Tukaani

Ajattelin kertoa tänään uskollisesta polkupyörästäni. Se on malliltaan Tunturi Tucano eli lempinimeltään Tukaani, ja se ostettiin minulle muistaakseni vitos- ja kutosluokan vaihteessa eli toisin sanoen vuonna 1997. Ikää pyörällä on siis jo messevät 15 vuotta. Ennen tätä kevättä ajelin sillä lähinnä paikasta toiseen, sillä pyörälenkkeily oli ehkä ankeinta mitä tiesin.

Polven äksyilyn takia minun oli kuitenkin pakko opetella tai ainakin yrittää opetella tykkäämään pyöräilystä. Huhtikuu oli vähän nahkea. Paikat kipeytyivät, ja sää oli ärsyttävä: tiedän, että monet pyöräilevät jopa talvipakkasilla, mutta 0-5 asteen kevätsäässä oli minulle ihan tarpeeksi kestämistä. Kokeilin vaikka mitä sukka-kenkä-yhdistelmiä, mutta vähänkin pidemmän lenkin jälkeen varpaat olivat jäässä ja hyvä kun eivät pudonneet irti.

No, nyt toukokuussa pyöräily on ollut kivempaa. Olen alkanut tulla sinuiksi Tukaanin kanssa. Eihän se ehkä kaikkein hienoin pyörä ole. Aikoinaan 21-vaihteinen pyörä on tällä hetkellä käytännössä 7-vaihteinen, sillä pyörän vaihteet ovat hyvää vauhtia matkalla kohti tuonpuoleista, eikä esimerkiksi kolmannelle eli isoimmalle eturattaalle vaihto oikein tahdo onnistua. Miesystävä väänteli eilen jotain ruuveja, ja ensimmäisen kerran koko keväänä pääsin käyttämään kolmosratasta. Nopeutta tuli jonkin verran lisää, mutta toisaalta polvi taas ei hirveästi arvostanut raskaampia vaihteita, joten tänään taas poljin ihan suosiolla keskirattaalla. Pienin eturatas on sen takia pois pelistä, koska en uskalla vaihtaa sille, jos vaihtaja ei jostain syystä suostuisi nostamaan ketjuja takaisin toiselle rattaalle. Ykkösrattaalla kitkutellessa voisi olla jo huumorintaju koetuksella.

Rampa kuski ja rampa pyörä, mikäs sen parempi yhtälö! No juu. Tukaanissa on myös painava teräsrunko, joten se ei ole kaikkein nopein peli jo senkään puolesta. Välillä vähän tympäisee, kun itsestä tuntuu, että nyt on muuten hyvä vauhti, kun pyörän on saanut kiihdytettyä sen maksiminopeuteen, ja sitten joku pyyhkäisee ohi gramman painoisella maantiekiiturilla. Yksi polkaisu ja maantiehirmu on sadan metrin päässä. Ei siinä oikein voi muuta kuin pohtia, että mistäs tuollaisen pyörän sais. Ja reisilihakset.

Niin, ja onhan Tukaani 26 tuuman renkaineen ja lyhyine runkoineen minun 177-senttiselle kropalleni armottoman liian pieni. Mutta hemmetti soikoon, kyllä sillä eteenpäin on päässyt. Sain siihen viime viikolla nousukahvat, jotka ovat auttaneet oikean käden puutumisongelmiin ja kaiken kaikkiaan antaneet yläkropalle paremman ajoasennon.

Pieni urhea polkupyörä

Miesystävä on tosin ottanut projektikseen ostaa osat ja koota meille molemmille uudet pyörät. Minulla vaatimuksina oli, että pyörässä pitää olla pässinsarvet, siihen pitää saada tarakka ja lokasuojat, ja sillä pitää pystyä ajamaan myös hiekkateillä. Sinänsä en mitään hybridiä halua (vaikka hybridit ovatkin varmaan ihan kelpo pyöriä), koska koen, että sellainen ei käyttötarkoitukseltaan loppujen lopuksi eroaisi juuri Tukaanista, varsinkin kun tarkoituksenani on pyöräillä tänä kesänä keskimäärin 150 kilometriä viikossa. Cyclocrossin tapaisesta olen vähän haaveillut. Mutta toistaiseksi ajelen siis Tukaanilla. Kasvaapahan kunto ja reisilihakset, kun pyörä ei ole kaikkein kevyin liikutella.