Olen onnistunut pudottamaan painoa vuodessa viisi kilogrammaa. Samalla sekä lantiolta että vyötäröltä on kadonnut viisi senttimetriä. Paino ei ole pudonnut mitään tasaista sadan gramman viikkovauhtia vaan välillä on junnattu paikoillaan, välillä tultu aavistus ylöspäin ja välillä nytkähdetty enemmän alaspäin. Pääasia on, että suunta on oikea vaikka vauhti ei päätä huimaa.
Yritän ajatella, että tämä on hyvä näin. Opettelen koko ajan elämäntapaa, jonka mukaan pystyn elämään loppuelämäni. En ole millään dieetillä tai laihiksella tai myynyt sieluani ja ammentanut roposiani mihinkään nettivalmennukseen, jossa kiristellään kaksi kuukautta jonkun ulkopuolisen tahon laatiman ruokavalion perusteella ja hehkutetaan FB-ryhmässä, miten koko elämä on muuttunut tämän valmennuksen ansiosta. Saattaa toimia jollekulle, mikä on hienoa, mutta itselleni sellainen on tuntunut aina vieraalta ja teennäiseltä.
Kävin vuosi sitten kehonkoostumusmittauksessa, kun sellainen oli ilmaiseksi tyrkyllä kuntosalilla. Tänä vuonna on jälleen sama mahdollisuus. Pitäisi käydä, mutta ahdistaa aina kaikki mittaukset ja painon kertominen jollekulle toiselle ihmisille. Itsetuntoni on vuosien varrella kasvanut, ja aikoinaan kahvakuulaurheilu ja nykyään kuntosalilla käynti ovat opettaneet, että on ihan ok olla tämän kokoinen kuin minä olen. Mutta piru vie, että on tiukassa se ajatus, että ei naisen vaan kuulu painaa yhdeksääkymmentäviittä kilogrammaa. Pitäisi olla pienikokoinen ja siro. Perkele, että risoo.
Tämän oli tarkoitus olla myönteinen postaus, mutta päädyin jotenkin märehtimään kokoani. Siksi haluan päättää postauksen toteamukseen siitä, että on muuten ihanaa, kun vaatteet mahtuvat taas paremmin päälle ja lihasvoimani ja yleinen kehon toiminnallisuus on parantunut huimasti puolessatoista vuodessa. Se on mieletön tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti