Liekki

...mutta ehkä vielä jonain päivänä.

En olisi uskonut sen päivän koittavan näin pian! Edellisessä postauksessa manailin tempausta, ja miten kaukaiselta täyden kymppiminuuttisen tempaaminen 16-kiloisella möllykällä tuntuu.

Viime perjantaina tempaisin kahdeksan minuuttia ja 122 toistoa. Oli suhteellisen helppoa, voimiakin jäi.

Tänään olisi ollut tarjolla samainen kahdeksan minuutin rykäys, mutta kysyin valmentajalta, saako yrittää tehdä kymmenen minuuttia. Ei pistänyt vastaan. Vähän jänskätti, kun kymmenen minuuttia on pitkä aika, mutta olihan se kasiminuuttinen jo niin nähty, että pakko oli saada kokeilla.

Ja onnistuin! Vasemmalla tein 67 toistoa ja oikealla 70. Aloitin siis vasurilla ja vedin sen niin loppuun, että viimeisten toistojen aikana pelotti, pettääkö ote ja lentääkö kuula kädestä, mutta ei lentänyt. Pikkaisen ennen puoliväliä vaihdoin oikeaan käteen ja posotin menemään sillä loppuajan. Siihen jäi vielä vähän paukkuja, mikä lupaa hyvää ja kovempaa tahtia ensi kerralla.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen. SM-kisojen jälkeen olemme harjoitelleet pieniä tekniikkamuutoksia kuulan ala-asennossa, ja tulos on tässä. Yhtäkkiä pystyn tekemään täyden ajan ja reilusti enemmän toistoja. Voiman lisääntymisestä ei näin lyhyessä ajassa ole kyse, vaan kyse on puhtaasti paremmasta ja otevoimaa säästävästä tekniikasta. Jos olisin pystynyt SM-kisoissa tämänpäiväiseen tempaustulokseen, olisin voittanut biathlonissa oman painoluokkani pronssia.

Olen varonut kasvattamasta kunnianhimoani liikaa kahvakuulaurheilussa. Pelkään liikaa pettymistä, ja toisaalta minun on kauhean vaikeaa nähdä itseni ihan oikeana urheilijana. Kuulutan kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että kunhan tässä vain höntsäilen ja että näkisittepä niiden muiden tulokset. Mutta mitä jos minä voisin olla yksi niistä muista? Huipulle on matkaa, ja 137 toistoa on kaukana parhaimmiston tuloksista. Minusta tuskin tulee koskaan Suomen parasta nostajaa, mutta ehkä voisin olla yksi niistä hyvistä, keskitasoa selvästi paremmista.

Kun juoksin, juoksin aina omaa tahtiani. Ei minua haitannut olla puolimaratonilla viimeisten joukossa, sillä pelkkä puolimaratonin juoksu oli jotain niin huikeaa, että oli aivan yhdentekevää, jos joku juoksi matkan tunnin tai puoli tuntia minua nopeammin. Kahvakuulaurheilu on kuitenkin vaivihkaa herättänyt minussa liekin, että ehkä minun ei tarvitsekaan tyytyä pitämään peräpään sijoja. Ehkä minä voisin olla kerrankin se, joka taistelee kärkisijoista. Kahvakuulaurheilussa kehoni voima ja rakenne pääsee oikeuksiinsa. Kerrankaan en ole liian iso tai liian lihava tai liian kömpelö. Se tuntuu hyvältä.

Nokka kohti seuraavia SM-kisoja. Ja mitalia.