[Musiikki: Spice Girls - Spice]
Enää ei auta kuin Spice Girls, oikeasti.
Tekisi mieli ottaa aikalisä koko elämässä. Se ihmissuhde, jonka pitäisi olla elämän tärkein, kusee ja pahasti, ja tuntuu että järki lähtee. Onko liikaa vaadittu, että löytäisi ihmisen, jonka kanssa kommunikaatio pelaa? Silloin kun olisi kaikkein tärkeintä kohdata kasvoista kasvoihin, toinen sulkeutuu kuin simpukka ja pakenee. Puhua voi korkeintaan puhelimessa tai sähköpostin välityksillä, ja voi jeesus, että minulta menee hermot.
(Taustana kerrottakoon, että kuulun siihen nöyryytettyyn ihmisryhmään, joka on jätetty aikoinaan puhelimen välityksellä. Se oli eri huippua. Siksi en oikein perusta näitä vaihtoehtoisia kommunikaatiovälineitä.)
Päätin sitten aikuismaisesti, että minä en ota enää kertaakaan tässä ihmissuhteessa sitä ensimmäistä askelta ennen kuin toinen tekee sen vaihteeksi. En ihan oikeasti taas jaksa vain ymmärtää ja painaa villaisella ja uskoa, että juu tällä kertaa kaikki on toisin.
Liikaa sanoja ja lupauksia, liian vähän tekoja. Ja toisaalta taas liikaa tekoja, jotka pahoittavat mielen. Liikaa negatiivisuutta ja töykeää käytöstä. Selän kääntämistä silloin kun tarvitsisin eniten tukea.
Pitäisi osata lähteä ennen kuin uuvun ihan täysin. Minulla on tapana hymyillä ja katsoa positiivisesti eteenpäin, uskoa viimeiseen asti ihmisistä hyvää. Esittää viimeiseen asti, että kaikki on ihan ok. Kunnes kaikki romahtaa sitten kerralla ja totean hyperventiloivani peiton alla rikki revittynä ihmismyttynä.
Miten jaksaa jälleen yksi pysäyttävä hetki, kun on pakko kohdata se tosiasia, että rakkaus ei välttämättä aina riitä.
