Löysin netistä kiinnostavan artikkelin juoksusta ja peruskestävyydestä, jossa mainittiin LIIT-harjoittelu (Low Intensity Interval Training). Poimin artikkelista vinkin harjoitella peruskestävyyttä, niin että kun juostessa syke saavuttaa 70 % maksimisykkeestä, vaihdetaan kävelyyn kunnes päästään 60 % sykkeeseen, jolloin siirrytään taas juoksuun.
Perinteisen laskukaavan mukaan maksimisyke on 220 vähennettynä omalla iällä. Minun kohdallani maksimisyke olisi tällä periaatteella 185. Se pitänee suurin piirtein paikkansa, koska Les Mills Sprintissä olen päässyt parhaimmillani sykelukemaan 186 ja olen silloin ollut aivan äärirajoilla. Laskin siis LIIT-treeniä varten tarvittavat sykkeet luvun 185 perusteella ja sain alarajaksi 111 ja ylärajaksi 130. Tuumailin, että siinä ei kyllä kovin kauan tarvitse jolkotella, kun yläraja paukkuu rikki, mikä osoittautui lenkillä totiseksi todeksi. Tein 8,3 kilometrin lenkin, josta kävelin varmaan 95 prosenttia.
Silloin kun juoksin paljon, en todellakaan seurannut sykkeitä. Kunhan vaan juoksin niin kuin hyvältä tuntui. Nyt kun kuntosalilla käynti on niin sanottu päälajini, päätin että voisin tehdä tämän juoksuhommankin toisin. Sen sijaan, että juoksisin vähäiset lenkkini anaerobisella tasolla maitohapot kintuissa mellastaen, voisin oikeasti lähteä rakentamaan sitä kuuluisaa peruskuntoa oikein ja rauhallisesti. Tavoitteeni on tästä lähtien tehdä kerran viikossa saman tapainen LIIT-lenkki kuin tänään ja seurata, josko pikkuhiljaa pystyisin tekemään lenkin lyhyemmässä ajassa eli toisin sanoen pidentämään juoksuosuuksia. Tänään lenkkiin kului aikaa 1:21:30 eli melko lailla sama kuin jos olisin kävellyt lenkin rivakasti. Ongelmani on se, että olen aikamoinen löntystelijä ja minun on vaikea kävellä nopeasti. Keskimääräinen kävelyvauhtini on noin 5,5 kilometriä tunnissa, jos saan kävellä omaan tahtiini. Nopea kävely tuntuu epämiellyttävältä ja työläältä, ja siksi juoksen mieluummin, jos on tarve edetä nopeammin. Juoksussa sykkeet kuitekin kohoavat nopeasti yli 150:n. Näin ollen tämä LIIT-harjoittelu voisi sopia minulle, koska lenkki ei ole pelkkää tylsää kävelyä, mutta en kuitenkaan tule juosseeksi liian kovilla sykkeillä.
---
Aloin viime marraskuussa taas vaihteeksi laihduttaa, kun paino killui satasen tuntumassa. Liikun vähintäänkin riittävästi, mutta rakastan makeita herkkuja, minkä vuoksi vajaan kymmenen vuoden aikana paino on kivunnut parisenkymmentä kiloa ylöspäin. Olen aina ollut taipuvainen ylipainoon, ja koulussa olin Se Luokan Lihava Tyttö. Vuonna 2011 onnistuin pudottamaan painon painoindeksin mukaiseen normaalipainoon, mutta sittemmin paino näköjään kertyi vaivihkaa takaisin. Vuosiin on mahtunut paljon, enkä sen kummemmin jaksa pohtia, mikä tarkalleen ottaen on ollut syy lihomiseen. Nyt ollaan tässä ja sillä hyvä. Se, mihin voin vaikuttaa, on se miten jatkan tästä eteenpäin.
Nyt painan 95,9 kiloa, eli marraskuun lukemista olen tullut nelisen kiloa alaspäin. Mittaan painon kerran viikossa ja kirjaan lukeman ylös. Paino ei ole pudonnut tasaisesti vaan välillä on ollut nousuja ja välillä on junnattu paikoillaan, mutta trendi on alaspäin ja se on pääasia. Olen yrittänyt pitää mielessä, etten lihonut päivässä vaan usean vuoden aikana: jos 20 kilogrammaan jaetaan kahdeksalle vuodelle, tekee se 2,5 kilogrammaa vuodessa eli ei kauheasti, mutta pitkällä tähtäimellä se on ongelma. Tavoitteeni on ollut kääntää kurssi päinvastaiseen suuntaan ja alkaa pikkuhiljaa hivuttaa painoa alaspäin. Tämä tuntuu sopivan minulle. En halua ryhtyä mihinkään pikadieetille tai kytätä jokaista suupalaani. Haluan elää ja syödä niin kuin voisin ajatella eläväni ja syöväni seuraavat 50 vuotta. Käytännössä olen vähentänyt herkkujen syöntiä. Jossain vaiheessa olin alkanut syödä jäätelöä, suklaata ja keksejä päivittäin, mutta nyt olen vetänyt rajan, että kuukaudessa täytyy kertyä 20 herkutonta päivää. Kirjaan niitä ylös, ja kikka on toiminut. Päivittäinen herkuttelu on loppunut.
Painon putoaminen on hidasta, ja toki se turhauttaa välillä, kun lukee muiden huikeita menestystarinoita, miten on pudotettu 40 kilogrammaa vuodessa ja niin edelleen. Yritän kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että minulla on PCOS, joka todistetusti sotkee rasva-aineenvaihduntaa ja lisää kehon insuliiniresistenssiä vaikeuttaen laihduttamista ja altistaen painon nousulle. Jokainen pudotettu sata grammaa on kuitenkin kotiin päin ja kohentaa terveyttäni, vaikka sen pudottamiseen menisi minulla kauemmin kuin keskivertotyypillä. Toiseksi harrastan kuntosalilla käyntiä ja tavoitteeni on lisätä lihasmassaa eikä näivettää sitä. On siis oikeastaan sitä parempi mitä hitaammin painoa pudotan.
Uskon olevani oikealla tiellä, ja siitä tulee hyvä mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti