[Musiikki: Lana Del Rey - Born To Die]
Kun lukee toisten puolimaratonjuttuja blogeissa ja Facebookissa, niin pahalta se tuntuu. Enkä nyt halua, että kukaan käsittää väärin: olen totta kai iloinen ja onnellinen kaikkien juoksijoiden puolesta, eivätkä toisten juoksemat kilometrit ja onnistumiset ole minulta mitenkään pois.
Silti se kirpaisee. Sitä on vaikea kuvailla, miltä tuntuu kun oma kroppa on yksinkertaisesti yhdestä kohdasta sen verran rikki, että ei sillä juosta unelmiin. Nyt se jotenkin korostuu, kun juoksukausi on parhaimmillaan.
No, ei auta itku markkinoilla vaikka kuinka itkettää. Lähden kohta köpöttelemään omaa lenkkiäni. Olisi vain niin ihanaa juosta muiden joukossa. Mutta jotkut matkat on kaiketi taitettava yksin vailla tietoa, minne reitti vie. Kohti onnistumisia vai unelmien pirstaloitumista.
Voi Quantina :( Kirpaiseehan se ja ottaa päähän.
VastaaPoistaKoita silti iloita omasta lenkistäsi, ajattele mukavia ja silleen :)
Sinun jos kenen tiedän ymmärtävän. <3
PoistaKävin lenkillä, ja on jo hieman parempi mielikin. :)
Hyvä juttu :D Köpötellään myö omia vauhtejamme ja etsitään hurjaa intohimoa ;)
PoistaNäin teemme! :)
PoistaKovin pahalta tuntuu edelleenkin puolestasi, ja epäreilulta. Minä ainakin pidän yhtä lailla peukkuja sinun polvesi kuntoutumiselle kuin muiden HCR-juoksuille.
VastaaPoistaOlen yrittänyt muistaa olla kiitollinen jokaisesta juoksulenkistä, jonka voin juosta, vaikkei aina huvittaisikaan lähteä. Monet viimeaikaiset tapahtumat ovat nostaneet esille sen tosiasian, että tulevaisuudesta kun ei voi tietää edes viiden minuutin päähän. Pitää muistaa nauttia nykyhetkestä! (Tämä saarna oli tarkoitettu minulle itselleni, ei sinulle.)
Joka tapauksessa nautinnollisia kilometrejä!
Polvi tuntuu olevan jokseenkin vähäjärkinen, kun se ei toivotuksista huolimatta ota toipuakseen. :)
PoistaHyvä saarna sinulla oli! Ottakaamme siitä kaikki opiksi. :)
Polviharmistusten keskellä yritän aina miettiä, miten onnekas loppujen lopuksi olenkaan. Ja pystyn sentään etenemään jalkojeni varassa! Ja juoksemaankin hieman. Kaikille se ei ole itsestäänselvyys. Mutta henkilökohtainen ja yksilöllinen murhe on aina se lähin ja voimakkain, vaikka muu maailma ympärillä olisi kuinka hädissään. Suodaan siis välillä itsellemme oikeus murheeseen, mutta muistetaan kuitenkin olla iloisia siitä mitä meillä on.
Saarnaaminen näköjään tarttuu... ;D
Tuttu tunne..itellä selkä sen verran rikki tällä hetkellä ettei voi treenata ja kesän kisakausi taitaa jäädä haaveeksi vain tältä vuodelta.. Että myötätunnot sinne ja tsemiä kevääseen!
VastaaPoistaVoihan nenä. :( Selkäongelmat ovat kyllä suoraan syvältä, sillä ne vaikuttavat niin vahvasti kaikkeen olemiseen ja tekemiseen. Toivottavasti selkäsi toipuu pian!
PoistaKiitos tsempistä, sitä samaa sinne. :)
Ymmärrän kirpaisun. Hali! <3
VastaaPoistaKerrattain lohduttauduin ajatuksesta: "Älä vastoinkäymisistä luovu vaan rohkeammin mene minne kohtalo sallii."
Kiitos! <3
PoistaJatkan kohtalon (polven) viitoittamaa tietä. Toivottavasti sen suunnistusvaisto on edes keskiluokkaa, ettei löydetä itseämme mistä lie ryteiköstä... :]
Tähän haluaisin sanoa jotain ihanaa, mutta yhdyn vain muiden kommentteihin. <3
VastaaPoistaKiitos! <3
PoistaJuoksuahdistus on nyt vaihtunut joogaintoiluun eli suunta on parempaan. :)