Blogimiitti

[Musiikki: Lamb - Between Darkness and Wonder]

Eilen koitti päivä, jota olin ainakin itse ihan innoissani odottanut, sillä Tampereelle kokoontui pieni mutta sitäkin sisukkaampi joukkio bloggareita: minä, Aku, Brego, Iive sekä Niina. Aku ja Brego olivat jännän äärellä, sillä he juoksivat Varalan puolimaratonilla, ja pakko hehkuttaa, että he molemmat juoksivat ihan huiput juoksut. Varsinkin Bregon juoksua oli ihana olla todistamassa, sillä tämä oli hänelle ensimmäinen (muttei taatusti viimeinen!) puolimaraton. Täällä blogimaailmassa on ollut mieletöntä seurata, miten meistä jokainen löytää sen oman suuruutensa ja voimansa ja kukin omalla tavallaan ylittää itsensä ja on voittaja.

Akun ja Bregon juostessa me muut kiertelimme Pyynikkiä. Löysimme (tai no Iive löysi) pari geokätköä ja kapusimme pöyristyttävät rappuset Pyynikin näkötornille. Sieltä sitten suuntasimme juoksureitin viimeisen kilometrin varrelle kannustamaan juoksijoita. Varalan reitillä viimeinen kilometri sattuu olemaan törkeää ylämäkeä, ja nostin olematonta hattuani jokaiselle, joka viimeisillä voimillaan jaksoi vielä laittaa tossua toisen eteen ja taistella itsensä mäen päällä häämöttävään maaliin. Muistan itse viime vuodelta, miten pahaa se nousu osaa tehdä.

Juoksijoiden joukko oli ihanan kirjava. Mukana oli huippukunnossa olevia juoksijoita, jotka jo 41 kilometriä juostuaan näyttivät pinkovan lopun nousua kuin ei olisi missään tuntunut. Mutta joukossa oli myös aivan tavallisia ja kaiken kokoisia ja ikäisiä pulliaisia, jotka osoittivat kaikille, että mikään ei ole mahdotonta. Juoksu ei ole vain huippukuntoisten ja hoikkien laji, vaan ihan jokaisen, joka siitä saa iloa. Kenenkään muun voittaminen ei tunnu niin hyvältä kuin itsensä.

Minulle juoksijoiden katsominen oli omalla tavallaan katkeransuloista. Oli huikeaa nähdä niitä itsensä ylittäjiä. Mutta samalla silmissä poltteli, kun mietin, miten kovasti olisin itse tahtonut olla juoksemassa. Tuntea sen voiman ja fiiliksen, kun tuntuu, ettei jaksa, mutta jaksaa kumminkin. Ehkä vielä jonain päivänä.

Juoksun jälkeen suuntasimme vielä syömään keskustaan New Yorkiin, missä olikin pääruoan jälkeen tarjolla jälkkäriä meikäläisen makuun. Vai miltä suklaakastikkeessa uiva suklaakakku kuulostaa? Ja jos sen suklaakakun päälle oli vielä asetettu jätskipallo? Naaaam.

Päivä oli hieno ja iltapäivällä aurinkokin alkoi paistaa. Kiitos ihanat Aku, Brego, Iive ja Niina seurasta ja toivottavasti nähdään taas pian!