Painosta

[Musiikki: The Killers - Battle Born]

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa painosta. Omastani siis. Syy hiljaiseloon on ollut se, että oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Painoin vuoden alussa 82,2 kiloa ja eilen 82,1 kiloa. Painoindeksi on näin ollen 26,2.

Tuntuu, että olen nyt oppinut pitämään painon paikallaan. Viime vuonnahan lihoin 4 kiloa, kun polvi kipeytyi ja aiempi painonhallintaresepti meni sen myötä mappi Ö:hön. Kun juoksin paljon, syömisten kanssa sai vähän sikailla, eikä se näkynyt vaa'alla. Nyt näkyy, mutta olen oppinut reagoimaan siihen herkemmin. Eli käytännössä tekemään korjausliikkeen heti enkä vasta parin viikon päästä.

Tavoite on edelleen pudottaa paino sinne 78 kilon tuntumaan, mutta etenen nyt hitaasti ja kuulostellen. Ei ole tarkoitus vetää kuukauden vettä ja näkkäriä -dieettiä, vaan pikkuhiljaa säätää ruokavaliota niin että lopulta olen neljä kiloa keveämpi. En nyt sitten tiedä, onko tällainen "katellaan nyt mitä tästä tulee" -meininki ihan toimivin tapa laihduttaa, mutta toisaalta en jotenkin edes miellä itseäni tällä hetkellä laihduttajaksi. (Ehkä se on se syy, että kökin tässä yhdessä ja samassa painossa?) Kehoni on vahva ja toimii. Pystyn tekemään sillä asioita, joihin en ennen uskonut pystyväni. Turhamaisuuskaan ei toimi motivoijana enää entiseen malliin.

Lainaan aiempaa ANTM-voittajaa Whitney Thompsonia:

"When I wear a size 14, it doesn't matter,

'cause I look good in a size 14."

No, neljä lisäkiloa näkyvät eniten vyötäröllä, ja tokihan sitä seutua olisi kiva saada taas linjakkaammaksi. Mutta riittääkö se motivaatioksi? Saas nähdä.

Motivaatio olla lihomatta on kuitenkin kova. Muistan, mitä olin vielä syksyllä 2009, ja kun katson itseäni nyt, en näe paluuta entiseen. Se ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto.

Ostin muuten eilen tuubitopin. Viime kesänä opettelin liikkumaan sortseissa ja hihattomassa puserossa julkisesti (siis muutenkin kuin lenkillä, sillä lenkillä kaikki itsekritiikki ulkonäöstäni karisi jo aikoja sitten, kun aloin koikkelehtia ympäriinsä tulipunaisena juoksutrikoissa). Tosin viime kesänä oli aika kylmä, eikä tuollainen varustus päällä tarennut juuri kulkea. Mutta asiaan. Ostin siis tuubitopin. En ole varma uskallanko käyttää sitä muualla kuin pimeässä vaatekomerossa, mutta koska olen ylpeä yläkropastani ja siitä mitä punnertaminen ja kahvakuulailu on sille tehnyt, ostin topin kunnianosoituksena itselleni. Koska minulla ei ole mitään hävettävää. Allit kutistuvat milli milliltä sitä mukaa kun haba kasvaa. Kainalonseudun venymäarvet ja -uurteet ovat ja pysyvät, mutta ne muistuttavat minua siitä, mistä olen lähtenyt ja minne asti olen tullut ja minne kaikkialle olen vielä menossa.

Lämpimiä tuubitoppikelejä siis odotellessa.