sitä, miten se tekee minusta rohkean, voittamattoman ja vahvan. Rakastan sitä juostessa sisältäni kumpuavaa onnea, joka on aidointa, puhtainta ja rehellisintä onnea, jota olen koskaan tuntenut.

Siihen loppukävelyn aikana poskelle vierähtävään kyyneleen kiteytyy koko elämän tarkoitus.