Pyöräilyviikonloppu

[Musiikki: Sia - Some People Have Real Problems]

Nyt on miittiviikonloppu onnellisesti takana. Olen lepäillyt tämän päivän kaikessa rauhassa, sillä pyöräilin tosiaan sekä miittiin että takaisin kotiin. Perjantaina ajoa kertyi 79,6 ja sunnuntaina 81,6 kilometriä eli yhteensä 161,2 kilsaa! Aika huisia. Pyöräilyyn meni aikaa vajaa viisi tuntia per suunta. Valmistauduin koitokseen siten, että ennen viikonloppua pidin pari vapaapäivää liikunnasta, ja torstaina harjoittelin rengasrautojen käyttöä sekä kumien irrottamista ja vaihtamista. Onneksi pyörä kesti urhoollisesti pitkät matkat, eikä minun tarvinnut ruveta säheltämään paikkaussarjan kanssa.

Perjantaina oli komea pyöräilykeli: oli puolipilvistä ja aurinko paistoi lämpimästi, mutta ei liian helteisesti. Vettä tuli ehkä pisara. Caprihousut ja 3/4-hihainen paita takasivat sen, että vajaan viiden tunnin pyöräilyn aikana ehdin saada iholleni aivan naurettavan näköiset rusketusrajat. Miittipaikalle päästyäni olin ihmeen virkeässä kunnossa eikä kroppa vaikuttanut olevan moksiskaan pitkästä pyöräilysessiosta.

Miitissä oli ihan mukavaa. Tyyppejä, saunomista, ruokaa, juomaa, pelejä. Heitin talviturkinkin. Laskin, että join viikonlopun aikana sinänsä maltilliset viisi litraa lonkeroa, joten vältin krapulat eikä startti kotimatkalle sunnuntaina puolenpäivän aikaan tuntunut pahalta. Tosin alkumatkasta syke tuntui nousevan herkästi, mutta kun kroppa pyörähti käyntiin, olokin tasaantui normaaliksi.

Tiet olivat muuten koko matkalta asfalttia, mutta miittipaikalle johtava viiden kilometrin pätkä oli osoittain aika järkyssä kunnossa olevaa hiekkatietä. Siellä oli joku tieremontti, ja tielle oli päätetty rykäistä ihan kunnon satsit isoa kivilouhosta. Perjantaina vähän syletti, kun ensin ajattelin, että "Jes, enää viisi kilometriä!" ja sitten tie muuttui pyöräilykelvottomaksi. Tai kai siinä louhikossa olisi pyörällä jotenkuten päässyt, mutta en viitsinyt ottaa riskiä, kun tarakalle oli lastattu aika satsi tavaraa ja sillä kokoonpanolla olisi pitänyt sunnuntaina vielä kotiinkin päästä.

Kun tahto on kiveäkin lujemmasta aineesta valettu

Eipä siinä. Muutama ärrinmurrinsana ja taluttaen eteenpäin. Nappasin sunnuntaina tieltä mukaani muistoksi kiven. Kellosta muuten näkee hyvin, että aikaa tuohon viiden kilometrin pätkään sai uppoamaan ihan kiitettävästi.

Vinkki: tuonne ei kannata eksyä pyörällä

Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajalle asti pyöräily sujui hyvin. Sää oli viileämpi kuin perjantaina, mutta se ei haitannut. Vaasantielläkään ei käynyt niin kova kuhina kuin perjantaina, jolloin ilmeisesti osuin sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. On aika karmiva fiilis ajaa pyörällä tien reunassa, kun ohi pyyhältää metrin päästä rekkoja 80 kilometrin tuntivauhdilla, huh huh. Joka tapauksessa kun kotiin oli matkaa noin 30 kilometriä, päätti alkaa sataa, ja loppumatka taittuikin sitten vetisissä tunnelmissa.

Hämeenkyrössä oli silta, joki ja kelpo keli

Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajalla pysähdyin grillille, joka oli suljettu mutta jonka terassin suojissa pidin pienen evästauon ja mietin sadetta. Kun alkoi vaikuttaa siltä, että sade ei ollut hetkeen loppumassa, kaivoin repusta sadeviitan ja tungin repun muovipussiin.

Tukaani ja liioiteltu määrä viikonloppukamoja

Kuvassa on vesisade, ei likainen ikkuna

Sadeviitta oli vähän höhlä, sillä se nousi takaa ilmavirran mukana ja lepatti ajaessa jossain niskani kohdalla. Näytin varmaan ihan urpolta, mutta ei se mitään. Pääasia, että yläkroppa pysyi suurin piirtein kuivana. Sade ei oikeastaan haitannut ennen kuin pääsin Tampereelle ja Särkänniemen kohdalle, jolloin taivaalta alkoi sinkoilla valtavia pisaroita ja paljon. Kotiin oli vielä reilu kymmenen kilometriä, ja ne tuli kieltämättä poljettua kohtuullisen ketutuksen vallassa, mutta luonne ei antanut enää siinä vaiheessa periksi luovuttaa ja joko soittaa miesystävä autolla hakemaan tai nousta paikallisbussiin.

Jokunen kilometri ennen kotia sade sitten lakkasi ja huristelin kotiin voittajafiiliksellä. Ihan huippua, että pystyn nykyään tekemään jotain tällaista. Kuka tahansa pystyy. Sehän siinä on kaikkein parasta: jokaisessa meissä on mielettömiä voimavaroja. Ne pitää vain opetella ottamaan käyttöön. Kurkottaa tuntemattomaan ja huomata yltävänsä sitäkin pidemmälle.