Aloitin hiljattain uuden parisuhteen. Jokunen viikko sitten tajusin, että kaikissa aiemmissa suhteissa ja suhdeviritelmissä olen hävennyt kroppaani ja ollut ulkonäköni suhteen hyvin epävarma. Kukaan näistä miehistä ei ole koskaan ilkeillyt ulkonäöstäni tai mitään vastaavaa. Epävarmuus on ollut ihan oman pääni sisällä, lapsuudesta opittu tapa.
Nyt tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä minulle täysin uusi, etten häpeä itseäni. Rakastan kehoani ja olen siitä ylpeä. Aina ennen kun olen tutustunut uuteen ihmiseen, mieltäni on varjostanut epävarmuus kehostani. Kun tajusin, että tällä kertaa niin ei ole, riemastuin. Kuinka ihanaa, että kerrankin voin olla itseeni tyytyväinen toisen ihmisen edessä!
Kunnes minun oli pakko kehittää asiasta kriisi. Ennen olen aina voinut olla varma siitä, että miehet ovat halunneet olla kanssani juuri minun takiani, sen ihmisen takia joka sisimmässäni olen. Koska kuka nyt tahtoisi olla lihavan ihmisen kanssa, jos tämä olisi kaiken lisäksi kammottavan tylsä ja muutenkin ankea persoona? Tiedän, että kehitän ongelmia taas ihan absurdeista asioista, sillä niin harhainen en sentään ole, että pitäisin itseäni jonain Miss Universumina, jonka kanssa miehet tahtovat olla pelkän ulkonäön takia.
Jollain lailla ylipaino toimi eräänlaisena varmistimena luonteeseeni liittyvissä epävarmuuksissa. Jos toinen ihminen halusi ylipainostani huolimatta hengata kanssani, hän varmaan ihan oikeasti piti minusta ja siitä, kuka olin. Nyt se varmistin on poissa ja huomaan painivani uudenlaisen ongelman kanssa. Pelkään, etten ole toisen mielestä luonteeltani sellainen ihminen, johon hän haluaisi syvemmin tutustua, mutta saan luonteeni puutteet anteeksi, koska olen kuitenkin suht ok:n näköinen. Toisaalta tällainen ajattelu on puhtaasti toisen ihmisen aliarvioimista. Ihan niin kuin kukaan täysjärkinen ihminen olisi toisen kanssa, jos ei tästä oikeasti kaikin puolin tykkäisi. Minulle henkinen läheisyys sekä ystävyys- että parisuhteissa on vain niin suunnattoman tärkeää. Tahdon, että minua kuunnellaan ja asioistani ollaan kiinnostuneita, sillä jos niin ei ole, mitä muuta minä toiselle olen kuin pelkkä tyhjä kuori?
Argh! Miksi, miksi, miksi minulla on aina ja iänkaikkisesti pakko olla joku ongelma? Miksi minun on pakko miettiä asioita liikaa? Mutta sellainen minä vain taidan olla. Harhaileva, epätäydellinen sielu, joka odottaa, että siitä pidettäisiin kiinni kaikkine rumuuksineen ja vikoineen ja toisaalta taas kaikkine kauniine ja herkkine puolineen.
Mä joskus alle 20-vuotiaana syytin kaikkia vastoinkäymisiäni siitä että olen ylipainoinen. Se toimi ihan hyvänä suojamuurina, ei tarvinnu koskaan miettiä et itessä olis yhtään mitään muuta vikaa ku läski. Toimi!
VastaaPoistaOn muuten outoa, miten lihavuus voi jollain kierolla tavalla olla juuri tuollainen mainitsemasi suojamuuri. Sen taakse on helppo piiloutua. Jos joku ei vaikka tykännyt minusta, niin saatoin vain ajatella, että se tyyppi oli pelkkä pinnallinen tollo, vaikka oikeasti se oli luonne, joka minussa mätti...
PoistaHuoh, on niin vaikeaa olla ihminen.
Kyllähän tuo on ihan aiheellinen ongelma ja valitettavasti monikin on toisen kanssa, vaikka ei kaikin puolin tykkäisi. Se on raadollinen totuus, pidimme siitä tai emme. Kaunis nainen saa aina seuraa, oli luonteeltaan millainen hyvänsä ja sen epävarmuuden kanssa on elettävä. Onhan siinä sekin puoli, että mistä tiedät, ettei joku niistä entisistä halunnut nimenomaan ylipainoisen naisen, sellaisiakin miehiä kun on? Ei toisesta ihmisestä voi tietää täysin varmasti yhtään mitään, joten et voi muuta kuin uskoa ja luottaa. Ehkä jonain päivänä selviää, että olit väärässä, mutta vaihtoehtoa ei ole, koska et voi elää toisella tavalla. Mutta sinun näköisen naisen on kieltämättä hyväksyttävä se totuus, että ulkonäkösi oli merkittävä tekijä miehen kiinnostuksessa. Ei se silti tarkoita, ettei mies voisi olla kiinnostunut muutenkin.
VastaaPoistaKyllähän ihmisillä jos jonkinmoisia motiiveja on olla toisen ihmisen kanssa. Luotan kuitenkin ihmistuntemukseeni ja vaistoihini sen verran, etten usko aiemman elämäni tasan kahden pidemmän suhteen perustuneen ylipainooni. Ne lyhyemmät suhderäpistelyt ovat sitten toinen juttu, mutta epäilen, että nekin tyypit olivat muuten vain jotain ihme hörhelöitä ilman sen kummempia lihava nainen -fantasioita... tai mistä minä tiedän. :)
PoistaTotta, toisesta ihmisestä ei koskaan voi tietää varmasti, mutta onneksi itseensä voi luottaa. Kyllä sitä sisimmässään tietää, kohtaavatko kemiat toisen kanssa sekä fyysisesti että henkisesti.
Minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, miten paljon ihmisten suhtautuminen on muuttunut. Se tuntuu niin oudolta! En ennen ajatellut, että minua yleisesti ottaen mitenkään huonosti kohdeltiin, mutta nyt ihmiset on niin ystävällisiä ja hymyilee ja juttelee ja kun itse en edes muista/koe laihtuneeni, se hämmentää.
VastaaPoistaParisuhde on varmaan vähän eri asia, enkä niistä osaa sanoa, mutta ilmeisesti kuorella sitten on todella suuri merkitys... Sinulla on kuitenkin kauniit kasvot, joten en usko, että laihtuminen on kohdallasi niin suuri muutos, luulen, että sinussa huomio kiinnittyy ja on kiinnittynyt kasvoihin.
Tuossa kumppanin valinnassa sen ulkonäön tärkeyden vielä ymmärtää, mutta miksi kaupan kassa ei pysty olemaan yhtä ystävällinen sille lihavalle tytölle, kuin vähän vähemmän lihavalle tytölle... En taida koskaan pystyä ymmärtämään sitä.
Koko tämä tilanne tuntuu ihan oudolta, sillä minulle ihan oikeasti ulkonäkö on aina ollut todella vähäpätöinen tekijä kumppanin valinnassa. Minulle tärkeintä on ollut se henkinen yhteys, sillä ilman sitä suhde on minusta turha. Minun on jotenkin tosi vaikea sisäistää, että ulkonäkö oikeasti määrittää toisten ihmisten kumppanin valintaa, vaikka kaipa se määrittää.
PoistaSe on kyllä perseestä, miten lihavia ihmisiä kohdellaan arjessa eri tavoin kuin hoikkia. Ihan niin kuin lihavuus jollain lailla automaattisesti tekisi ihmisestä huonomman ja tyhmemmän ja sellaisen, joka on muiden ivalle vapaata ja, mikä pahinta, sosiaalisesti hyväksyttyä riistaa.