Porin juoksukoulu

Siivosin aiemmin päivällä sekä oman että kissan vessan. Siinä mieltä ylentävän touhun keskellä ehti ajatella, ja sain idean, joka joko osoittautuu loistavaksi tai sitten ei.

Kun välilevyni päätti syksyllä 2007 räjähtää, enkä päässyt jokuseen kuukauteen hevosen selkään, rupesin näkemään unta ratsastamisesta. Harva se yö ratsastin. Mieli kaipasi niin vahvasti takaisin satulaan.

Nyt olen alkanut nähdä unta juoksemisesta.

Tämän viikon on ollut taas kurja olo, kun arki iski päin kasvoja hyviä ajatuksia herättäneen reissuiluviikon jälkeen.

Yhtäkkiä kesken pöntön kuuraamisen se sitten iski: minä aloitan Porin juoksukoulun. Ohjelma pelasti minut jo kerran, ehkä se tekee sen uudestaan. Tällä kertaa en lähtisi kohottomaan aerobista kuntoani vaan polven kuntoa. Kokeilen, oppisiko polvi kestämään iskuja ja tärähdyksiä, jos aloitan aivan alusta. Jos tuntuu, että sekin on polvelle liikaa, luovun siitä.

Olen lukenut viime aikoina erään kondromalasiasta kärsivän miehen, Samulin, blogia. Sydäntäni on särkenyt, kun olen lukenut hänen käymäänsä taistelua lääkäreiden ja sen tunteen kanssa, kun aiemmin aktiivisesti urheilua harrastanut nuori ihminen huomaa yhtäkkiä istuvansa pyörätuolissa. En siis voi vielä tietää, kärsinkö samasta vaivasta, eikä tilanteeni todellakaan ole verrattavissa hänen tilanteeseensa, mutta hänen bloginsa on antanut minulle uusia näkökulmia ja vinkkejä toipumiseen. Polviongelmien kanssa painivia ihmisiähän aina kehotetaan painumaan salille ja treenaamaan reisilihaksia, mutta onko kukaan koskaan miettinyt, mitä lihastreeni saa aikaan jo valmiiksi ärtyneelle polvelle?

Samuli esittää blogissaan toisenlaisen lähestymistavan: vahvista ensin niveltä, lihasten aika tulee myöhemmin. Usein ajatellaan, että jos nivel on paskana, ei se siitä korjaudu. Pitää vain vahvistaa lihaksia ja vaalia sitä mitä polvista on jäljellä. Samulin blogia luettuani olen kuitenkin ymmärtänyt, että niveltä ja rustoa pystyy vahvistamaan ja että ne pystyvät uusiutumaan, mutta olosuhteisiin on panostettava, ja että paraneminen vie aikaa, kuukausia, jopa vuosia. On rasitettava niveltä juuri oikea määrä: ei liian vähän, jolloin edistystä ei tapahdu, eikä liian paljon, koska muutoin nivel ärhäköityy entisestään.

Minun ei siis kannata nyt lähteä hampaat irvessä juoksemaan kympin lenkkejä. Siitä ei seuraa muuta kuin itkua. Sen sijaan lähden tunnustellen matkaan. Kokeilen, josko polvi kestäisi Porin juoksukoulun treenit ja pikkuhiljaa kasvavan rasituksen. Olen ajatellut, että pyöräilisin jonnekin lenkkipolun varteen, kävisin tekemässä tehtävän ja pyöräilisin kotiin. Aseinani Vomerot ja hiekkapohja. Yhtenä päivänä juoksukoulun juoksua sisältävä tehtävä, seuraavana kahtena päivänä lepoa ja pyöräilyä. Sitten siirtyisin seuraavaan juoksutehtävään ja jälleen kahtena päivänä lepoa ja pyöräilyä.

Mieli voi nyt pahoin. Ja niin voi kehokin. Parhaimmassa tapauksessa Porin juoksukoulu antaisi voimaa sekä mielelle että polvelle ja sitä kautta koko keholle. Aion yrittää, vaikka lopputuloksesta ei ole takeita. 

P.S. Pyöräily on saanut oikean käden hermot ärtymään, ja pikkurillissä ja nimettömässä on ajoittain lievää tunnottomuutta. Urheilija ei todellakaan tervettä päivää näe.