Kummallinen kundaliinijooga

Kävin eilen kundaliinijoogassa. Kyseinen joogalaji on jäänyt minulle hieman kysymysmerkiksi, vaikka kesän puistojoogassa sitä olikin kerran. Eilinen tunti ei kyllä sinänsä vastannut lainkaan puistojoogan tuntia. Kesällä meno oli suorastaan hulvaton, kun Har-mantraa hokien heiluimme kuin aerobicissa konsanaan. Se oli ihanan hullua, vaikka ohikulkijat katsoivatkin joogaavaa sakkia kuin heikkopäisiä.

Eilinen tunti oli tietyllä tapaa aivan vastakohta. Tunnilla painottuivat asanoiden lisäksi mantrat, meditaatio ja laulaminen. Tunnin aikana oloni oli vähän epävarma, kun meno ei ollut oikeastaan lainkaan sitä, mitä puistojoogan perusteella olin odottanut tai mihin olen hathassa ja astangassa tottunut. Mutta jokin syvä vaikutus kundaliinijoogalla ilmeisesti oli, sillä kun lopuksi lauloimme yhdessä Aurinkolaulun eli Long Time Sunin englanniksi, rupesin itkemään. En vieläkään tiedä, itkinkö surusta vai ilosta vai mistä, mutta en vain kyennyt estämään kyynelten valumista poskille. Itku kumpusi jostain syvältä ja alkukantaisesta. Se hetki, kun parikymmentä ihmistä lauloi yhdessä, tuntui niin puhtaalta, aidolta ja hyvältä.

Todella hämmentävä kokemus, joka jätti sanattomaksi ja nöyräksi ympäröivää maailmankaikkeutta kohtaan. Se oli jotain niin aseistariisuvaa, etten tiedä, uskallanko enää osallistua kundaliinijoogaan. Vaikka toisaalta muuta en haluaisikaan tehdä.