Sininen olo

[Musiikki: Jessie Ware - Devotion]

Hesus, että osaa taas väsyttää. Viikon verran on tuntunut, etteivät mitkään yöunet meinaa riittää. Viime yönä nukkua posotin 11 tuntia. Haluan uskoa ja uskon, että jokakeväiset siitepölysessiot aiheuttavat tämän väsymyksen. Pelkkä ajatus, että viime syksyn pohjaton kaivo olisi taas vetämässä minut syvyyksiinsä, on liian karmiva.

Olo on väsymystä lukuun ottamatta fyysisesti ihan hyvä. Sydämessä ei ole mitään outoja viboja, ja tarmoa ja voimaa on sitten kun lopulta uni suostuu hellittämään otteensa. Verenpaine on aavistuksen koholla: äsken mittasin, ja se oli 136/89. Mutta minulle tuo on aika normaali lukema. Toki pyrin sinne 130/80 tuntumaan, mutta sukurasite on ja pysyy. Kaikkeen ei elämäntavoillakaan pysty vaikuttamaan.

Yleisvire on ollut vähän alakuloinen, ja pari päivää on itkettänyt vähän kaikki. Katsoin äsken nauhalta eilisen Suurimman pudottajan, ja pakko oli vähän porata. Tosin se nyt ei ole mikään yllätys, sillä ainahan minä vollotan kyseistä ohjelmaa katsoessa, oli sitten minkä maan tahansa kisa kyseessä. Eilen törmäsin Facebookissa johonkin juttuun naisesta, joka omistaa pieniä hevosia ja käy niiden kanssa ilahduttamassa vanhoja ihmisiä vanhainkodissa. Voi elämä, mikä itku siitäkin pääsi! Minulla ei ole mitään hajua, toimiiko tämä linkki, mutta kokeilkaa, jos kiinnostaa.

No, pitää alkaa valmistautua kahvakuulatunnille. Jospa sitä vaihteeksi vuodattaisi vähän hikeä. Verestä ei niin väliksi, mutta katsotaan nyt. Alkuvuodesta käytin kuulatunneilla paljon hanskoja, kun tuntui, että kämmenet olivat jatkuvasti auki. Nyt yritän vieroittaa itseni hanskoista, ja aina vähän jännittää, milloin se nahka on taas rullalla.