[Musiikki: Birdy - Birdy]
Tein kaikkien kardinaalivirheiden äidin ja nukuin "päiväunet" kello kahdeksasta yhteentoista. Kukun normaalistikin hereillä vielä tähän aikaan, mutta yleensä olen kuitenkin jo valmistautumassa yöpuulle. Nyt tuntuu, että voisin valvoa vielä monta tuntia. Voi pöh.
Aamulla on herätys yhdeksältä, sillä puoli yhdeltätoista alkaa itsepuolustuskurssin viimeinen kokoontuminen. Kurssin aikana olen saanut lukemattomia mustelmia, turvonneen ja mustuneen nenän, auenneet kyynärpäät, järkyttävän kipeän jalkapöydän ja viikon verran vihoitelleen selän, kun vastustaja heitti tantereeseen. Loppu kuitenkin häämöttää ja alan elätellä toivoa sen suhteen, että selviän kurssista hengissä. Pidin edellisessä blogissa palopuheen itsepuolustuskurssin hyödyllisyydestä, ja allekirjoitan sanani edelleen täysin. Arvostakaa itseänne ja rakkaimpianne sen verran, että osallistutte vastaavalle kurssille missäpäin maailmaa sitten asuttekaan. Tamperelaisille voin lämpimästi suositella Black Eagle Taekwon-Do -seuran opetusta. Opettajamme on ollut Thierry Meyour, joka ainakin oman vaikutelmani perusteella on todella pätevä tyyppi. Hän on opettanut meitä löytämään eläimen sisältämme ja pääsemään eroon kahleista, jotka voivat tositilanteessa koitua kohtaloksemme. Tarkoitan siis niitä lamauttavia tunteita "apua tuo löi minua, sattuu, enkä pysty tekemään mitään" tai "enhän minä ikinä voi satuttaa toista ihmistä". Ihan oikeasti. Jos joku käy minun kimppuuni, minulla on täysi oikeus täräyttää tyypiltä nenä poskelle. Opettajamme sanoi loistavasti: "Jos se mies haastaa teidät sen jälkeen oikeuteen, että mursitte hänen nenänsä, olkaa iloisia. Silloin tiedätte, että onnistuitte tuottamaan tarpeeksi kipua."
Aina ei riitä, että on kiltti toisille. On ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluavat pahaa. Silloin on oltava valmis taistelemaan vastaan.
~*~
Sitten NaNoWriMo-uutisia. Loppulaskenta on alkanut, sillä minulla on tällä hetkellä koossa 45 011 sanaa. Ihan hullua! Aikaa on vielä viisi päivää ja minulta puuttuu enää vajaat viisituhatta sanaa. Tosin tällä hetkellä tuntuu, että kirja tulee jatkumaan vielä tuon viidenkymmenen tonnin jälkeenkin. Mutta olen tosi iloinen! Kun marraskuu alkoi, olo oli vähän epämääräinen, että mitähän tästäkin projektista tulee. Päätin kuitenkin antaa mennä, ja niin se tarina vain on edennyt ja välillä kirjoittanut itse itseään. Olen kiintynyt tarinani henkilöihin, ja tuntuu kamalalta, kun tiedän, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä se tulee murskaamaan päähenkilöiden onnen. Olen kaavaillut tarinalle ainakin kaksi jatko-osaa, jotka tulen ehkä kirjoittamaan seuraavien NaNoWriMojen aikana. Hii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti