Nousussa

Ensimmäinen nouseva asia tällä hetkellä on paino. Voi pylly, sanon minä. Tänään paino oli 81,0 kg (25,9 BMI) eli sain aikaiseksi kolmannen plussaviikon perätysten. Se on aika selkeä merkki, että ruokailuissa menee nyt jokin pieleen. Herkuttelut ovat pysyneet maltillisina, joten syyttävä sormi kääntyy jälleen kerran leipään. Jälkiuunileipä ei taatusti ole maailman epäterveellisin ruoka, mutta minulla sen syöminen on alkanut rönsyämään vähän liikaa, ja päivässä on saattanut mennä hyvinkin neljä siivua levitteineen ja juustoineen. Otin nimittäin pitkästä aikaa juuston taas ruokavaliooni, ja vaikka senkin syöminen pysyi aluksi hyvin kuosissa, pikkuhiljaa huomasin napsivani juustosiivuja sellaisenaan. Ei hyvä.

Päätin nyt sitten olla kokonaan ostamatta leipää ja juustoa, niin eivätpähän ole kaapissa huutelemassa syöjäänsä. Suurin osa noista viime viikkojen leipäpalasista on syöty meiningillä: "Hitto kun ei oikein oo mitään tekemistä... syönpä leipää!" Tarkkailen nyt pari viikkoa, mihin suuntaan paino alkaa mennä, mutta uskon että leivättömyys voisi olla tähän paikkaan oikea ratkaisu. Ärsyttävää, kun olin jo niin mukavasti seiskalla alkavissa lukemissa, mutta tämä nyt vain on tällaista. Veitsenterällä keikkumista. Ja tätä tämä tulee koko loppuelämän ajan olemaan. Se on pakko hyväksyä. Tällaisina hetkenä tekee kuitenkin mieli kirota PCOS ja sen mukanaan tuoma kohonnut insuliiniresistenssi syvimpään helvettiin, mutta minkäs sille mahtaa. Joko alistun voivottelemaan itseäni tai sitten sopeudun tilanteeseen. On tässä ennenkin pudotettu painoa typeristä resistensseistä huolimatta. Yksi asia on varma: en luovuta! Paluuta lihaviin päiviin ei yksinkertaisesti ole. Grrr.

Positiivista on se, että parin viikon punnertaminen ja tihentynyt kahvakuularytmi on alkanut tuottaa tulosta. Kuula nousee taas kevyemmin, ja eilisissä treeneissä nousi kahden käden vauhtipunnerruksissa 14-kiloiset kuulat ilmaan. Jees. Kiva kun tuolla on noita välikokoja, sillä hyppäys punnerruksissa 12-kiloisista 16-kiloisiin kuuliin on aika iso. Työnnössä 16-kiloinen menee hyvin. Kuulatunneilla olen tosin havainnut, että yläkroppani on suhteessa vahvempi alakroppaan verrattuna. Tuntuu aika uskomattomalta, mutta toisaalta taas ei, sillä olenhan treenannut juuri yläkropan lihaskuntoa ja luottanut, että kävely, pyöräily ja juoksu pitävät alakropasta huolta (vaikka eiväthän ne pidä). Epäsuhta heijastuu juurikin vauhtipunnerruksissa ja työnnöissä, joissa kuula nostetaan ilmaan koko kropalla. Jaloissa ei tahdo yty riittää, vaan teen viimeisen puristuksen aina käsillä. Pitäisi varmaan siis ruveta tekemään jotain ankeita kyykkyjä, mutta hitto kun tuo oikea polvi mietityttää. Toisaalta vahvat reisilihakset auttaisivat sitäkin, mutta kun kyykkyjen tekeminen ei ole aina se polvien paras ystävä. Mööh. Jotain tartteis kuitenkin tehdä, sillä tällä hetkellä reidet ovat kahvakuulailussa se pullonkaula.

Oli miten oli, nyt on hyvä fiilis kahvakuulailun suhteen. Odotan innolla syksyn tulevia tunteja ja hikoilua ja ärjyntää ja kivistäviä lihaksia. Voima on ihanaa. Onneksi on liikunta ja sen tuomat onnistumisen tunteet, sillä päin persettähän tämä painonhallinta pelkällä ruokavalion kyttäämisellä menisi... lol.