Voittajan hymy

[Musiikki: Vanessa Carlton - Rabbits On The Run]

Yksi syy, miksi punnerran, on tietysti se, että sillä saa messevät muskelit ja komean yläkropan. Mutta on minulla toinenkin syy. Joka kerta kun etenen punnerrusohjelmassa uudelle viikolle, olen kauhuissani. Katselen harjoituspäivien sarjoja epäuskoisena, ja mielessäni killuu päällimäisenä ajatus: Ei jumalauta, minä en pysty tähän. Jostain syystä löydän kuitenkin itseni aina lattialta punnertamasta, ja joka ikinen kerta opin yhden tärkeän asian. Olen vahvempi kuin uskonkaan.

Tänään siirryin ohjelmassa viikolle kuusi, jonka ensimmäisen päivän harjoitus on seuraava: 45 - 55 - 35 - 30 - väh. 55. Anteeksi kuinka? Onko tässä joku typo?

Eka sarja meni yllättävän kevyesti, samoin toinen. Uskomatonta, mutta totta. Kaksi seuraavaa menivät jo pelkästään sen voimalla, että niissä punnerrusten määrä tuntui suorastaan naurettavan vähäiseltä kahteen ensimmäiseen sarjaan verrattuna. Viimeisen sarjan sitten punnertaa vaikka väkisin, koska sehän on viimeinen sarja, ja sitten painajainen on ohi. Ylitin itseni ja tein vaaditun määrän päälle vielä viisi punnerrusta lisää.

On vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka seuraa punnertamisen jälkeen. Kun on koetellut rajojaan ja kulkenut kauemmas rajan yli kuin olisi koskaan voinut uskoa. Sitten kun saa kammettua itsensä ylös lattialta naama punaisena ja hikeä valuen, voi mennä peilin eteen, pullistella vähän ja nähdä voittajan hymyn.

Sitä tunnetta ei voita mikään.