Koppi

[Musiikki: Emeli Sandé - Our Version of Events]

Hyviä uutisia painorintamalta. Vaaka suosi tänään kivalla 79,4 kilon (BMI 25,3) lukemalla. Nyt jos yrittäisin olla ryssimättä tämänkertaisen oikeaan suuntaan tapahtuvan muutoksen. Kilo olisi enää siihen maagiseen 78,4 kilon lukemaan, joka oikeuttaa painoindeksiin 25,0.

Välillä tuntuu, että tähän numeroiden pyörittelyyn kuolee tai vähintäänkin sekoaa. Tuntuu, että teenkö liian ison numeron (hah) jostain kilosta... Mutta toisaalta jos en tekisi vaan katsoisin jokaista kiloa läpi sormien, olisin kohta hyvää vauhtia matkalla takaisin merkittävään ylipainoon. Sitä voi ajatella, että hei minähän liikun tosi paljon ja syönkin kai suhteellisen järkevästi, että ei sitä niin vain yhtäkkiä liho. Vaikka tiesin, että tavoitepainossa pysyminen ei välttämättä ole itsestäänselvyys, jotenkin ajattelin, että homma hoituu kyllä itsestään. Taustalla oli kuitenkin puolisentoista vuotta laihduttamista ja pudotetut 18 kiloa, eli samassa painossa pysymisen ei luulisi olevan ainakaan laihtumista vaikeampaa.

Silloin sitä ei ymmärtänyt, että laihduttaminen ja painon pitäminen paikoillaan ovat kaksi täysin eri asiaa. Laihduttaessa motivaatio ja päämäärä olivat niin vahvoja elementtejä, että en nähnyt muuta kuin tavoitteeni. Maaliin pääsy oli suorastaan hurmoksellinen tila. Kuherruskuukauden jälkeen sitä kuitenkin yhtäkkiä tajusi seisovansa tyhjän päällä. Mitä nyt? Yhtäkkiä tilanne oli varsin epämääräinen: pidä painosi samassa koko loppuelämän ajan. Jaahas.

Kesti pitkään tajuta, että tavoitepainoon pääsyn jälkeen asettamani loppuelämän tavoite oli mahdoton. Ei kenenkään paino voi pysyä tismalleen samana koko loppuelämää.

Tämän kevään suurin ja tärkein opetus on ollut sisäistää, että elämässäni tulee olemaan kausia, jolloin painoni kohoaa. Elämä ei ole tyhjiö, jossa voimavarat pystyy suuntaamaan koko ajan samoihin asioihin. Toisinaan elämäntilanteet suosivat painonhallintaa, toisinaan ne tekevät siitä mahdotonta.

Polviongelmat asettivat tielleni ensimmäisen suuren haasteen. Mitä tehdä, kun painonhallintani keskeisin avain eli juoksu oli poissa pelissä. Piti opetella uusi tapa. Ja jokainen painonsa kanssa taisteleva tietää, että muutos vie aikaa. En ole kolmeen kuukauteen päässyt käytännössä lainkaan juoksemaan. Ensin se tuntui kuolemantuomiolta. Itkin, kun päässäni pyörivät kauhukuvat siitä, että lihon takaisin syksyn 2009 mittoihin.

Muistan viime syyskuun puolimaratonilta, miten olin aivan loppu 19 kilometrin kohdalla. Otin viimeisellä tankkauspisteellä pari kävelyaskelta, jotta sain kitattua vedet kurkusta alas rinnuksille roiskimisen sijasta. Muistan, miten hirvittävän vaikeaa oli siirtyä takaisin juoksuun. Mutta minä siirryin. Silloin mietin, että minä en todellakaan ole tullut tänne juoksemaan 19 kilometriä vain jotta luovuttaisin 2 kilometriä ennen maalia.

Minä opin. Minä löydän uuden tien. Ehkä se ei ole niin helppo ja miellyttävä kuin aiempi, mutta minä en ole tullut tänne asti vain luovuttaakseni. Tiedän, että kun selviän tästä, olen taas askelta lähempänä loppuelämää, jossa voin olla tyytyväinen itseeni ja jossa en pelkää ottaa vastaan elämän sinkoamia kierresyöttöjä.